Sitaatti Lewisilta

"All find what they truly seek."

(Last Battle)

Ensin ajatus kuulostaa tavanomaiselta, ehkä jopa makunsa menettäneeltä menestysteologialta (vaikka ei ole raamatullisen totuuden itsensä vika, jos se tulee hyväksikäytetyksi). Mutta kun siihen syventyy - sen antaa rauhassa lillua ymmärryksen kielen päällä, sitä mutustelee ja maistelee ja hermeneuttisen kielen avulla edestakaisin kääntelee - se alkaa avautua kuin mitä parhain belgialainen täytesuklaa.

Niin, mitä jos olisikin niin, että juuri kun olet menettämäisilläsi toivosi ja ote ikuiseen lupaukseen lipsahtaa irti ja alkaa hidas, mutta väistämätön luisuminen kohti tavanomaisuutta ja arjen harmautta - "kaikki olikin siis vain tässä" - niin juuri silloin tuo häpeämätön toive kaiken olemisesta totta valaisee hobbitinkolosi läpitunkevalla valollaan, eikä jätä pölyisintäkään nurkkaa rauhaan.

Niin, mitä jos se kaikki - nuo nuoruuden näyt, aikuisiän arvopohjaiset ponnistelut ja keski-iässä tehdyt kipeät päätökset ja elämän ratkaisevat siirrot - olikin totta ja oikein? Mitä jos se mitä kutsuin kutsumuykseksi olikin totta ja elämää hirmuisempi asia? Jospa en olekaan juossut haamujen perässä tai turhaan unelmoinut asioista, joita joskus sitten pidinkin liian suurin itselleni tavoiteltavaksi? 

Mitä jos minulta kysytäänkin vain lujuutta, kestäväisyyttä ja kärsivällisyyttä: "Sanokaa Arkippokselle; ´Katso, että suoritat täysin sen palvelutehtävän, jonka olet Herralta saanut!´" (Kol. 4:17) Siinä vaiheessa kun tietää, että suurin osa matkaa on jo reippaasti takana päin, voi nostaa katseensa, rohkaista itsensä ja sanoa: kaikki lopulta löytävät sen, mitä tosissaan etsivät.

Mutta näin pitkän matkaa kesti ennen kuin ymmärsin sen, että kutsumuksessa ei ole niinkään kyse tehtävistä, urasta, viroista ja muusta sellaisesta (joihin kutsumuksemme niin usein tässä ajassa verhotaan). Kyse onkin Jumalan luomistyöstä: "Jo ennen kuin minä muovasin sinut äidinkohdussa, minä tunsin sinut. Jo ennen kuin sinä synnyit, minä pyhitin sinut ja asetin sinut kansojen profeetaksi." (Jer. 1:5) Kyse on tulemisesta siksi, mitä on tarkoitettu olemaan Kristuksessa.

Kristus itse on nimittäin kaiken keskipiste. Kutsumustani ja sen toteutumista etsiessäni en etsi ketään muuta kuin Häntä itseään - ymmärsin sitä itse tai en. Ja kun katseeni sitten on kokonaan kiinnitetty Häneen, silloin käy toteen Paavalin sanat häntä kritisoineille korinttilaisille: "...siitä minä hyvin vähän välitän, tuomitsetteko te tai jokin ihmisten tuomioistuin minut. En itsekään tuomitse itseäni. Minulla ei ole mitään tunnollani, mutta ei minua sen perusteella ole vanhurskautettu, vaan minun tuomarini on Herra." (1.Kor. 4:3-4)

Jouluaaton ajatuksia

Nykyään puhutaan paljon "pyhän perheen pakolaisuudesta". Siitä haetaan analogiaa siihen pakolaistulvaan, jonka kohtaamme ympärillämme. Nämä ihmiset ovat hädässä ja apumme tarpeessa. Erilainen rikollinen käyttäytyminenkin selitetään tällä: ihmehän olisikin, ellei noista oloista lähtenyt...

Jostain syystä tämän kaiken rinnastaminen Vapahtajamme "pakolaisuuteen" tai "maahanmuuttajuuteen" ei vain oikein toimi.

Sitä olen hiljaa mielessäni vain ruvennut miettimään, että milloin kantasuomalainen syrjäseudulla tai metropolialueella elävä syrjäytymisvaarassa oleva pätkätyöläinen tai pitkäaikaistyötön, joka kokee omaa lähiympäristöään rajusti muuttavat asiat uhaksi ja pelkoa aiheuttavaksi, aletaan nähdä uhrina? Tähän astihan häntä on lähinnä syrjitty ja jopa syyllistetty omasta rehellisestä kokemuksestaan ja omien tuntojensa julkituomisesta. Kuka ryhtyisi puhemieheksi ja edunvalvojaksi tälle tavalliselle suomalaiselle?

"Heille ei ollut sijaa majatalossa", vedotaan ihmisten tuntoihin. Mutta kuuluisiko evankeliumi tälle junttisuomalaisellekin, vaikkei se niin kovin trendikästä olisikaan?

-------

Kävin eilen illalla katsomassa uusimman Tähtien sota-elokuvan. En ala kirjoittamaan mitään syväluotaavaa arviointia siitä (ainakaan vielä), vaikka tämä uusin uskontokasvatuksen päivitys sen ansaitsikin. Totean vain, että elokuvana se on vähintäänkin hyvä, ellei jopa loistava. Nostan siitä esille yhden teeman, joka jäi erityisesti askarruttamaan mieltäni.

Miksi isät ja pojat lähtevät eri teille?

Onko myöhäismodernissa kulttuurissamme jokin erityinen kapinallisuuden siemen tai separatistinen dna, joka vaikuttaa jopa sukupolvien ketjussa? Ainakin eräs II maailmansodan jälkeen syntyneen länsimaisen nuorisokulttuurin perusominaisuus on aina ollut kapina. Se piirre näkyy jopa erilaisten alakulttuurien suhteessa emokulttuureihin, ajatellaanpa vaikka perinteisiä työväenluokkapohjaisia nuorisokulttuurisia tyylejä (ns. "kovis"-kulttuureja), kuten rockereita, rasviksia ja skinejä tai hippiliikettä keski- ja yläluokan materialistisia arvoja vastustavana vaihtoehtoliikkeenä.

Onko peräti niin, että tämä "isät vastaan pojat"-kuvio edustaa jotain sellaista, mikä liittyy länsimaiseen kulttuuriin ja sen juuriin jossain hyvin syvällä yhteisessä tietoisuudessamme? Vai onko kyseessä vain elokuvan tekijöiden omasta kokemuksesta? Viittasin jossain aiemmassa postauksessani siihen masentavaan tosiasiaan, johon olen havahtunut nyky-Suomessa: 60-luvun vasemmistolaiset opiskelijaradikaalit (joista monista tuli sitten maamme johtavia poliitikkoja ja mielipidevaikuttajia) ovat parhaiten onnistuneet siirtämään oman perintönsä seuraaville sukupolville.

Jos näin olisikin, niin eikö se juuri vahvista tuon edellä kuvatun? Syntiinlankeemuksen seurauksista kyse on joka tapauksessa, koska Jeesuksen ja Hänen Taivaallisen Isänsä välisestä suhteesta saamme evankeliumeista kuvan, jota leimaa Isän puolelta hyväksyntä ja tunnustuksen antaminen, Pojan puolelta kunnioitus ja Isän tahtoon alistuminen. Juuri nämä elementit kun usein puuttuvat kulttuuristamme.

Neljäntenä adventtina

Kun katson maailmaa ympärilläni, näen miten Raamattua käytetään edistämään jotain poliittista agendaa tai puolustamaan jotain uskonnollista tai kulttuurista traditiota. Kuitenkin tosiasiassa kristillinen usko on perimmäiseltä olemukseltaan hyvin huono taipumaan tällaiseen käsittelyyn. Raamattu on hyvin huono rakennusaine maanpäällisen paratiisin rakentamiseen ihmisvoimin. Ajattelepa vaikka Vuorisaarnaa; siitä ei yksinkertaisesti ole miksikään yleiseksi yhteiskuntaetiikaksi. Se on siihen tarkoitukseen liian radikaalia ja yksioikoista ja kuitenkin juuri siinä on parhaalla mahdollisella tavalla kuvattu taivasten valtakunnan etiikka ja moraalioppi.

Samaan aikaan kun aikamme kulttuurisen tsunamin keskellä puolustelemme omaa kristillistä perinnettämme, meidän on hyvä ymmärtää, että tosiasiassa usko Jeesukseen edustaa aivan jotain muuta. Se edustaa meidän maailmallemme kuolemaa, mutta myös ylösnousemusta. Sen, mikä on tähän vanhaan maailmaan kuuluvaa ja sen hengen mukaista, tulee kuolla. Ylösnoussut uusi Hengen todellisuus edustaa kaikkea sitä, mikä on toisesta maailmasta, mikä on vierasta ja jopa vastenmielistä tämän maailman arvoille ja sen agendalle. On uusi maailma, uudet taivaat ja uusi maa, jossa vanhurskaus asuu (eikä enää muistoja tai jälkiä entisestä lankeemuksesta). Siinä on oikea identiteettimme.

Tätä taustaa vasten meidän on tarkasteltava kaikkea sitä, mitä maailmassamme tapahtuu, mitä ja millaisia asioita me haluamme edistää ja mihin panna turvamme. Miten nimittäin käykään kaikelle tälle vaalimallemme aineelliselle ja tämän puoleiselle (oli se sitten inhimillisesti katsottuna kuinka "hyvää" tahansa) kun sitä tuosta iankaikkisuusperspektiivistä arvioidaan? Ymmärrämme, että tällä maailmalla ja sen hyvyydellä on arvonsa (jonka puolesta kannattaa taistellakin), mutta on kuitenkin olemassa, Paavalia lainaten, "todellisuus ja sen varjo".

Itse asiassa (edelleen Paavalia lainaten) tämä aito todellisuus on meille nyt (vielä) näkymättömissä, mutta sen aitous on vahvempaa kuin tämän (meille nyt) näkyvän maailman luonto. On olemassa suuri vaara (joka edelleen on hyvin ajankohtainen) rajoittaa evankeliumi ja sen vaikutukset koskemaan vain oman aikamme inhimillistää hätää ja kärsimystä ja sivuuttaa kokonaan se, mikä on iankaikkista ja pysyvää, nimittäin ihmisen kuolematon sielu. Mitä hyötyä olisi kaikesta kulttuurisesta erinomaisuudestamme tai traditiomme loitokkuudesta, jos se "loppupelissä" osoittautuisikin vain tähän aikaan rajoittuvaksi?

Muuan toteutunut ennustus

 Olen joskus aiemmin viitannut siihen terävään analyysiin, jonka löysin erään kaverin fb-päivityksestä. Kyse on "pelkän" uskon opettamisen turmiollisuudesta ja enemmän käytäntöön varustavan valmennuksen välttämättömyydestä. Tuo kirjoitus sisältää myös meidän tilanteeseemme sopivan ennusteen (jonka kanssa kuvan henkilöillä ei ole mitään tekemistä).

"In fact, Ken Ham ... found that young Christians who faithfully attended Bible classes were actually more likely to question the authority of Scripture, more likely to defend the legality of abortion, same-sex marriage, and premarital sex, and more likely to leave the church."

Tämä herättää monia ajatuksia. Miksi käy juuri päinvastaiseksi tarkoitetulla tavalla?

Edellisessä postauksessani viittasin luopumiseen sellaisista raamatullisista peruskäsitteistä, kuten esim. ihmisen syntiinlangenneesta perustilasta ja asemasta suhteessa Jumalaan, itseensä, muihin ihmisiin ja ympäristöönsä. Jos tämä raamatullisen ihmiskuvan merkittävä perusta ja realismiin ohjaava ohjaava puoli pimitetään, luisumme humanismiin, jossa ihminen on kaiken mittari. Tätä kautta meiltä hämärtyy näkemys asuttamastamme planeetasta jonkun muun hengellisen todellisuuden kuin hyvän Jumalan vallassa olevana järjestelmänä. Kyllä, maailma on Jumalan luoma ja alunperin hyväksi ja täydelliseksi luotu - mutta syntiinlankeemuksen seurauksena turmeltunut. Tämä on unohtunut monilta kristityiltäkin.

Sitä suuremmalla syyllä meidän pitäisi ymmärtää evankeliumin julistamisen välttämättömyys: parhaimmatkaan inhimillisistä apuhankkeistamme eivät ole mitään sen rinnalla, mitä Pyhä Henki evankeliumin julistuksessa saa ihmisessä (ja sitä kautta koko yhteisössä) aikaan. 

Kuitenkin monen kohdalla näyttää käyvän päinvastaisella tavalla ja tässä prosessissa (jota pahoin pelkään monen kristityn ystäväni pikku hiljaa läpikäyvän) ympäröivän maailmamme järkyttävät tapahtumat näyttelevät merkittävää roolia. Näiden apokalyptisten uhkakuvien velloessa ympärillämme ja syvän huolestuneisuuden ahdistaessa sisimpäämme tapahtuu jotain hämmästyttävää: evankeliumi siirtyykin kehälliseksi asiaksi ja keskiöön nousee inhimillinen hätä. Evankeliumista tuleekin vain yksi "resurssi" muiden joukossa. Jumalan lupaus paremmasta maailmasta tuonpuoleisuudessa tuntuu haihattelulta, jopa ihmisten hädän sivuuttamiselta.

Se, mihin viittasin edellisessä postauksessani  on se, miten suhteemme Jumalan Sanaan Raamatussa (käytän tarkoituksella tällaisia ilmauksia!) on muuttunut. Monelle meistä Raamatussa on enää vain kyse tulkinnasta, kirkon tunnustuksesta tai oman liikkeen traditiosta tai ylipäätään jostain sellaisesta, mitä on helppo käsitellä ja tarvittaessa mestaroida itse. Kutsun tätä "humanismisaatioksi": jumalallisen ilmoituksen tilalle on tullut jotain muuta. Voi olla, että monen kohdalla kokemus inhimillisen hädän kasvamisesta lähes ylivertaisiin mittasuhteisiin, on syynä tähän, mutta se ei ole hyväksyttävä (tai riittävä) syy tähän luopumukseen, korkeintaan "vain" lieventävä asianhaara. 

Yllä luettava englanninkielinen sitaatti kertoo sitten jotain siitä, mitä tästä kaikesta seuraa, jos samalla tiellä jatketaan.

Hedelmistään puu tunnetaan

Näyttää siltä kuin useimmat niistä asioista, joiden tuossa vuosituhannen vaihteessa näimme olevan tulossa mukaan ihmisten ajatteluun, maailmankuvaan ja arvoihin, ovat tänään vallitsevaa todellisuutta, valtavirtaa ihmisten mielissä. Tätä vallitsevan ajattelun hegemoniaa harva uskaltaa enää kyseenalaistaa. Samalla monet perinteiset arvot ovat osoittautuneet vanhentuneiksi, kiusaantuneisuuden tunteita herättäviksi, jopa vallitsevan ajattelun hegemonian vastaisiksi.

Erityisesti medialla näyttää olevan merkittävän vallankäyttäjän rooli tässä kohtaa. Konservatiivisen kristityn (jota tuossa aiemmin mainitsemassani vuosituhannen vaihteessa pidettiin normaalina ihmisenä, kristittynä tosin) tämä myöhäismodernin pimeyden ajatuspoliisi pyyhkii - ei, vaan vaikenee - olemattomiin.

Nykytilanteen valossa näyttää siltä kuin se ryhmä ihmisiä, jotka parhaiten ovat onnistuneet siirtämään omat arvonsa, asenteensa ja toimintatapansa jälkeentuleville sukupolville, on 60-70-luvun vaihteen vasemmistoradikaalit. Heidän vaikutuksensa EU-Suomessa on edelleen suuri, niin tiukasti heillä on otteessaan yleläis-erkkolainen media ja kulttuurieliitti. Punavihreä intelligentsija siis, ja nyt he näyttävät saavan seuraajikseen myös nuoret punavihreät evankelikaalit.

Jos vielä muutama vuosi sitten ne maailmankansalaisen globaalin uskonnon muodot, joita Juha Sihvola samannimisessä kirjassaan hahmotteli, tuntuivat yliampuvilta ja toteutumiskelvottomilta (ei ainakaan minun elinaikanani, ajattelin minäkin), niin nyt sitä höristää korviaan kuullessaan samanlaisia visiointeja jopa niissä piireissä, joita joskus (silloin vuosituhannen vaihteessa) oli tottunut pitämään herätyskristillisinä ja raamattu-uskollisina.

Suurin syy tähän luopumukseen ei ole ollut ilmastonmuutos, ympäristöongelmat, luonnonkatastrofit, kolmannen maailman hädän eskaloituminen, monikymmenmiljoonapäinen maahanmuuttoaalto, terrorismin uhka tai mikään muukaan tällainen sinänsä vakava tekijä. Syynä luopumukseen on ollut luopuminen Raamatun ilmoituksesta Jumalan Sanana ja sitä seurannut oman jumalasuhteen kylmeneminen. Kun olemme menettäneet rauhamme Jumalassa ja uskoneet meille syötetyn maailmantuskalla maustetun valheen, olemme siirtyneet pois kalliolta moniarvoisuuden hyllyvälle suolle.

Ajastamme on tullut polarisoitumisaltis, huumorintajuton ja yksisilmäinen ja parhaiten tämän huomaa sosiaalisessa mediassa. Huumorin viljely sosiaalisessa mediassa on tänä päivänä toivottoman vaikeaa, sarkasmin käyttö suorastaan pyyntö tulla kumman hyvänsä laidan oikeassaolijoiden pahoinpitelemäksi.

Itsenäisyyspäivän aamun ajatuksia

Luterilaisen Suomen loppu ei tarkoita kristinuskon loppumista Suomessa.

Se, millaisen muodon Jeesus-usko maassamme, pohjoismaissa ja maanosassamme saa, ei kuitenkaan ole sidottu tähän. Se riippuu pääasiassa meistä kristityistä itsestämme. Lienee viisasta olla tuijottamatta siihen, mitä isoille uskonnollisille rakenteille maassamme tapahtuu. Ne voivat olla (ehkä syystäkin?) ansainneet oman institutionalisoituneen asemansa, mutta yhtä varmasti kuin Joosefin jälkeen tuli uusi faarao, joka ei hänestä mitään tiennyt, niin yhtä varmasti uusi sukupolvi kyseenalaistaa vanhat rakennelmat.

Ehdotan tilalle aiempaa tasavertaisempaa suhtautumista kirkkoon. Elämämme kristittyinä Suomessa ei ole sidottu luterilaisen kirkon linjanvetoihin. Edustan tässä kohtaa siis tietynlaista "vähemmistö"-ajattelua; lopunkin yhtenäiskulttuurin muretessa meidän on opittava toimimaan aktiivisesti ja samansuuntaisesti kristittynä vähemmistönä. On turhaa haikailla pitkään vallalla olleen, mutta nyt jo horisonttiin maisemoituvan konstantinolaisen paradigman perään.

Jos kirkon kohdalla on kyse jonkinlaisesta "saattohoidosta", tehdään se kunnialla ja arvokkaasti. Jos taas kyse on kuolevan elvyttämisestä, on katsottava tarkkaan, mitä ja keitä halutaan elvyttää. Eli tehdään se niin, että elinkelpoinen kristillisyys (jolle Sanan profeetalliset kirjaimellisesti kultaisesta tulevaisuudesta kuuluvat) saa jalansijaa ja kykenee verkostoitumaan muun Kristuksen ruumiin kanssa. Efesolaiskirjeen 4. luvussa Paavali puhuu seurakuntaruumiin kasvusta Kristuksessa yhteen liitettynä ja jokaisen jänteensä avulla koossapysyen. Kristuksen ruumiin kokonaisuus sisältää paljon enemmän kuin vain luterilaisen kirkon (tai minkä muun ns. virallisen kirkon hyvänsä).

Emme enää saa rakentaa yhteyttä kristittyjen kesken vain ulkonaisen tunnustuksen perusteella (historialliset tunnustuskirjat, liturgia ja muu ulkonainen kultti tai episkopaalinen hallintorakenne). Se on aina ollut ylellisyyttä, johon meillä ei koskaan olisi oikeasti ollut varaa. Nykyisessä tilanteessa tällaisen käyttäytymismallin irrationaalisuus vain korostuu. Meidän on rakennettava yhteyttä aidosti Kristuksen ruumiin kokonaisuuden ja Pyhän Hengen luoman yhteyden pohjalta.

Luterilaisen Suomen loppu voi merkitä käytännössä uudenlaisen kristittyjen verkostoitumisen alkua.

-------

PS. Vaikka en mitenkään yhdy kaikkeen mitä kirjassa sanotaan (tai millaisiin johtoäätöksiin siinä ollaan tultu), niin kirja on ihan mukavaa lukemista näin itsenäisyyspäivänä.

Pyhät piirit

Aiemmassa postauksessani mainitsin ajatuksesta harrastaa teologiaa jossain muussa kontekstissa kuin oppilaitoksessa. Ajattelen, että näitä ajatuksia on hyvä kirjoittaa "auki", jos ei muuta niin ainakin itseään varten. Tällaisessa blogissa ajatusten esille tuonti on vähän kuin julkista päiväkirjaa pitäisi, jolloin on hyvä ymmärtää, että ajatukset ovat raakilemaisia luonnoksia jostain sellaisesta, mitä kohti kurottautuu ja jonka toivoisi joskus olevan todellisuutta.

Olen (jonkun mielestä jo väsyksiin asti) toistellut sitä, miten niissä piireissä, joista itse tulen teologian harrastamiseen sinänsä kohdistuu paljon kritiikkiä. Toistan myös sen, että osa tästä kritiikistä on (ilmeisen) aitoa huolta nuoren uskovan mielen myrkyttymisestä, osa taas tekopyhää huokailua ja rukouksessa saarnaamista jotain sellaista vastaan, jota ei tunne ja jota pelkää.

Ehkä meidän (tai ainakin joidenkin meistä) juuri tämän tähden tulisikin panostaa teologiaan.

Yleensä tällaisessa polarisoinnissa hyödynnetään (irti asiayhteydestään reväistyä) Paavalin lausahdusta 2. Korinttilaiskirjkeestä: "kirjain kuolettaa, mutta Henki tekee eläväksi" (2.Kor. 3:6, josta voi myös tarkistaa laajemman asiayhteyden lukemalla 3:3-8). Toisena ääripäänä tässä polarisoinnissa on se ajattelu, jossa Raamattua "ei tulkita, vaan halutaan ottaa se sellaisenaan". Sanotaan, että ollaan "Hengen johdossa", eikä "luoteta vanhinten perinnäissääntöihin".

Mihin tällainen ajattelu johtaa? Onko se ylipäätään realistista? Ymmärrän sen aidon huolen hengellisyyden säilymisestä (siellä missä sitä on), joka tällaisten (usein harkitsemattomien) kommenttien takana on. Ei siinä mitään, en itsekään halua kadottaa aitoa hengenelämää omasta, enkä yhteisöni elämästä. On kuitenkin selvää, että aina kun sanomme jotain Jumalasta, "syyllistymme" samalla teologian tekemiseen. Tai kun lainaamme oman herätyksemme ensimmäisiä Jumalan miehiä, vetoammekin jo itse asiassa traditioon.

Lähtemättä tämän omanlaisensa tulkinta- ja traditioviidakon (sillä sellainen se on!) perkaamiseen, menen suoraan asiaan ja kysyn:

- olisiko mahdollista yhdistää teologia ja spiritualiteetti?

Olisiko meillä mahdollista löytää sellainen tasapaino, jossa niin akateeminen oppineisuus kuin aito hengellisyyskin voisivat, ei vain elää rauhanomaista rinnakkaiseloa, vaan jopa käydä vuoropuhelua keskenään ja näin jopa hedelmöittää toisiaan?

No, me kaikkihan (tai ainakin suurin osa meistä) tiedämme sen, että näin on tapahtunut aina ennenkin (aina juutalaisesta jumaluusoppineesta Sauluksesta alkaen) ja näin tapahtuu nytkin. Näin tulee myös tapahtumaan jatkossakin, aina (kirjaimellisesti) hamaan paruusiaan saakka. Mutta mennään vielä eteenpäin.

Voisiko tämä tapahtua niin, että toisaalta teologinen tutkimus ja oppiminen, valmentautuminen hengelliseen työhön ja toisaalta hengellinen vanhemmuus ja paimenuus, henkilökohtaisen Jumala-suhteen hoitaminen ja läpinäkyvä uskovien yhteys yhdistyisivät siten, että tuloksena olisi tervettä pyhityselämää ja hedelmällistä Jumalan valtakunnan työtä? Monen mielestä vastaus tähän on "kyllä".

Käytännön kysymys kuuluu: voitaisiinko tämä kaikki toteuttaa seurakunnan arkielämässä ja hengellisen työn mennessä eteenpäin - ilman "luostarikouluun" vetäytymistä? Olisiko hengellinen valmennus ja mentorointi yhtä aikaa Raamatun ja teologian opiskelun kanssa mahdollista toteuttaa työssäoppimisena, ilman että kyseessä olisi vuosikausia kestävä oppilaitokseen linnoittautuminen ja internaattiasuminen? Onko meillä yksinkertaisesti varaa istuttaa nuoriamme vuosikausia pulpetissa ilman, että teoria ja käytäntö keskustelisivat keskenään ennen kuin vasta vuosien päästä?

Tarjoan ratkaisuksi eräänlaisia "pyhiä piirejä" - mentorointipiirejä. En mitenkään väitä kyseessä olevan mikään täysin uusi ja mullistava keksintö (joihin yleensä suhtaudun varauksella). Tiedän, että vastaavanlaista on harjoitettu muuallakin, jossain päin maailmaa jo hyvinkin pitkään. Kyse onkin nyt siitä, mitä me voisimme saada aikaan tällä saralla täällä Suomessa. Tarkoituksenani ei ole ottaa pois mitään siitä vanhasta, mikä on jo hyvää ja toimivaa. Yritän hahmotella uutta, käytännöllistä toimintamallia.

Mietitäänpä, mikä on raamatullinen tapa opettaa ja mikä on raamatullinen oppimisympäristö? Ilman muuta on selvää, että se on käytännön hengellinen työ seurakunnassa tai lähetyskentällä. Entä mikä on raamatullinen oppimistapa? Se on työpari- ja tiimityöskentely, opetuslapseuttaminen ja mentorointi, valmentaminen. Kaikesta tästä voit toki itse vakuuttua tutkimalla evankeliumien kertomuksia Jeesuksen toiminnasta (miten Hän koulutti opetuslapsensa) ja lukemalla Apostolien teoista (tai Paavalin kirjeistä), miten Hänen opetuslapsensa sovelsivat oppimaansa käytäntöön.

Voitaisiin siis puhua jonkinlaisesta hengellisestä työelämälähtöisestä valmentamisesta. Tavoitteena on aina uusien työntekijöiden ja hengellisten vanhempien kasvattaminen. Teoria ja käytäntö, oppi ja elämä, teologia ja spiritualiteetti on saatettava yhteen ja laitettava keskustelemaan keskenään. Kun tämä tapahtuu, ne väistämättä (suorastaan luonnonmukaisella logiikalla) hedelmöittävät toisiaan. On aina parempi, mitä nopeammin (ajatellen esim. koulutusta; mitä varhaisemmassa vaiheessa) se tapahtuu.

Ryttylän Kansanlähetysopiston rehtori Niilo Räsänen omassa väitöskirjassaan Kutsu kuuliaisuuteen tutkiessaan anglikaaniteologi James I. Packerin teologista ajattelua ottaa esille käsitteen nimeltä "systemaattinen spiritualiteetti"(s. 171)*. Teologia on Packerin mukaan jotain, jota harjoitetaan Jumalan kasvojen edessä. Kirjassa liitetään yhteen systemaattinen teologia ja spiritualiteetti. Ne eivät siis ole toisistaan erillään pidettäviä asioita. Spiritualiteetti on kristittyjen pyrkimys yksin ja yhdessä muiden kanssa tavoitella, saavuttaa ja harjoittaa yhteyttä Jumalaan. Spiritualiteetissa korostuu Jumalan läsnäolo. Sekä Raamatun hartaudellinen lukeminen ja sen tieteellinen tutkiminen että käytännön kristillisyys toteutuvat sanassaan läsnä olevan Jumalan edessä. Teologiaa ei saa nähdä vain Jumalaa koskevina ilmoitustotuuksina, jotka eristetään niiden oikeasta kontekstista eli luottavasta, rakastavasta, palvovasta ja palvelevasta yhteydestä Jumalaan.

Näin ollen ei voida hyväksyä kuilua teologian ja doksologian, ortodoksian ja ortopraksian, Jumalaa koskevien oikeiden määritelmien ja oikean Jumalan tuntemisen, ajattelemisen ja palvonnan välille. Teologinen totuus on aina olemassa käytäntöä varten. Räsäsen mukaan Packerin opetuksessa toistuu usein kolmiosainen kaava, jossa yhdistyvät teoria ja käytäntö. Sen mukaan ymmärtämisen ja soveltamisen jälkeen seuraa palvonta.** Yksi tapa arvioida teologian pätevyyttä onkin katsoa, millaista palvontaa se saa aikaan. Niinpä oikea teologinen asenne ei ole kritiikki, vaan kuuliaisuus, jossa ihminen ei jää vain Jumalan tarkkailijaksi, vaan hän on itse samalla Jumalan työn kohde ja Jumalan palvoja.

Me tarvitsemme (esim. kotiseurakuntaliikkeen piirissä) kristittyjä, jotka ovat niin harjaantuneita teologiassa, että he kykenevät tarvittaessa jopa haastamaan esim. kirkossa vallalla olevan teologisen ajattelun. Tällainen vaikutus tulisi näkyä selvästi ns. maallikkokristittyjen joukossa ja maallikkoliikkeiden piirissä (vaikka muuten vältänkin käyttämästä tuota sanaa). Neil Colea lainaten, meidän on aika siirtyä pois koulutettujen pastorien ajasta hyvin varustettujen seurakuntalaisten aikaan. Teologia olisi tuotava pois pölyttyneestä kammiosta tavallisten ihmisten ulottuville, keskelle seurakunnan elämää.

Väitän, että emme ole nähneet vielä kovinkaan paljoa siitä, mitä kaikkea tästä vuoropuhelusta voi seurata. Meidän on näet hyvä ymmärtää, että näihin molempiin, teologiaan ja spiritualiteettiin (joita jotkin kypsymättömät pitävät toistensa vastakohtina) on kätketty niin voimakas hengellinen dna, että sen seuraukset ovat väistämättä laajamittaiset. Mikäli tätä vaikutusta ei näy keskuudessamme, se kertoo vain siitä, ettemme vielä ole ymmärtäneet tämän hedelmöittymisen merkitystä.




-------
* Räsänen Niilo, Kutsu kuuliaisuuteen, James I. Packerin liittonomistinen raamattunäkemys (Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 254, 2007, Helsinki)

** Samanlainen idea löytyy muuten myös amerikkalaisen evankelikaaliteologi Wayne Grudemin teoksessa Systematic Theology, An Introduction to Biblical Doctrine (Inter-Varsity Press, 1994, Grand Rapids, Michigan). Siinä jokaisen opinkohdan käsittelyn jälkeen löytyy aiheeseen sopiva hengellinen laulu.

Teologian opiskelusta II

Teologisen tiedekunnan nettisivustolla teologia.fi julkaistiin juuri mielenkiintoinen haastattelu, johon itsekin sain osallistua. Se pyrki valottamaan vapaista suunnista ja uusista seurakunnista tulleiden teologian opiskelijoiden kokemuksia Helsingin yliopistossa. Esille tulevat perinteiset kysymykset uskon horjumisesta, toiseuden kokemisesta ja kirkon virkaan loikkaamisesta. Esille nousi myös ajatus uudenlaisesta teologien koulutuksesta muuttuneessa uskonnollisessa tilanteessa. Tiedekunnan varadekaani Risto Saarinen tarttui myös aiheeseen ja heitti peliin ajatuksen eräänlaisesta "urbaaniteologiasta" eli siitä, "miten kristinusko elää kaupungistuvassa yhteiskunnassa nuoremman sukupolven keskellä". En tiedä, onko vastaavanlaista pelinavausta aiemmin tehty, mutta tämä vaikuttaa mielenkiintoiselta.

Olen useassakin yhteydessä yrittänyt vähän hapuilemallakin tuoda esille jotain uudenlaista näkökulmaa (eräänlainen "kolmas tie") tilanteeseen, joka on perinteisesti ollut hyvin dikotominen, jopa polarisoituinut. Vastapuolina on perinteisesti nähty liberaalit ja tunnustukselliset, kirkon uudistusmieliset ja konservatiivinen herätysliikeväki. Nyt voitaisiin etsiä jonkinlaista "kolmatta tietä" siihen, miten toimia uudella,  relevantilla  tavalla jälkimodernissa ja jälkikristillisessä tilanteessa.

Tältä pohjalta on jotenkin ehkä ymmärrettävää, että tällainen uudenlainen ajattelu herättää voimakasta vastenmielisyyttä niin luterilaisten kuin vapaiden suuntienkin edustajien keskuudessa. Vaikka en sellaisenaan niele Saarisen em. visiointia tulevaisuuden koulutusmalleista, niin mielenkiintoisilta ne silti vaikuttavat. Toivottavasti tämä saa aikaan jotain sellaista keskustelua alan muiden oppilaitosten kanssa, jossa erilaiset (ehkä jopa vastakkaisetkin) näkökulmat hyödyllisellä tavalla hedelmöittävät toisiaan.

Jotta kokonaiskuva tulisi osaltani selväksi - "mitä, mistä ja miten olen sanonut?", niin laitan tähän jatkoksi oman haastatteluosuuteni kokonaisuudessaan.

"Vastaan alla esittämiisi kysymyksiin. Niputin nuo kaksi ensimmäistä kysymystä yhteen.

1. Oletko kokenut opetuksen teologisessa joskus ristiriitaiseksi vakaumuksesi kanssa? 2. Onko teologisen opetus koetellut uskoasi? Tai epäiletkö, että se voisi jollekin niin tehdä?

Elämä yleensä koettelee uskoamme, samoin opiskelu missä hyvänsä laitoksessa ja hyvä niin. Uskoamme tuleekin koetella. Luulen, että kristitty tänä päivänä törmää monella alalla asioihin, jotka ovat enemmän tai vähemmän hänen vakaumuksensa vastaisia. Jotkut tekevät teologiseen tiedekuntaan tullessaan sen virheen, että luulevat tulevansa raamattukouluun, jossa saavat sen mukaista opetusta. En toisaalta epäile ollenkaan, etteikö jonkun nuoren usko joutuisi koetukselle teologisessa tiedekunnassa, mutta toisaalta se voi aikaa myöten myös toimia omaa vakaumusta vahvistavana juttuna.

3. Mikä sai sinut vapaan suunnan kristittynä tulemaan teologiseen?

Tulen perinteisiin tunnustuskuntiin sitoutumattomasta kristillisestä yhteisöstä. En siis asemoi itseäni kristittynä tämän ”luterilainen kirkko – vapaat suunnat”-dikotomian mukaisesti. Teologia on aina kiinnostanut minua ja minulla on suoritettuna yksi teologinen tutkinto jo aiemmin. Minua kiinnostaa teologinen ajattelu sinänsä ja ne johtopäätökset ja käytännön ratkaisut, joita sen pohjalta tehdään kristillisissä yhteisöissä. Haluan myös olla vuorovaikutuksessa muiden teologiaa opiskelevien, opettavien ja harrastavien kanssa. Uskon myös historian opettavan meille siitä, mitä pitää tehdä ja mitä välttää. Perimmäisenä motiivina lienee varmasti halu oppia lisää ja syventää aiemmin oppimaansa.

4. Mihin olet ajatellut valmistuvasi? Onko vaihtoehtona mielessä ollut pappeus kirkossa? Ovatko tulevaisuuden suunnitelmasi kokeneet muutosta matkan varrella?

Tunnustan avoimesti, etten opiskele työllistyäkseni. Opiskelen niin nopeasti kuin kykenen, kohtuuden rajoissa tietenkin, ja nauttien itse matkasta. Olen toisaalta siinä iässä, että eläköityminen voi valmistuttuani olla yhtä todennäköinen vaihtoehto kuin työllistyminenkin, eikä näiden tarvitse sulkea pois toisiaan. Olen aiemmin toiminut pastorina eräässä vähemmistökirkossa, eikä minulla ole mitään suunnitelmia palata papiksi johonkin perinteiseen tunnustuskuntaan. Jotain sellaista hengellistä työtä, jossa teologian opintoja voi hyödyntää, tulen aivan varmasti aina tekemään, mutta saanko siitä koskaan jotain vakituisen kuukausipalkan kaltaista korvausta, onkin sitten jo toinen juttu.

5. Oletko missään vaiheessa kokenut olevasi jollain tapaa ulkopuolinen teologisessa?

En. Ajattelen asioiden riippuvan aika paljon henkilöstä itsestään. Olen tyytyväinen opiskeluuni teologisessa tiedekunnassa ja olen saanut kaiken tarvitsemani ohjauksen ja avun.

6. Teologinen tiedekunta on tunnustukseton. Toteutuuko se käytännössä vai painottuuko vapaan suunnan kristityn silmin luterilaisuus ja jos niin millä tapaa?

Ei toteudu. Elämme Suomessa, jossa edelleen olla suomalainen on yhtä kuin olla luterilainen, vaikka toisaalta tämä paradigma joutuukin koko ajan haastetuksi esim. maahanmuuton ja uskonnollisen kentän pirstoutumisen takia. Teologisessa tiedekunnassa ”kristillinen usko” kuitenkin näyttäytyy pääasiassa luterilaisena, eikä tämä asenne palvele kenenkään intressejä globalisoituvassa maailmassa. Esim. evankelikaalia teologiaa soisi esiteltävän huomattavasti avoimemmin.

7. Haluaisitko sanoa vapaasti jotain? Vaikkapa terveisiä tiedekunnalle?

Opiskelen A2-linjalla ja mietin kovasti mitä annettavaa teologisella tiedekunnalla voisi jatkossa olla uusien itsenäisten seurakuntien ja kirkkokuntiin kuulumattomien yhteisöjen käytännön työhön. Sitran esittelemissä tulevaisuuden trendeissä puhutaan siitä, miten ”voimaantuvat yhteisöt haastavat instituutiot”[1]. Tämä on parhaillaan käynnissä myös uskonnollisella kentällä, eikä enää vain pääkaupunkiseudulla. Uudet yhteisöt olisi nykyistä paremmin huomioitava teologisen tiedekunnan opetuksessa, eikä vain mielenkiintoisina missiologisina projekteina, vaan esim. seurakuntien istutuksen ja seurakuntatyön saralla.

---

[1] http://www.sitra.fi/artikkelit/megatrendit/sitran-trendit-voimaantuvat-yhteisot-haastavat-vanhat-instituutiot (katsottu 30.09.2015) ”Yhä useammin ihmiset ryhtyvät kuitenkin itsenäisesti toimeen edistääkseen tärkeäksi kokemiansa yhteisiä asioita, ohi julkisten rakenteiden. Toimintaa syntyy, kun joku huomaa tarpeen tai mahdollisuuden jollekin uudelle. Edelläkävijä kyseenalaistaa totutut totuudet, kokeilee ja näyttää esimerkillään muillekin, että asiat voi tehdä toisin. Nämä edelläkävijät eivät tarvitse julkisia instituutioita tuekseen ja jopa pikemminkin toivovat, että ne eivät tulisi heidän tielleen.”

Teologian opiskelusta I

On hyvä joskus kirjoittaa auki jotain itselleen tärkeistä asioista. On myös hyvä miettiä noita samoja asioita ajatellen, mitä sanoisit arvostelijoillesi.

Niissä herätyskristillis-evankelikaalis-karismaattisissa piireissä, joista itse tulen, on selvää, että (edelleen - etten sanoisi, vieläkin!) kohtaat aika lailla tietynlaista suhtautumista, kun ilmoitat lukevasi teologiaa Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Seuraavassa muutamia omia kokemuksiani:
- huolestuneisuus ("mitä? kirkon papiksiko?")
- epäilykset ("onkohan se menettämässä uskonsa?")
- latistaminen ("se on turhaa ihmisviisautta")
- kielteisyys ("teologia on syvyydestä!")

Kun mietin omia alkuperäisiä motiivejani, nousee esille seuraavanlaisia juttuja. Pohjimmaltaan kyse on tietenkin "vain" kiinnostuksesta teologiaa ja kristinuskoa kohtaan. Laajemmin voisi sanoa kyseessä olevan kiinnostus (kirkko)historiaa ja uskonnollisuuden eri ilmenemismuotoja kohtaan. Kun ajatellaan kirkon nykytilannetta ja erityisesti sitä, miten jotkut henkilöt kirkon johdossa päätyvät teologisin perustein tietynlaisiin ratkaisuihin (jotka sitten heijastuvat käytännöllisiin toimenpiteisiin), niin tiedonjanoni vain kasvaa: "miten ihmeessä he voivat päätyä tällaisiin johtopäätöksiin...?" (Näin minun täytyy kysyä, ellen halua asettaa heitä epäilyksenalaiseksi siitä, että heitä ohjaakin vain populismi, vallanhalu ja muut sen kaltaiset "alhaiset" asiat.)

Eli kun arkkipiispa Kari Mäkinen mediassa toteaa jotain, niin haluan päästä sen ajattelun juurille, josta tämä kaikki lähtee liikkeelle. Mikä ja missä oli se dominopalikka, joka ensimmäisenä kaatui saaden aikaan koko palikkajonon kaatumisen? (Esimerkkinä tästä vaikkapa ns. homoliittokeskustelussa käytetty "rakkauden argumentti" ja sen perustelut.)

Toisaalta minua kiinnostaa erityisesti "omissa piireissäni" (ks. edellä!) jatkuvasti esille tuleva hesalaisen yliopistoteologian tietynlainen maine, joka tietenkin näkyy yllä mainituissa ennakkoluuloissa, ja joka saa aikaan yllättävän irrationaalisia reaktioita terologian opiskelua kohtaan sinänsä hyvin korkeastikin oppineissa henkilöissä. Onko todellakin näin?

Ja vastaan lyhyesti: on ja ei. En nimittäin epäile hetkeäkään (esim. eksegetiikassa), etteikö hesalainen yliopistoteologia ole ihan riittävän vahvaa myrkkyä sekoittamaan jonkun parikymppisen kirkasotsaisen seurakuntanuoren pään. Mutta eikö olekin niin (ja nyt en mitenkään puolustele em. kaltaista eksegetiikkaa), että ylipäätään mitä hyvänsä tiedettä opiskeleva ihminen on vaaravyöhykkeessä tässä jälkikristillisessä maailmassa? Vai kuvitteliko joku Hankkenilla opiskeleva edustavansa sillä jollain tavalla "kristillisiä arvoja"? Tai kuvitteleeko joku OKL:ssa opiskeleva olevansa jotenkin "omiensa joukossa"?

Tosiasia on, että uskoamme koetellaan tässä maailmassa ihan riittävästi, olitpa minkä hyvänsä alan ihminen. Myönnän avoimesti, että raamatullinen maailmankuvani on hyvin johanneslainen: "koko maailma on pahan vallassa" (1.Joh. 5:19), enkä mitenkään häpeile tunnustaa (ja tarvittaessa avata sitä lisää). Otan (edelleenkin) Raamatun Jumalan ilmoituksena ihmiskunnalle ja tältä pohjalta hyväksyn sen esille tuoman hyvin radikaalin todellisuuden käsityksen. Se kun ei sovi sen enempää sosiaali- kuin ihmistieteisiinkään.

Toisaalta vaikuttaa siltä, kuin tämä viimeinen dinosauruskin (viimeinkin) joutuu taipumaan muutoksen tuulien edessä eli Hesassakin voi aistia jotain esimakua muutoksen tuulista teologiassa. Mielenkiintoista on, että moni asia näyttää muuttuvan pelkästään ajan myötä (mikä herättää tietysti kysymyksen kaikenlaisten muutosstrategioiden tarpeellisuudesta), niin että jopa hesalainen räisäsläinen eksegetiikkakin voidaan todeta vanhentuneeksi. (Hyvänä - en sano, että parhaana - esimerkkinä tästä esim. tämä.)

Viimeisenä (mutta ei suinkaan vähäisimpänä) motiivinani teologian opiskeluun voisin mainita sen puhtaasti missionaarisen aspektin, jonka perimmäisen idean voisi kiteyttää ilmaisuihin "seurakunnanistutusprojekti teologisessa tiedekunnassa" tai "samanhenkisten verkoston rakentaminen teologisessa". ("Samanhenkisyys" tässä ei tarkoita välttämättä kaikissa opillisissa kysymyksissä samalla tavoin ajattelemista.)

Entä millaisia kokemuksia minulla itselläni on ollut?

Opiskelusta itsestään pääasiassa hyviä. Toisaalta anti on ollut juuri sitä, mitä ounastelinkin sen olevan. (esim. eksegetiikan räisäsläisyys ja systemaattisen teologian tunnustuksellisuus.) Toisaalta käytännöllisen teologian puolella (erityisesti kirkkososiologiassa ja missiologiassa) on tullut eteen positiivisia yllätyksiä, kun eräät käsittelemämme teemat ovat liittyneet vaikkapa helluntailais-karismaattisiin uusiin seurakuntiin Pietarissa tai täällä kotimaassa.

Samanlainen ilmiö näkyy myös opiskelijoiden piirissä, jossa - yllättävää kyllä - moni uudempi kristillinen yhteisö näyttää olevan sangen hyvin edustettuna. (Mikä jo sinänsä näyttää herättäneen pahaa verta joissain vanhoihin juoksuhautoihin juuttuneissa.)

Otaksumani mukaan opiskelijoita voitaisiin jakaa karkeasti kolmeen ryhmään (vaikka varmasti muunkinlaisia jaotteluja voisi käyttää):
- etsijöihin, joiden motivaatio nousee elämän sisällön ja vastausten etsimisestä teologian opiskelusta ja joilla omat tarpeet ovat lähimpänä liittyen esim. uskonnolliseen etsintään sinänsä sekä oman kutsumuksen löytämiseen
- pragmaatikkoihin, jotka yleensä ottavat opiskelun sangen "ammattimaisesti" (jolloin teologia on vain yksi tieteenala muiden joukossa) ja jotka näyttävät suhtautuvan moniin ns. kehällisiin seikkoihin sangen suurpiirteisesti
- kyynikkoihin, joilla saattaa jo olla takanaan (ehkä hyvinkin kiihkeä) kirkasotsaisuuden ja ehdottoman oikeaoppisuuden aika, mutta jotka nykyään eivät juurikaan vaivaa päätään oikeastaan millään (paitsi opintopisteiden karttumisella)

(Kuten sanottu, muunkinlaista jakoa voisi harrastaa, mutta tämä on niistä ehkä niitä kaikkein lempeimpiä.)

Jos mietin, mitä itselleni sitten on tapahtunut, niin voin sanoa periaatteessa tapahtuneen täsmälleen saman asian, kuin mitä on tapahtunut aina ennenkin teologian (tai periaatteessa minkä muun hyvänsä) opiskelun merkeissä. Ajattelutapani on kehittynyt, katsomukseni on avartunut ja olen saanut uusia näkökulmia. Voisin sanoa omien tavoitteitteni ainakin suurelta osin täyttyneen. Kyse on kuitenkin paljon enemmästä kuin vain jostain "oppimisesta".

Sen, toteutuvatko omalla kohdallani pelot Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa opiskelusta, jätän muiden arvioitavaksi.

Entä mitä neuvoja haluan antaa muille tai teologian opiskelua suunnitteleville? Teologia on, sanontaa lainatakseni, "hyvä renki, mutta huono isäntä". Emme tieteellisellä tutkimuksella (emme etenkään, kun se toivon mukaan kehittyy koko ajan) pysty tyhjentävästi selittämään Jumalaa. Sama pätee Hänen ilmoitukseensa, joka itse kertoo itsestään, ettei sitä kykenee kukaan oikein ymmärtämään tai oikein muille selittämään muuten kuin Pyhän Hengen kautta. Tämä kaikki sanottuna opintojen ollessa vielä pahasti kesken...

Mutta jos mennään ihan käytännölliselle tasolle ja ajatellaan teologian opiskelua tai sen opetusta esim. kotiseurakuntien (tai muun vastaavan "orgaanisen" seurakuntaliikkeen piirissä), niin siitä voisin kyllä hyvinkin sanoa muutaman sanasen.

Mutta se onkin sitten jo ihan toinen juttu.

Ja sen sovellus...

... on hyvin simppeli.

Edellisessä postauksessani heitin muutaman ajatuksen juuri päättyneeseen Veikkausliigakauteen ja (tietenkin) erityisesti FC Lahden "menestykseen" liittyen. Luonnollisesti jo tuolloin postaukseeni oli kätkettynä ns. piilo-opetussuunnitelma. Luvallanne paljastan sen tässä.

• Kylläisyys johtaa väärään itsetyytyväisyyteen, joka johtaa velttouteen ja siihen, että oma missio ei onnistu. Tästä ei tarvinne sanoa sen enempää.

• Vaikka joku saattaakin olla sitä mieltä, että pelaajat ne kentällä sen duunin tekee, niin tosiasia kuitenkin on se, että valmennus on jokaisen menestyvän joukkueen strateginen ja kriittinen menestystekijä. Hyvä valmennus saa taidoiltaan vaatimattomankin joukkueen pelaajat ylittämään itsensä ja moninkertaistamaan osaamisensa. Hyvä valmennus noukkii uusia, nousevia kykyjä alasarjoista, pihapeleistä ja junioriturnauksista ja jalostaa niistä huippuja.

Raamatullista kieltä käyttääksemme, Uusi testamentti on enemmän kiinnostunut hyvästä valmentajasta kuin kauden maalipörssin voittajasta.

• Uudet pelaajat ovat jokaisen joukkueen, seurakunnan tai työpaikan tulevaisuus. He tarvitsevat mallioppimista ja kokeneimpien mentorointia, mutta ennen kaikkea he tarvitsevat tilaisuuden.

Muutama sana jalkapallosta...

Tulin just Kisapuistosta. RoPS kaatoi Lahen, jonka pelejä koko kauden vaivannut aneemisuus tuli loppuun asti todistetuksi. RoPS otti hopeaa, eikä siinä ollut mitään jossittelua. Ei vain viittitty kavereiden kanssa jäädä katsomaan muiden juhlia. Kultaa vei SJK ja kolmanneksi jäi HJK. FC Lahti oli viides, mitä voi tällä porukalla pitää alisuoriutumisena. Kaiken uhallakin (vaikka tunteet on pinnassa) niin muutama sana kuluneesta futiskaudesta. Eli neljä pääpointtia.


Kylläisyys

Tämän piti olla se kausi, jolloin HJK mennen tullen hoitaisi kotimaan liigan ja pelaisi menestyksellä eurooppalaisia huippuseuroja vastaan. Monet (minunkin tuntemistani) hyväuskoisista futisfaneista puhuivat silmät kosteina jostain ihmeen "koko Suomen Klubista. (Miksi, eihän kukaan ensi kaudellakaan puhu mitään mistään "koko Suomen SJK:sta" tai RoPS:sta, jonka kohdalla varsinkin tuo termi olisi oikeissa mittasuhteissaan, ainakin maantieteellisesti.) Muistan hyvin, miten kauden alussa tuo kotimaisen futiksen pelaaminen vähän niinkuin toisella kädellä paistoi läpi joidenkin HJK:n pelaajien haastatteluissa. Kun kausi alkoi näyttää pahasti pieleen menemisen merkkejä, alettiin voivotella ottelusumaa ja loukkaantumisia, vaikka juuri sitä vartenhan oli pelaajahankintoihin panostettu. Lopulta pääkaupunkiseudulta todettiin, ettei tällainen sarjan ennätyksellinen tasaisuus ole hyvä asia, eikä palvele suomalaisen futiksen eteenpäin menoa. Tosiasiassa juuri tuo kylläisyys koitui Tsadin futiksen surmaksi. Hyvin opettavaista...


Valmennuksellinen umpisolmu

FC Lahden piti pelata elämänsä kausi ja siihen olisi ollutkin kaikki edellytykset, kun katsoo pelaajaluetteloa. Tuskin koskaan oli ollut koolla näin hyvää miehistöä kuin tänä vuonna. Toisin kävi - ja nimenomaan kaikkein huonoimpia seuroja vastaan. Sellaiset porukat kuin VPS, Jaro ja HIFK olivat Lahelle aivan käsittämättömän vaikeita vastustajia. Puolustus oli yleensä ihan hyvin kuosissa, tosin Eurocupin pelit Elfsborgia vastaan osoittivat sen keskuspuolustuksen hitauden karmaisevalla tavalla.

Mutta maalinteko osoittautui aivan ylitsepääsemättömän vaikeaksi. Siihen voidaan sanoa kaatuneen mitalitoiveiden. Tässä tilanteessa valmennuksen merkitys korostuu; sen pitää kriisitilanteessa ja ylipäätään pitkin kautta reagoida oikein ja ajoissa. Joukkueen ja sen valmennuksen tilasta ei kerro hyvää se, jos oman joukkueen pelaajat sättivät ja tönivät toisiaan suutuspäissään, kun peli ei kulje.


Uudet nuoret pelaajat

Hyvää kuluneessa kaudessa oli (paitsi Akatemian kakkosdivaripaikan säilyttäminen) uusien nuorten kykyjen esiinnousu. Tätä ei ole vähään aikaan tapahtunut, että omista riveistä parikin nuoremman polven pelaajaa pelaa loppukaudesta täysiä minuutteja tärkeissä peleissä. Tämän kehityksen soisi Lahessa jatkuvan. Se on parhaiten seurayhteisöä palveleva ja ehdottomasti kustannustehokkain tapa tuottaa uusia hyviä pelaajia ja pärjätä seuranakin.


Eräät jäähyväiset

Tämä oli myös Petri Pasasen viimeinen kausi ja jäähyväisottelu. Kaikki kunnia Peetun kansainvälisestikin upealle uralle. Se todistaa, että suomalaisella (tai tässä tapauksessa lahtelaisella) juniorivalmennuksella (kun se oikein toteutetaan) voidaan tuottaa kansainvälisesti vertailukelpoisia pelaajia. On hienoa, että vanha sotaratsu osaa jättää paikkansa tyylillä, eikä siten muodostu tulpaksi perässään tuleville.


Loppuun erään seuran tunnusbiisi, joka kertoo jotain siitä, mitä aito yhteisöllisyys voi parhaimmillaan olla.

Uusia asioita

Mihin perustuu se, että Jumala luo uutta ja tekee uusia asioita?

"Alussa Jumala loi taivaan ja maan..." (1.Moos. 1:1). Jumalan Luojana oleminen merkitsee luomista tyhjästä, saattaen olemattomat oleviksi, creatio ex nihilo, mikä erottaa Hänet ihmisestä. J.R.R. Tolkienia lainaten, ihminen on Jumalan kuvaksi luotuna "alempi luoja". Ihmisen kutsumus on luoda uusia asioita, tosin ikään kuin valmiiksi luodussa maailmassa.

Jumalakin tekee uusia asioita tässä luomassaan maailmassa. Jesajan kirjassa Jumala sanoo tekevänsä uutta ja Hänen tekojaan voidaan seurata jopa ihan reaaliaikaisesti. Sinne, missä ei aiemmin ole ollut mitään, sinne Hän luo uutta ja synnyttää elämää. (Jes. 43:16-21). Jumala teki myös uuden liiton, joka perustuu Hänen Henkensä uudeksi luovaan työhön. (Jes. 61:1-3) Tätä Jeesus alkoi tehdä ja oppettaa ja tätä työtä Hänen omansa jatykavat tässä maailmassa.

Miten ihminen reagoi kohdatessaan Jumalan uusia tekoja?

Sekulaarin, sivistyneen ihmisen reaktio saattaa olla sama kuin saksalaisen valtiomiehen Bismarckin, joka totesi: "Valtiomiehen tehtävänä on kuunnella Jumalan askelia Hänen marssiessaan läpi historian ja yrittää saada ote Hänen takinliepeestään kun Hän kulkee ohi."

Pappi Eeli on esimerkki miehestä, joka joskus on kokenut Jumalan tekoja, mutta sitten etääntynyt niistä. Kun Jumala uudelleen ilmestyy nuoren sukupolven kohdalla, hän on voimaton tekemään mitään muuta kuin ulkokohtaisesti neuvomaan, miten tuli toimia ja sen jälkeen vain katseella seuraamaan mitä Jumala tekee. (1.Sam. 3.)

Kuningas Herodes Jeesuksen syntymän jälkeen on hyvä esimerkki jumalattoman ihmisen reaktiosta, kun hän huomaa Jumalan toimivan. Matteus kertoo, miten idästä tulleiden oppineiden miesten tullessa tervehtimään "äsken syntynyttä juutalaisten kuningasta", Herodes ja koko hänen hovinsa pelästyy ja alkaa hädissään kerätä kokoon kaikki mahdolliset ammattiteologit, jotta nämä selvittäisivät, mitä on tapahtumassa. (Matt. 2:3-4)

Mutta sitten on Jumalan nöyrän ja uskollisen työmiehen reaktio, josta Jeesus kertoo vertauksessaan miehestä, joka kylvi siemenen peltoonsa ja sitten vain odotti, että tapahtuisi se, mikä oli tapahtuva. Oman dna:nsa mukaisesti siemen alkoi itää ja juurtua, se löysi hyvän kasvupohjan ja alkoi pikku hiljaa tuottaa vartta ja sitten varsinaista hedelmää. Kaikki kävi niin kuin pitikin; kasvi tuotti itsestään korren, varren ja tähkän. Kylväjä vain seurasi mitä tapahtui ja kun aika oli kypsä, leikkasi viljan ja korjasi sadon. (Mark. 4:26-29)

Roomalainen upseeri Kornelius taas on esimerkki Jumalaa etsivän ja Häntä odottavan ihmisen reaktiosta. Kun Jumalan enkeli ilmestyy hänelle, hän - aidon ammattisotilaan tavoin - tottelee oitis ja tekee niin kuin on käsketty; lähettää noutamaan luokseen Pietaria. Ja kun Pietari saapuu Korneliuksen taloon, paikalla ovat odottamassa Korneliuksen oman perheen lisäksi myös tämän lähimmät ystävät. Korneliuksen kuuliaisuudessa on jotain hyvin liikuttavaa ja Jumala palkitsee tämän etsinnän. (Apt. 10:1-8, 24-25, 44-48)

Oikeat teot nousevat oikeasta elämästä. Jumalan eräs tärkeä luonteenpiirre on se, että Hän toimii ja tekee uutta. Hän toimii näin, koska elämä on Hänessä. (Joh. 5:17, 26) Jos ihmisessä ei ole Hänen elämäänsä, häneltä menee kaikki tämä ohi. Hän saattaa alkaa jopa vastustamaan Jumalan työtä. Jeesuksen ajan juutalaiset väärine messiasodotuksineen olivat hyvä esimerkki tästä. Kun meissä on Hänen elämänsä, eivät Hänen tekonsa tule meille yllätyksenä. Hengelliset on näet aina selitettävissä vain hengellisesti. (1.Kor. 2:13)

Viime päivien mietteitä

Törmäsin hiljattain opinnoissani Sitran esille nostamaan mielenkiintoiseen trendiin "Voimaantuvat yhteisöt haastavat vanhat instituutiot".

"Yhä useammin ihmiset ryhtyvät kuitenkin itsenäisesti toimimeen edistääkseen tärkeiksi kokemiansa yhteisiä asioita, ohi julkisten rakenteiden. Toimintaa syntyy, kun joku huomaa tarpeen tai mahdollisuuden jollekin uudelle. Edelläkävijä kyseenalaistaa totutut totuudet, kokeilee ja näyttää esimerkillään muillekin, että asiat voi tehdä toisinkin. Nämä edelläkävijät eivät tarvitse julkisia instituutioita tuekseen ja jopa pikemminkin toivovat, että ne eivät tulisi heidän tielleen."

Jos mietit, millaisena myöhäismoderni kristillisyys näyttäytyy ulospäin, niin luulen, että monet kuvaavat sitä ihmisten uskonnollisuuden ilmenemisenä perinteisten kirkkokuntien ulkopuolella. Kyse on enemmästä kuin vain jostain missiologisesti mielenkiintoisesta ilmiöstä ja tutkimuskohteesta. Kyse on kristinuskon uudenlaisesta ilmenemismuodosta, joka itse asiassa näkyy yhtä hyvin kirkkojen sisäpuolella tai niiden rajapinnoilla kuin niiden ulkopuolellakin.

Onko sitten kyseessä jokin hengellisesti täysin uudenlainen Pyhän Hengen työ vaiko "vain" kulttuurisesti mielenkiintoinen uusi ilmiö? Mikäli ajattelemme kyseessä olevan pelkästään kulttuurinen, omaa aikaamme hyvin kuvaava ilmiö, on meillä ilmeinen kiusaus pitää esim. orgaanisen seurakunnan ideaa vain yhtenä uutena, hyvänä jippona puhaltaa uutta puhtia vanhan seurakuntapaattimme purjeisiin. Ne taas, jotka näkevät esim. kotiseurakuntaliikkeessä merkkejä Jumalan lopunajallisesta työstä seurakunnan ennalleen asettamiseksi, ajattelevat kyseessä olevan enemmänkin paluu ammoisiin, pimennossa olleisiin Sanan totuuksiin seurakuntaan liittyen.

2000-luvun työorganisaatioita käsittelevä tutkimus puhuu ns. adhocratiivisen yhteisön ylivoimaisuudesta ympäristössä, joka on sekä nopeasti muuttuva että monimutkainen. Perinteinen byrokraattinen hallintomalli ei enää toimi tässä uudessa tilanteessa. Organisaation tulee nyt olla orgaaninen, epämuodollinen, tiimityölle ja ihmisten asiantuntemukselle perustuva. On sitten kyse hengellisestä tai mistä muusta työstä, niin työ on usein tilapäistä, projektiluonteista ja sen tulevaisuus vaikeasti ennustettavaa. Johtamisessa on kyse enemmän sitoutumisesta kuin valvonnasta ja käskyttämisestä. Johtamistapa on osallistavaa ja valtuuttavaa, työtehtävät itsenäisiä, haasteellisia ja vaihtelevia. Organisaatiorakenteen on oltava matala toimiakseen tehokkaasti. Työn suunnittelu, päätökset ja toteutus tehdään mahdollisimman lähellä itse tiedon lähdettä ja käytännön työtä. Työ on asiantuntijan vastuulla, joka vastaa itse tekemisistään. (Juuti Pauli, Organisaatiokäyttäytyminen, v. 2006, s. 227)

USA:ssa tehdyn laajan seurakunnanistutusta käsitelleen tutkimusraportin mukaan materiaaliset resurssit eivät enää 2010-luvulla näyttele niin merkittävää roolia kuin vielä 1990-luvulla. Muutos on merkinnyt siirtymistä pois ulkonaisista tekniikoista työntekijän persoonallisuuden näkemiseen tärkeimpänä työvälineenä. On voitu jopa huomata selvä yhteys katto-organisaatiolta tulevan rahamäärän ja yhteisöllisen passivoitumisen välillä. Uusien hengellisen työn tekijöiden kouluttamisessa tärkeimpinä metodeina ovat valmennus ja mentorointi, jotka nähdään jopa kaikkein vaikuttavimpina keinoina voimaannuttaa missionaarisessa työssä. Tämän merkitys tulee vain korostumaan muuttuvassa maailmassa, tiimityössä ja "learning community"-ajattelussa. Erot työn vaikuttavuudessa mentoroinnin käyttämisen ja käyttämättä jättämisen välillä vain kasvavat mitä pitemmälle työ etenee.

Juttelin viikolla Helsingin rautatieasemalla WurstiGrillillä työskentelevän ikäiseni miehen kanssa maailman muuttumisesta ympärillämme. Totesin jossain vaiheessa keskustelua hänelle runollisesti, että "maailma sellaisena kuin me olemme sen tunteneet, on katoamassa". Uudet edelläkävijät tulevat ja kyseenalaistavat totutut totuudet. He eivät kaipaa tuekseen, (eivätkä etenkään riesakseen) perinteisiä instituutioita, vaan kokeilevat uutta ja toimivat rohkeasti ja ennakkoluulottomasti. Samalla kun maailma radikaalisti muuttuu ympärillämme, Jumala tekee nyt uusia asioita, ei välttämättä enää samalla, vanhalla tavalla, kuin ennen, joka meille oli niin tuttu ja turvallinen. Tuo entinen tapa saattoi olla hyvä ja toimiva aiemmassa tilanteessa, mutta ei nyt enää. Nyt on oltava valveilla ja herkkänä sen suhteen mitä Herra tekee. On kyettävä tunnistamaan ja on oltava valmis rohkeasti tunnustamaan Jumalan työ jossain uudessa alussa kun se tulee näkyviin.

Valitettavasti täytyy sanoa se suoraan monelle mukavuutta ja rauhaa rakastavalle uskovalle: "Jos etsit tuota kaikkea täältä, olet tullut väärään paikkaan. Tämä maailma ei vielä ole lopullinen sijoituspaikkamme, vaan se on vielä edessä päin."

Ajatuksia Sananlaskujen kirjan pohjalta

Tämä on eräs tutkielma, joka syntyi keväällä 2010 erään seurakuntaa ravistelleen taistelun tuoksinassa. Törmäsin siihen tänään sattumoisin ja ajattelin postata sen kaikille (vaikka se saattaa olla julkaistu jo tuolloinkin), koska se edelleen on kipeän ajankohtainen. Lähdeteoksena on käytetty Raimo Mäkelän kirjaa Naamiona terve mieli (Perussanoma, 2014), mitä suosittelen.

Aika ajoin on hyvä ottaa peilausvälineeksi ihmiselämään Sananlaskujen kirja. Erityisesti minua kiinnostaa tuo viime mainittu kirja isänä, vanhempana, kouluttajana ja opettajana. Siinä on nimittäin paljon sellaista hyvää, mutta poisheitettyä tai unohdettua aineistoa näitä näkökulmia ajatellen, että se pitäisi uudelleen kaivaa esille. Muistan joskus ehdottaneeni jollekin opiskelijalle jonkun seminaari- tai lopputyön tekemistä ko. aiheesta (esim. "Pedagogiset periaatteet Sananlaskujen kirjassa" tms.).

Se, mikä ensimmäisenä nousee mieleen on se, miten paljon Sananlaskujen kirja korostaa kurin merkitystä - tuon unohdetun, väärin ymmärretyn ja halpana pidetyn pyhän periaatteen ja käytännön. Vai milloin viimeksi olet kuullut jonkun pitävän raamattuopetuksen aiheesta? En ole mikään etymologian asiantuntija tässä suhteessa, mutta olen kuullut, että sana "kuri" on alunperin tarkoittanut aidattua kulkuväylää, jota pitkin karja keväisin ohjattiin navetasta laitumelle. Siinä oltiin kurinalaisia sanan varsinaisessa merkityksessä.

Niinpä koko Sananlaskujen kirja aloitetaan mm. kurin ja sen oikean merkityksen korostamisella. Koko kirja on laadittu "viisauden ja kurin oppimiseksi, ymmärryksen sanojen ymmärtämiseksi, taitoa tuovan kurin, vanhurskauden, oikeuden ja vilpittömyyden saamiseksi, mielevyyden antamiseksi yksinkertaisille, tiedon ja taidollisuuden nuorille." (Snl. 1:2-4) Tämä kuri ja sen alaisuus liitetään läheisesti ymmärryksen ja viisauden oppimiseen. "Viisas kuulkoon ja saakoon oppia lisää, ja ymmärtäväinen hankkikoon elämänohjetta, ymmärtääkseen sananlaskuja ja vertauksia, viisasten sanoja ja heidän ongelmiansa. Herran pelko on tiedon alku; hullut pitävät halpana viisauden ja kurin." (1:5-7)

Mitä tämän jälkeen kirjassa tapahtuu, poikkeaakin aika radikaalisti meidän aikamme "ulkoistetusta" kasvatuksen ja opetuksen metodista. Koko oppiminen ja kasvatus siirretäänkin perheeseen ja kotiympäristöön ja uskotaan vanhempien tehtäväksi. "Kuule, poikani, isäsi kuritusta äläkä hylkää äitisi opetusta..." (1:8) ja siitä alkaa opintomatka raamatulliseen oppimiseen. Suosittelen tätä matkantekoa, mutta varoitan: se ei tule päästämään lukijaansa helpolla, vaan haastaa monet käsitteistämme, arvoistamme ja käytännöistämme. Jos nimittäin tarjoamme kasvatettavillemme vain ystävyyttä ja hyväksyntää, kasvatamme heidät kieroon. Kasvattaja on aina auktoriteetti, niin vieraalta kuin tuo ajatus meidän aikanamme tuntuisikin.

Sananlaskujen kirjasta nousee esille myös mielenkiintoinen ja varsinkin täällä länsimaissa ajankohtainen asia, joka liittyy läheisesti seurakuntaelämään ja hengelliseen työhön. Sananlaskuissa nimittäin esiintyy 16 kertaa heprean sana leez/laazoon, joka sisältää monia ulottuvuuksia. RK 38 on yleensä kääntänyt tämän sanan - monien muiden perinteisten käännösten tapaan - vain sanalla pilkkaaja. Tämä kun onkin sen perusmerkitys: kaikille auktoriteeteille naurava "vapaa-ajattelija", jolle mikään ei ole pyhää. RK 92 taas käyttää useita eri vastineita, mm. kerskuja, omahyväinen, itserakas. (Ks. 1:22b, 9:7a, 8a, 13:1 ja 15:12.) Samalla tavoin menettelee myös VT:n kreikannos Septuaginta.

Vaikka kuvausten kirjo on näin monipuolinen, niin kuitenkin on kyse ominaisuuksista, jotka kuuluvat samaan persoonallisuuteen. Em. kohdista käy ilmi, millaisesta ihmisestä on kyse. Leez on Sananlaskuissa yksi "viisaan" vastakohta, mutta ei älyllisesti, vaan asenteellisesti. Leez on myös "nöyrän" vastakohta (ks. 1:22, 3:34). Sananlaskujen ulkopuolella tämä sana esiintyy vain kolmesti ja on yhä suomennettu kahdesti "pilkkaajaksi" (Ps. 1:1, Jes. 29:20). Septuagintassa on muutaman kerran käytetty vastineena sanaa loimos (ks. 19:25, 21:24, 22:10, 24:9, 29:8), joka tarkoittaa "ruttoa, kulkutautia", mutta jota käytetään myös turmiota tuottavasta ihmisestä. Eteen nousee kuva ihmisestä, joka aikaan saa hengellistä hajaannusta ja moraalista rappiota, minne ikinä meneekin.

Hengellisessä yhteisössäkin voi olla esimerkkejä ihmisestä, jolla on mahtava käsitys itsestään ja joka asettuu muiden yläpuolelle. Tämä asenne tulee näkyviin väistämättä ennemmin tai myöhemmin, mutta viimeistään silloin kun joku uskaltaa epäillä hänen hyvyyttään. Hänen mielikuviensa maailmaa hallitsee oman itsen ja omien saavutusten ihaileminen. Hän esittäytyy myös muille kyvyiltään ja aikaansaannoksiltaan suurenmoiseksi, esikuvalliseksi hahmoksi. Tämän hän tekee hyvin ovelasti, salaten itsekehun. Siten muutkin ihailevat häntä ja hänen saavutuksiaan. Hän vaatii, että häntä aina uskotaan kun hän puhuu itsestään tai esittää mielipiteitään.

Tällaisella henkilöllä on mielestään erityinen näky ja sanoma sekä erityiset lahjat toimia hengellisenä johtajana. Siksi hän edellyttää, että häntä rakastetaan, arvostetaan, kunnioitetaan ja kuunnellaan erityisellä tavalla. Hän asettuu sananjulistajana muiden yläpuolelle ja hänen julistuksessaan on usein jokin hengellinen syytös tai vaatimus kuulijalle. Hänen esiintymisensä on autoritaarista, eikä hän salli kysymysten esittämistä eikä keskustelemista. Hänellä on hallussaan koko ja täysi totuus ja sitä hän oman käsityksensä mukaan julistaa. Jotkut kuulijat, usein heikot ja epävarmat, kokevat hänet auktoriteetiksi, johon he ihastuvat, koska he tarvitsevat jonkun, joka sanoo heille, kuinka asiat oikeasti ovat. Sen sijaan jotkut toiset, häntä todellisesti vahvemmat, ärsyyntyvät hänen autoritaarisuudestaan ja torjuvat hänet henkilönä. Samoin he usein torjuvat myös hänen sanomansa, mikä voi periaatteessa olla oikea ja hyvä.

Tällainen henkilö ei taivu kenenkään lähellään elävän ihmisen auktoriteettiin. Hänellä saattaa olla auktoriteetti, mutta hän pitää huolen siitä, että tällainen henkilö ei pääse sitomaan häntä, vaan hän päinvastoin hyödyntää tätä halunsa, tarpeen ja tilanteen mukaan. Hän jakaa usein ihmiset kahtia ja kerää itselleen nopeasti eräänlaisen "hovin" ympärilleen, joka kuvittelee kiittävänsä häntä vapaasti ja oma-aloitteisesti. Hänellä on myös usein eräänlaiset hyvin herkät tuntosarvet, joiden avulla hän salamannopeasti ja intuitiivisesti pystyy arvioimaan keneen hänellä on henkistä valtaa ja keneen ei.

Hän ei hyväksy mitään kritiikkiä itseään kohtaan. Sananlaskut sanoo asian suoraan: ”omahyväinen (leez) ei nuhteista piittaa” (13:1b RK 92) ja ”omahyväinen (leez) ei mene viisaiden luo” (15:12). Hän esiintyy mielellään sekä puhujana että erilaisissa raporteissa tuoden esille itsensä ja tekonsa. Tosiasiassa hän ei kestä lähellään muita voimakkaita ihmisiä. Poltettuaan hihansa hän saattaa saman tien sivuuttaa koko jutun toisarvoisena aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Sananlaskuissa tällainen henkilö onkin viisaan vastakohta: ”Omahyväistä (leez) älä nuhtele, hän vihastuu sinuun, nuhtele viisasta, niin hän rakastaa sinua.” (9:8) Edelleen: ”Kiihottajat (laazoon) villitsevät kaupungin, mutta viisaat tyynnyttävät vihan.” (29:8, ks. myös 13:1, 14:6, 15:12, 19:25).

Hän ei kestä todellisesti voimakkaita ihmisiä, joiden hän usein kokee tiedostamattomasti olevan sellaisia kuin hän itsekin haluaisi olla. Hän on myös melkein aina sodassa jonkun tai joidenkin kanssa. Erityisesti hän on sodassa niitä vastaan, jotka eivät tottele häntä. Sananlaskuissa tällaista ihmistä kutsutaan myös riitapukariksi ja (kaupungin villitseväksi) kiihottajaksi (leez, 22:10 ja 29:8) Ks. myös 24:9: ”herjaajaa (leez) jokainen kammoksuu”. Sananlaskut sanoo luonnehäiriöistä ylimieliseksi, röyhkeäksi ja rehentelejäksi (leez, 14:6a, 19:29a, 21:11 ja 24). ”Rehentelijä saa herjaajan (leez) nimen, hänen röyhkeydellään ei ole mittaa eikä määrää” (21:24). 

Sananlaskujen kirjan lopulla on kuvaus siitä, mikä on lopputulos kun tällainen henkilö on kylliksi saanut vaikuttaa jossain tietyssä yhteisössä. "Voi sukua, joka isäänsä kiroaa eikä siunaa äitiänsä; sukua, joka on omissa silmissään puhdas, vaikka ei ole pesty liastansa! Voi sukua - kuinka ylpeät ovatkaan sen silmät ja kuinka korskea silmänluonti- sukua, jonka hampaat ovat miekkoja ja leukaluut veitsiä syödäksensä kurjat maasta pois ja köyhät ihmisten joukosta!" (30:11-14)

Tässä on kuvattu käytännössä se prosessi, joka alkaa siitä, että ensin ylpeys pääsee tuhoamaan asenteen suhteessa omiin vanhempiinsa (v. 11), sitten häneen itseensä (v. 12)  ja sitä kautta ympäröivään maailmaan yleensä (v. 13)  ja lopulta kaikkein vähäosaisimpiin (v. 14).

Lähelle tätä kaikkea tulee kuvaus Israelin kansan tilanteesta sen suurvaltakauden lopulta 2.Aik. 10.luvussa. Siinä Salomon jälkeen kuninkaaksi tullut nuori Rehabeam kysyy neuvoa kansan hallitsemiseen ensin kansan vanhimmilta, jotka olivat olleet mukana Salomon hallinnossa. Vanhimpien neuvo oli maltillinen ja kuningasta armollisuuteen hallinnossa kehottava. Tämä ei kuitenkaan tyydyttänyt nuorta kuningasta, joka sitten kääntyykin kysymään neuvoa nuoren, nousevan sukupolven edustajilta ja saa tyystin toisenlaisen vastauksen, joka on ylpeä, uhmakas ja lyhytnäköinen. Tätä vastausta Rehabeam vastaleivottuna kuninkaana päättää noudattaa ja seuraukset ovat tuhoisat: syntyy hajaannus Israelin kansan kahden osan välillä, joka sitten ennakoikin kansan tuhon ja pakkosiirtolaisuuden tielle lähtemistä.

Johannes, kaste ja Jeesus

Eräs kristityn elämän tärkeimpiä taitoja  on osata kuolla.

Jokainen hengellisen työn tekijä, mies tai nainen, nuori tai yleensä jo vanhempi, joutuu kokemaan joskus saman minkä Johannes Kastaja koki. Näin inhimillisesti ajatellen (ja käyttäen kulttuurisesti länsimaista ilmaisua) Johanneksella oli menestyvä palvelutyö "valmistaa tietä tulevalle Messiaalle" ja relevantti tuote nimeltä "Johanneksen kaste parannukseksi ja syntien anteeksisaamiseksi", joka toimi motivoituneen avustajajoukon tuella juutalaisessa kansallismaisemassa Jordanin rannalla. Tämä palvelutyö keräsi jatkuvasti suuria massoja piiriinsä ja sen uusi, käytännön teologinen innovaatio "parannuksen kaste" oli suosittu. Tieto tästä toiminnasta levisi ja ihmisiä tuli pitkienkin matkojen päästä tämän ministryn piiriin kuuntelemaan sytyttävää julistusta ja saamaan apua omaan hengelliseen elämäänsä, jopa niin että paikallisen tuomiokapitulin herrat alkoivat kiinnostua tästä uudesta liikehdinnästä.

Sitten eräänä päivänä, kun tuhansittain ihmisiä oli jo kastettu tämän palvelutyön toimesta, kasteelle saapui Johanneksen sukulainen Jeesus Nasaretista, jonka Johannes hyvin tunsi ja josta hän itse asiassa todisti tämän olevan koko homman ydin eli tuleva Messias. Nyt tämä henkilö itse saapuu pyytämään kastetta, mikä kaikesta päätellen oli jotain täysin päinvastaista kuin mitä Johannes odotti. Johanneksen kastehan oli parannuksen kaste, joka toimitettiin, kun kastettava tunnusti syntinsä. No mihin Messias parannusta olisi tarvinnut? ajatteli varmaan Johannes.

Jeesuksen itsensä (ja Hänen palvelutyönsä) kannalta tuo kaste oli kuitenkin ensiarvoisen tärkeä. Näin tehdessään Hän nimittäin samaistui julkisesti tuohon kansaan, joka oli tehnyt syntiä ja oli parannuksen teon tarpeessa. Jeesus Messiaana oli tullut maailmaan nimenomaan ihmisten syntien tähden. Jos Jeesus ei olisi näin tehnyt, Hän olisi kaikkien silmissä samaistunut siihen uskonnolliseen eliittiin, joka parannusta ei omasta mielestään tarvinnut. Ei tämän jälkeen olisi tarvittu mitään ristinkuolemaa, mutta eipä olisi ollut ylösnousemustakaan.

Nyt Jeesuksen kohdalla alkoi tie Golgatalle, jossa Hän sovitti koko maailman synnit, mutta sitä seurasi myös ylösnousemus ja korottaminen.

Jeesus kasteelle menollaan myös muutti kasteen merkityksen radikaalisti ja lopullisesti. Tämän jälkeen oli turha enää kastaa ketään "parannuksen kasteella" toiveena saada synnit anteeksi tulevalta Messiaalta. Messias oli nyt tullut ja tästä eteenpäin jokainen kastaminen tämän Messiaan nimeen merkitsi samaistumista Häneen; Hänen kärsimiseensä, kuolemaansa ja ylösnousemukseensa. Kyse on yhteenkasvamisesta yhteen Vapahtajan kanssa, mikä merkitsi täysin uutta elämää, koska tämä mahdollisti Pyhän Hengen läsnäolon ja vaikutuksen jokaisen kristityn elämässä.

Johannekselle itselleen tämä merkitsi palvelutyön päättymistä ja tämä on evankeliumeista selvästi luettavissa. Toiminta hiipui, väkijoukot vähenivät ja monet Johanneksen opetuslapsista liittyivät Jeesuksen seuraajiin. Kun jotkut Johanneksen opetuslapset valittivat tästä tilanteesta - "... kaikki menevät Hänen luokseen." (Joh. 3:26) - Johannes oli vain vastannut: "Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä". Siinä oli oman kokemuksen kautta opittu kuolemisen taito. Jeesus itse kutsui Johannesta, sukulaismiestään, "suurimmaksi naisista syntyneiden joukossa".

Kutsumuksesta

Lahjat ja luonne eivät ole samoja asioita. Lahjat tulevat Pyhältä Hengeltä armosta. Niinpä niiden kohdalla useinkin tulee mieleen ajatus, ehkä jopa ääneen lausumaton moite Lahjojen Antajalle: "mitäs olet mennyt tekemään...?", kun katsellaan lahjojen käyttäjää.

Luonne taas työstetään monissa ahjoissa, niinkuin vanha kansa sanoo osuvasti. Ahjon tuli kuumentaa ja polttaa pois sellaista kuonaa, jota jälkeenpäin voi vain ihmetellä. Luonne hioutuu monen vaiheen kautta Kristuksen kaltaiseen muotoon, eikä se kenenkään kohdalla ole helppoa - ei etenkään silloin kun Herra käyttää siihen omia läheisiämme.

Usein kuulee sanottavan, "voitelu ei takaa virheettömyyttä", mikä onkin totta, vaikka sitä joskus käytetäänkin jonkun Jumalan miehen töppäilyjen, laiminlyöntien ja suoranaisten väärinkäytösten  vähättelynä ja peittelynä. Liian harvoin meidän kristittyjen keskuudessa tapahtuu oikeaa asioiden koettelemista. Tämä on harmillista, paitsi meille seurakuntaruumiin jäseninä, niin ennen kaikkea näille valtakunnan vastuullisille itselleen, sillä sitä suurempana yllätyksenä meille tulee meidän palvelutyömme koettelu tulessa.

Kutsumuksessa on monenlaisia asteita. Puhun nyt omasta kokemuksestani. Alussa kutsumus näyttäytyy tehtävänä; "pitää tehdä jotakin... on kiire, maailma hukkuu". Kutsumus ikäänkuin pukeutuu tehtäväksi ja alkaa käyttämään papinpaitaa ja sokeripalaa. Seuraavaksi kutsumus muuttuu vastuiksi, taakaksi ja huolenkantamiseksi muiden sieluista ja valtakunnan työstä. "Kaiken muun lisäksi on ollut jokapäiväistä tungosta luonani, huiolta kaikista seurakunnista" (2.Kor. 11:28) Lopulta kutsumuksesta jää jäljelle armolahja, armoitus olla jotain, jota tulee käyttää sen uskonmäärän mukaan mitä itsellä on.

Mutta ei se tähän jää. Kutsumuksen kova ydin löytyy lopulta siitä, miksi ja millaiseksi minut on luotu, nähty ja valmistettu jo ennen aikojen alkua. Minun koko elämäni kutsumusksena on palvella Jumalaa. Yleensä kutsumuksen tässä vaiheessa (enkä nyt väitä itse vielä päässeeni tähän vaiheeseen) kutsutun huomio on niin siirtynyt Kutsujaan itseensä, pois viroista, urista ja lahjoista, että hän alkaa heijastaa Kristuksen kaltaisuutta itsestään. (Useimmiten tämä myös tapahtuu huomaamattaan.)

Jokainen näistä kutsumuksen asteesta on myös samalla seula, jonka läpi mentäessä Hän karsii, riisuu ja kuolettaa pois jotain ihmisestä. Kuolla omille unelmilleen, urahaaveilleen, agendoilleen ja missioilleen, niin että on vain Kristus. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta Kristuksessa mahdollista ja suloista.

Uudelleenarviointia

Lueskelin juuri uusimmasta Perustasta engl. fil.tri Richard Harveyn esittelemistä nykypäivän messiaanisen juutalaisuuden typologioista. Menemättä sen enempää itse artikkeliin (tai kysymykseen sinänsä) tekee mieleni nostaa esille pari mielenkiintoista huomiota.
------------

Harveyn mukaan messiaaninen juutalaisuus ammentaa sekä juutalaisista että kristillisistä teologisista perinteistä ja on prosessissa, joka johtaa sen oman aseman määrittelyyn. "Se alkaa puhua oman ´sisäisen äänensä´ kanssa. Sen autenttisuusvaatimus tunnustetaan vasta sitten, kun se reagoi tehokkaasti näiden kahden suurimman perinteen ääniin, joiden parissa se peräänkuuluttaa tulemistaan kuulluksi." (4/2015, s. 404)

Tämä sattui mukavasti itseeni, kun ajattelin suomalaista kotiseurakuntaliikettä (kansainvälisestä puhumattakaan). Näinhän mekin joudumme miettimään omaa sijoittumistamme niin suhteessa juutalaisuuteen kuin kristilliseen traditioon. Sisällytän tähän viime mainittuun historialliset kirkkokunnat ja perinteiset herätysliikkeet. Omaa suhdettaan näihin kahteen nähden joutuu itse asiassa miettimään jokainen uusi verso Herran viinitarhassa; miten se arvioi isien uskoa ja menneiden sukupolvien perintöä suhteessa siihen uuteen viiniin, jota se väittää omaavansa?

Niinpä niidenkin (ja etten sanoisi "meidänkin"!) autenttisuus tunnustetaan vasta sitten, kun ne reflektoivat suhteessa muihin kristillisiin yhteisöihin. Ehkä meidänkin nykyisessä tilanteessamme länsimaissa on hyvä erottaa toisistaan kristinusko ja erityisesti kirkolliset herätysliikkeet denominaatioiden aikana ja nyt, niiden jälkeisenä aikana? Tähän rinnalle on hyvä ottaa kanadalaisen systemaattisen teologin Douglas Hallin käyttämä termi "Christendom" (suom,. kristikunta-aika) ja sen jälkeinen jälkikristillinen aika.

Moni kirkollinen herätysliike on herännyt siihen uuteen todellisuuteen, joka on seurausta siitä, että denominaatio itse (tässä tapauksessa erityisesti evankelisluterilainen kirkko) on radikaalisti muuttunut. Tämän seurauksena niiden asema on entisestään vaikeutunut kirkon sisällä. Koko 2000-luku on tähän asti ollut niiden selviytymistaistelua ilmapiirin muuttuessa entistäkin epäsuotuisammaksi niitä kohtaan. Kirkon ulkopuolisille liikkeille ja yhteisöille tämä merkitsee itse kirkon muuttumista entistä selvemmin lähetyskentäksi.
------------

Toinen mielenkiintoinen poiminta liittyy uuden yhteisön tai liikkeen "helppouteen" etsiä uskonsa alkuperäisiä juuria. Harvey esittelee Gershon Nerelin teologiaa ja siteeraa häntä: "Se tosiasia, ettei Jeesukseen uskovien juutalaisten seurakunnilla ole kahden vuosituhannen traditiota [kursivointi on G.N:n], auttaa heitä löytämään helposti sillan heidän itsensä ja ensimmäisen vuosisadan mallin mukaisten Jeesukseen uskovien, UT:ssa kuvailtujen juutalaisten välillä.". (s. 409)

Onko uudella yhteisöllä ikäänkuin luonnollinen lapsen oikeus ohittaa menneet kaksi vuosituhatta ja suhteuttaa itsensä suoraan UT:n yhteisölliseen Jeesus-uskoon? "Lapsen oikeudella" tässä tarkoitan jokaisen oikean lapsen epäämätöntä oikeutta suoraan yhteyteen Isänsä kanssa, ilman välikäsiä, hierarkkioita, ehdollistamisia tms. En sulje pois hengellisen vanhemmuuden, ohjauksen ja opetuksen merkitystä ja roolia. Tarkoitan vain suoraa yhteyttä Häneen, joka on inspiroinut tuon kaiken muunkin - tai ainakin osan siitä.

Kirkollisen koulutuksen konkurssi

Keskustelin jokin aika sitten erään pastorin kanssa kirkkojen työntekijäkoulutuksesta. Olimme molemmat samaa mieltä siitä, että kovin vähälle huomiolle on jäänyt itse varustaminen hengelliseen työhön. Monia oppilaitoksia kiinnostaa enemmän jonkin muodollisen pätevyyden lupaaminen tai jatko-opintokelpoisuuden takaaminen ulkomaille, kuin opetuslapseuttamiseen ja mentorointiin perustuva varustaminen käytännön työhön.

Muutoksia näyttää olevan nyt käynnissä myös kirkon nuorisotyön koulutuksen kohdalla. 1990-luvun alkupuolella kovalla tohinalla ilmoille väännetty ammattikorkeakoulujärjestelmä sai Diakonia-ammattikorkeakoulussa (Diak) oman kirkollisen versionsa v. 1996. Ammattikorkeakoulun ideanahan on tuottaa yhtä aikaa työelämälähtöistä ja korkeakoulutasoista koulutusta. Niinpä kirkon diakonaattiin jollain tavalla lukeutuva nuorisotyön koulutuskin sai itselleen sosiaalityön siivet.

Jo 1990-luvun lopulla oli havaittavissa hengellisen työn kannalta oleellisen tärkeän raamattuopetuksen väheneminen Diakin opintokokonaisuuksissa kun opetussuunnitelmaa verrattiin aiempaan (laajennetun piispainkokouksen hyväksymään) nuorisotyökoulutuksen opetussuunnitelmaan. Virallisesti puhuttiin hienosti "kontekstualisoinnista" ja siitä miten enää ei ns. "raamattuaiheita" käsiteltykään omana blokkinaan, vaan ne oli hienosti "integroitu" sisään opintokokonaisuuksiin. Oli miten oli, tosiasia oli se, että raamattuopetuksen määrä väheni huimasti. Tiedän tästä kannetun aiheellista huolta ainakin joissain Diakin yksiköissä. 

Ensi vuoden alusta sekä Kauniaisten että Järvenpään Diakin yksiköt lakkautetaan, mikä on entisestään lisännyt huolta kirkon nuorisotyön koulutuksen tulevaisuudesta. Alan ammattilaistenkin näkemyksen mukaan koulutuksen kristillinen pintakerros ohenee entisestään, koska oppilaitoksella ei ole enää mitään erityistä teologista tai edes kristillistä leimaa. Näin toteaa Diakin Kauniaisten yksikön entinen lehtori ja koulutuspäällikkö Lauri Vartiainen Uusi tie-lehden haastattelussa (nro 33, s. 2). Vastaavasti sosiaalialan koulutus Diakin puitteissa vahvistuu, kun valtaosa opiskelijoista valmistuu johonkin muuhun kuin kirkolliseen ammattiin (esim. sosionomi, sairaanhoitaja, terveydenhoitaja, medianomi tai viittomakielentulkki).

Vartiainen toteaa yleisestä kehityksestä, että "kun puhutaan hengellisestä työstä ja kutsumustyöstä, se ei ole hyvä merkki". Mutta mikä sitten voisi antaa eväitä oman kutsumuksen toteuttamiseen hengellisessä työssä?

Kirkollisilla herätysliikejärjestöillä olisi nyt elämänsä tilaisuus panostaa yhteistuumin sellaiseen opetuslapseuttamiseen ja mentorointiin perustuvaan koulutukseen, mikä ei välttämättä anna mitään muodollista pätevyyttä tai muuta maallista hyvää, mutta joka vahvistaisi henkilön kutsumustietoisuutta ja valmistaisi tulevaisuuden tienraivaajia ja pioneereja, jotka kykenevät kantamaan hengellisen työn kuormaa vaikeissakin olosuhteissa.

Tässä yhteydessä on muuten turha lähteä esittelemään eri skenaarioita kirkon kehityksestä tulevaisuudessa, mutta sanotaan, että vaikea aika vaatii kovia neuvoja. Tutkimusten mukaan organisaatio, joka pärjää parhaiten dynaamisessa, muuttuvassa ja epävakaassa toimintaympäristössä on luonteeltaan orgaaninen, mukautumiskykyinen ja joustava. Se on verkostomainen, hajautettu ja projektiluonteinen. Sen johtamistapa on enemmän sitouttava ja osallistava kuin hierarkkinen ja käskyttävä. Muuttuva uskonnollinen kenttä tulee jatkossa entistä enemmän haastamaan ne yhteisölliset rakenteet, jotka nyt vielä ovat käytössä. 

Meidän ei kuitenkaan tarvitse mennä merta edemmäs kalaan, vaan seurata tässä kohtaa vain apostoli Paavalin tapaa toimia. Kun hän tapasi kiertävän palvelutoimensa matkoilla lupaavia nuoria kykyjä, hän otti heidät mukaansa matkoilleen ja työnsä ohessa koulutti heitä siinä. UT:n malli uusien työntekijöiden varustamisesta valtakunnan työhön painottaa esimerkin kautta tapahtuvaa käytännön työssä oppimista ja on lähempänä oppisopimuskoulutusta kuin akateemista tutkijakoulutusta. Meidän on syytä ottaa vakavasti UT:n ohjeet tässäkin kohtaa.

Osaisimmeko me tehdä sen yhtä hyvin kuin Paavali muut apostolit?

Kiertävästä palvelutyöstä III

Mitä kiertävä palvelutyö voisi tarkoittaa meidän tilanteessamme?

Meidän on oltava realisteja tässä kohtaa. Kulttuurinen tilanteemme on hyvin erilainen kun sitä verrataan Paavalin kirjeiden aikaan. Seurakunnat olivat uusia ja täynnä intoa todistaa Kristuksen muuttavasta voimasta. Niiden aika ei mennyt kristillisen perinnekulttuurin vaalimiseen tai saavutetuista eduista kiinnipitämiseen. Päinvastoin, kaikki kristinuskossa katsoi tuolloin ikään kuin eteenpäin; lähetyskäskyn täyttämiseen oli vasta ryhdytty.

Jotain yhteistäkin oli; seurakunnan rakentaminen oli ja on edelleen tavoitteenamme. "Kunnes me kaikki pääsemme yhteyteen uskossa ja Jumalan Pojan tuntemisessa."

Oli kirkkohistorian todistus länsimaissa millaista hyvänsä, niin tosiasia on se, että kaikki nämä Paavalin mainitsemat palveluvirat ovat aina vaikuttaneet Kristuksen seurakuntaruumiissa. Ns. virallinen kirkko ei suinkaan aina ole näitä sen enempää tunnistanut kuin tunnustanutkaan. Erityisesti apostolisuus on radikaalin tienraivaajan luonteensa takia usein tuottanut päänvaivaa järjestäytyneelle uskonnonharjoitukselle.

Omaa aikaamme ajatellen mielestäni aiheellinen kysymys on, ovatko nämä palveluvirat nyt sitten jotenkin erityisellä tavalla aktivoituneet? Näkyykö aikamme kulttuurisen murroksen vaikutus tässä? Vai onko kyseessä jonkinlainen lopun ajallinen seurakunnan ennalleen asettaminen? Jos minulta kysytään, niin totean molempien olevan varmasti totta. (Lisäksi on kuitenkin hyvä muistuttaa, että em. "kulttuurinen murros" on puhtaasti länsimaisen maailman juttu, eivätkä miljoonat kotiseurakuntakristityt Kiinassa ole koskaan kuulleet halaistua sanaa mistään postmodernismista.)


Tiivistetysti

Mutta jos koko juttu pitäisi kiteyttää yhteen sanaan, niin se olisi Paavalin Ef. 4:12:ssa käyttämä substantiivi ho katartismos, varustaminen, valmistaminen. Verbi katartidzoo merkitsee (esim. verkkojen) kuntoonlaittamista ja korjaamista (ks. Mark. 1:19), mutta myös (kuvainnollisesti puhuen) entiselleen, alkuperäiseen järjestykseen palauttamista (ks. 1.Kor. 1:10, 1.Tess. 3:10 ja Gal. 6:1) sekä valmistamista mitä erilaisimmin vivahtein (ks. 1.Piet. 5:10, Hepr. 11:3, 13:21, Room. 9:22, 2.Kor. 13:11).


Entä mitä se olisi käytännössä?

Neil Cole on todennut osuvasti nyt olevan aika laskea rimaa alas sen suhteen, mitä me kutsumme seurakunnaksi ja toisaalta nostaa rimaa ylös sen suhteen, ketä me kutsumme opetuslapseksi.


Tämä johtaa meidät kahdenlaisen identiteettikysymyksen juurille:

- kuka ja millainen on kristitty?
- on tärkeää huomata, että Apt. 11:26:n mukaan ennen kuin Jeesuksen seuraajia alettiin Antiokiassa kutsua kristityiksi (koineekreikaksi) tai messiaanisiksi (hepreaksi), heillä oli kutsumanimi "opetuslapsi, oppilas" (kr. ho matheetees, hepr. talmid)

- mikä ja millainen on seurakunta?
- ajatellaanpa vaikka Paavalin ohjetta korinttilaisten kokoontumiseen 1.Kor. 14:26:ssa; mitä sitten, jos tässä mainitut asiat tapahtuvat siinä pienryhmässä, solussa, raamiksessa tai rukouspiirissä, jonka koet jopa omaksi hengelliseksi kodiksesi?
- eikö silloin olekin kyse seurakunnan yhteentulemisesta?


Lisäksi

Kolmantena teemana lisäisin tähän vielä kristityn varustamisen aidolla kutsumustietoisuudella: kuka saa, voi ja osaa puhua Jumalasta, ellei Hänen opetuslapsensa? Tämä edellyttää usein (tai lähes tulkoon aina) vanhoista rakenteista, vääristä malleista ja ajattelutavoista vapautumista. Se, jos mikä juuri onkin seurakuntaruumiin ennalleen asettamista.