Saturday, August 06, 2011

Lähettämisestä

Mikä on tehtävämme? Mikä on seurakunnan tehtävä (missio)? Mitä varten olemme täällä, vaikuttamassa ympäröivään yhteiskuntaan ja kulttuuriin, tekemässä kristillistä politiikkaa, pönkittämässä kristillistä traditiota vai...?

Muistan erään tilanteen seurakuntapastorin uraltani. Naapuriseurakunnan pastori kysyi, oliko seurakunnassamme evankelioimistyön toimikuntaa. Minä sanoin, että ei, koska evankelioinnin tulee olla pyhä läpäisyperiaate, ei van jossain seurakunnan toiminnassa, vaan jokaisen uskovan elämässä. Sen tähden sitä ei ole varaa hukuttaa johonkin hitsin komiteatyöskentelyyn. Ulospäinsuuntautumisen tulee olla uloshengitystä, jokapäiväistä elämää, ei vain jotain kampanjointia.

Evankeliumi Jeesuksesta kasvoi nollasta kymmeneen prosenttiin Rooman väkiluvusta noin 250 vuodessa. Siinä on vaikutusta kerrakseen, mutta tämän jälkeen (tämän kehityksen myötä syntyneen) eurooppalaisen kristinuskon muodon (tai tulkinnan) olemassaolo onkin ollut sitten enemmän viivytys- tai puolustustaistelua ja saavutetuista eduista kiinni pitämistä. Jos meillä on jotain opittavaa länsimaisen kirkon historiasta (erään aiemmin mainitsemani asian lisäksi), niin se on se, että paljon tärkeämpää kuin tehdä käännynnäisiä, on muuttaa ihmisiä Jeesuksen seuraajiksi. (Erääseen lyhyeen fb-kommentointiin liittyen; tämän tähden ensin tulee se, mitä me olemme ja vasta sitten se, mitä teemme.)

Nykyisin evankelikaalin kristinuskon perusidea näyttää edelleenkin olevan se, miten saada ihmisiä johonkin etsijäystävälliseen seurakuntaan tai suureen massatapahtumaan stadionille. Tarkoituksena on tietenkin saada käännytettyä ihminen pois epäuskosta uskoon. Ihan hyvä juttu, mutta tulisiko meidän kuitenkin olla enemmän huolissaan siitä, että ihmiset lähtevät liikkeelle kuin että he vain kääntyvät? Nämä tietenkin (parhaimmassa tapauksessa) seuraavat toisiaan, mutta pelottavan usein jäädään vain puolitiehen. Sensijaan, että haluaisin saada ihmiset kirkoon, haluaisin saada heidät ulos sieltä.

Muistan joskus aikoinani lukeneeni jostain norjalaisen Paul Otto Brunstadin kirjasta, miten on tärkeää pelastumisen jälkeen saada hyvin kasvaa uskossa jossain vakaassa seurakuntayhteydessä, jonka jälkeen sitten voimme lähteä turvallisesti Herran työhön. Tämä kuulostaa hyvältä (ja perinteiseltä), mutta mutta... Nyt vähän teologiaa: mitäpä jos soteriologiaa seuraakin missiologia, eikä ekklesiologia? Eli antaa kuolleiden haudata kuolleensa. Älä tuhlaa enää aikaa vanhojen yhteisöjen uudistamiseen. Eikö Jeesuskin sano, että uusi viini pitää kaataa uuteen leiliin? Vanha pysyköön vanhassa "ja niin molemmat säilyvät". (Ks. Matt. 9:17.)

Kokemus nimittäin opettaa, että niin kovin usein tämä "seurakunta on lintukoto"-vaihe jämähtää päälle vuosikausiksi, jopa -kymmeniksi. Sosiologiassa tätä prosessia kutsutaan ghettoutumiseksi. Useimmat seurakunnistamme myös näyttävät tältä ulospäin (including my own).

Eli saada ihminen "kuoron laulaessa tulemaan keskikäytävää pitkin eteen", "jäämään jälkikokoukseen" tai ylipäätään tulemaan kääntymykseen, on hyvin lyhytnäköistä politiikkaa. Se ei pitkässä juoksussa tuota hedelmää Jumalan valtakunnalle. Jollekin seurakunnalle se kyllä tuottaa hyviä kuuntelijoita ja uskollisia uhraajia. Paljon tärkeämpää on kuitenkin saada ihmisiä lähetettyä.

Pari käytännön sovellutusta.
  • Ehkä meidän ei pitäisikään arvioida seurakunnan kasvua sen mukaan, kuinka monta uutta jäsentä on liittynyt seurakuntaamme, vaan enemmänkin sen mukaan, kuinka monta on joukostamme lähetetty eteenpäin?
  • Sen sijaan, että murehtisimme niin monien nuorten lähtevän opiskelemaan toiselle paikkakunnalle ja sitä kautta liittyvän toiseen seurakuntaan (tai, herra paratkoon, jopa vieraaseen kirkkokuntaan!), niin pitäisikö meidän ennemmin ruveta ajattelemaan tuota normaalia aikuistumisprosessia lähtemisen mahdollisuutena? Voimme antaa heille mukaan sitä hengellistä matkaevästä, mitä Herra on juuri meidän seurakunnallemme antanut, jotta he voisivat olla siunaukseksi Kristuksen ruumiille uudella kotipaikkakunnallaan. Voimme lähettää heidät, siunata heidät lähtemään. Lähteminen ei siten olisikaan enää menetys, vaan lähettämisen siunaus. Eikö Sana sanokin, että "lähetä leipäsi vetten yli, sillä..."? Niin, mitä sitten tapahtuukaan? (Ks. Saarn. 11:1.)

Näillä mittareilla katsottuna moni kotiseurakuntakin paljastuu pelottavan perinteiseksi ja perinteisen sulkeutuneeksi.


1 comment:

Jukka Ryhänen said...

Lueskellessani uutista Helsingin lutkamarssista muistan muutaman vuoden takaisen intoni järjestää kristillisiä asioita ajavia marsseja. Olisin ollut halukas lähettämään itse itseni mutta eipä ollut innostusta asialle, päinvastoin tuntui että "ei kannata poika hötkyillä".

No nyt ne lutkat siellä marssivat. Kyllä sanoma leviää, mutta minkälainen.

Joo ei tässä mitään, antaa mennä vaan.