Uudelleenarviointia

Lueskelin juuri uusimmasta Perustasta engl. fil.tri Richard Harveyn esittelemistä nykypäivän messiaanisen juutalaisuuden typologioista. Menemättä sen enempää itse artikkeliin (tai kysymykseen sinänsä) tekee mieleni nostaa esille pari mielenkiintoista huomiota.
------------

Harveyn mukaan messiaaninen juutalaisuus ammentaa sekä juutalaisista että kristillisistä teologisista perinteistä ja on prosessissa, joka johtaa sen oman aseman määrittelyyn. "Se alkaa puhua oman ´sisäisen äänensä´ kanssa. Sen autenttisuusvaatimus tunnustetaan vasta sitten, kun se reagoi tehokkaasti näiden kahden suurimman perinteen ääniin, joiden parissa se peräänkuuluttaa tulemistaan kuulluksi." (4/2015, s. 404)

Tämä sattui mukavasti itseeni, kun ajattelin suomalaista kotiseurakuntaliikettä (kansainvälisestä puhumattakaan). Näinhän mekin joudumme miettimään omaa sijoittumistamme niin suhteessa juutalaisuuteen kuin kristilliseen traditioon. Sisällytän tähän viime mainittuun historialliset kirkkokunnat ja perinteiset herätysliikkeet. Omaa suhdettaan näihin kahteen nähden joutuu itse asiassa miettimään jokainen uusi verso Herran viinitarhassa; miten se arvioi isien uskoa ja menneiden sukupolvien perintöä suhteessa siihen uuteen viiniin, jota se väittää omaavansa?

Niinpä niidenkin (ja etten sanoisi "meidänkin"!) autenttisuus tunnustetaan vasta sitten, kun ne reflektoivat suhteessa muihin kristillisiin yhteisöihin. Ehkä meidänkin nykyisessä tilanteessamme länsimaissa on hyvä erottaa toisistaan kristinusko ja erityisesti kirkolliset herätysliikkeet denominaatioiden aikana ja nyt, niiden jälkeisenä aikana? Tähän rinnalle on hyvä ottaa kanadalaisen systemaattisen teologin Douglas Hallin käyttämä termi "Christendom" (suom,. kristikunta-aika) ja sen jälkeinen jälkikristillinen aika.

Moni kirkollinen herätysliike on herännyt siihen uuteen todellisuuteen, joka on seurausta siitä, että denominaatio itse (tässä tapauksessa erityisesti evankelisluterilainen kirkko) on radikaalisti muuttunut. Tämän seurauksena niiden asema on entisestään vaikeutunut kirkon sisällä. Koko 2000-luku on tähän asti ollut niiden selviytymistaistelua ilmapiirin muuttuessa entistäkin epäsuotuisammaksi niitä kohtaan. Kirkon ulkopuolisille liikkeille ja yhteisöille tämä merkitsee itse kirkon muuttumista entistä selvemmin lähetyskentäksi.
------------

Toinen mielenkiintoinen poiminta liittyy uuden yhteisön tai liikkeen "helppouteen" etsiä uskonsa alkuperäisiä juuria. Harvey esittelee Gershon Nerelin teologiaa ja siteeraa häntä: "Se tosiasia, ettei Jeesukseen uskovien juutalaisten seurakunnilla ole kahden vuosituhannen traditiota [kursivointi on G.N:n], auttaa heitä löytämään helposti sillan heidän itsensä ja ensimmäisen vuosisadan mallin mukaisten Jeesukseen uskovien, UT:ssa kuvailtujen juutalaisten välillä.". (s. 409)

Onko uudella yhteisöllä ikäänkuin luonnollinen lapsen oikeus ohittaa menneet kaksi vuosituhatta ja suhteuttaa itsensä suoraan UT:n yhteisölliseen Jeesus-uskoon? "Lapsen oikeudella" tässä tarkoitan jokaisen oikean lapsen epäämätöntä oikeutta suoraan yhteyteen Isänsä kanssa, ilman välikäsiä, hierarkkioita, ehdollistamisia tms. En sulje pois hengellisen vanhemmuuden, ohjauksen ja opetuksen merkitystä ja roolia. Tarkoitan vain suoraa yhteyttä Häneen, joka on inspiroinut tuon kaiken muunkin - tai ainakin osan siitä.