Syksy on tulossa

Kesä on Suomessa aivan erityistä aikaa. Jopa suomalainen kansanluonne tuntuu kesällä saavan toisenlaisia sävyjä kuin muulloin. Valoa riittää, unta tuntuu tarvitsevan vähemmän. Muutaman viime vuosikymmenen aikana asiat ovat tässäkin suihteessa muuttuneen. Aiemmin maatalousyhteiskunnan aikaan kesä oli vilkkaan ja aktiivisen toiminnan aikaa. Nyt kesä näyttää yhä enemmän pitkäksi venyvältä ja heinä-elokuuhun painottuvalta lomakaudelta, jolloin kukaan ei välttämättä haluaisi tehdä mitään. Kesästä kun kuuluu saada nauttia.

Eipä sen takia ihme, että myös seurakuntien piirissä puhutaan tähän aikaan vuodesta siitä, miten "syksyn tullen koko seurakuntakoneisto kaikkine eri toimintamuotoineen käynnistyy koko tehollaan". Niinpä on hyvä vähän yrittää skannailla tulevan syksyn ja koko tuon paljon puhutun toimintakauden (syys-toukokuu) juttuja. Mitä näyttäisi olevan edessä?

On hyvä oppia tarkkailemaan kriittisesti ja valvoen (sekä rukouksen kanssa) koko kristillisyyden kentää. Jos näköalamme rajoittuu vain oman, enemmän tai vähemmän ahtaan yhteisömme piiriin, jäämme auttamatta rammoiksi, kuulo- ja näkövammaisiksi hengellisesti puhuen. Oma yhteisö voi tässä yhteydessä tarkoittaa kirkkokuntaa tai herätysliikettä, omaa kotiseurakuntaa tai ystävien verkostoa sähköpostilistoineen tai ulkopuolisilta suljettuine sivuistoineen netissä.

Meidän on luotava katseemme laajemmalle, opittava näkemään metsä puilta ja hahmottamaan laajempia kokonaisuuksia Jumalan valtakunnasta maassamme. On kyse koko Kristuksen ruumiin elintoiminnoista Suomessa ja muualla lähialueilla, joskus jopa kauempanakin. Suosittelen kuitenkin alkuun vahvasti paikkakunnallista näkökulmaa tuohon tarkkailuun. Se on osa esirukoustamme kaupungin puolesta ja vartijan tehtäväämme Jumalan profeetallisena kansana. Meidän tehtävämme on seisoa kaupungin porteissa ja arvioida, mitä asioita toivotamme hengessä tervetulleiksi kotikaupunkiimme ja mitkä asioimme käskemme Jeesuksen nimessä pysymään ulkopuolella.

Jos ajattelemme asioita kirkon kannalta, niin tällä hetkellä näyttää vallitsevan jonkinlainen asemasotavaihe kirkon sisällä sitä rautaisella kädellä hallitsevan liberaalisiiven ja toisaalta nurkkaan ahdistetun herätysliikesiiven välillä. Edellinen toimintakausihan olikin tässä suhteessa ennätysmäisen värikäs. Kirkollisissa piireissä näyttää olevan hieman hämmentynyt ilmapiiri: mitäs tässä nyt ollaankaan saatu aikaiseksi? Melkoinen kohu, runsaasti monenlaista julkisuutta ja hajoamispisteessä (tai peräti jo tuossa prosessissa) oleva kirkkolaiva. Sekulaarin yhteiskunnan tuki on varmasti takana, mutta se on edellyttänyt melkoisia alueluovutuksia ja tämä suuntaus tulee varmasti jatkumaan.

Kuitenkaan perusongelmaksi mainostettu kirkosta eroajien määrä ei näytä juurikaan laskeneen entisestä. Tässä mielessä mitään ei siis vielä olla saavutettu kirkon johdon kannalta. Tosiasiassa näyttä olevan jopa niin, että kirkon johdossa ollaan hyväksytty tämän kaltaiset tilastotappiot ikäänkuin pakollisina kuluina kirkon liberalisoitumisen tiellä. Pääasiaksi näyttää nousevan pääseminen täydelliseen sopusointuun ympäröivän kulttuurin ja sen nimekkäimpien edustajien kanssa.

Kirkon herätysliikesiiven taholla tuleva syksy tuonee lisää uutisia rivien kokoamisesta ja lisääntyvästä verkottumisesta. Nähtävissä on ollut jo pitempään (itse asiassa jo Suomen teologisen instituutin perustamisesta lähtien) herätysliikejärjestöjen oman teologisen koulutuksen vahvistuminen. Varmaa on, että tiettyjä hallinnollisia ym. tukitoimintoja tullaan tulevaisuudessa yhdistämään kirkon rahahanojen kiristyessä kiinni. Viidesläiset järjestöt näyttävät löytäneen paineen alla toisensa hyvin. Esim. jumalanpalvelusyhteisöjen toiminnassa tullaan varmaan poistamaan turhaa päällekkäisyyttä eri paikkakunnilla. Näyttää myös siltä, että Päivi Räsäsen päätyminen kirkollisista asioista vastaavaksi sisäministeriksi oli heidän kannaltaan arvaamattoman suuri siunaus.

Sley näyttää olevan tässä tilanteessa aika yksin ja ns. "puun ja kuoren välissä" toisaalta kirkon vanhakantaisten puolustajana ja toisaalta Luther-säätiön asettaminen paineiden välillä. Sama problematiikka näyttelee kieltämättä isoa osaa myös joidenkin viidesläistenkin järjestöjen toiminnassa. Toisaalta tällainen "yhdentymiskehitys" asettaa omat haasteensa myös säätiöläiselle luterilaiselle ortodoksialle. Tämän myötähän säätiöläisetkin joutuvat tahtomattaankin tekemisiin myös muidenkin niin koti- kuin ulkomaisten vaikutteiden (kuin vain Missouri-synodin) kanssa. Sisäinen partantuminen ja eheytyminen, armolahjat, profeetallinen rukouselämä ja ylistys pääsevät näin vaikuttamaan tervehdyttävästi joskus hieman kuivan rapeahkoon luterilaisuuteen. Milloin siis näemmekään ensimmäisen Luther-säätiön piiristä nousevan nuorten ylistysryhmän esiin astumisen?

Muuten Luther-säätiö on todella mielenkiintoinen ilmiö kirkon hengellisessä kentässä. Sen 25 eri jumalanpalvelusyhteisön piirissä on noin 3000 ihmistä. Hyvin suuri osa tästä porukasta on nuoria aikuisia ja nuoria perheitä, joilla on yliopistotausta ja jotka näin ollen tulevat tulevaisuudessa olemaan kenties hyvinkin merkittävässä asemassa yhteiskunnan eri osa-alueilla. Siitä ei ainakaan itselläni ole mitään tietoa, miten suuri osa heistä vielä kuuluu evl. kirkkoon. Jotain hyvin vahvaa yhteisöllisyyttä tämän joukon piirissä olen kuitenkin aistivinani. Tässä kuviossa on mielenkiintoista se, että - vastoin kaikkia seurakunnan kasvun oppaita - täällä vannotaan vahvasti messuliturgian, uskontunnustuksen ja papinviran nimiin. Aika näyttää, miten pitkälle siivet kantavat vai löytyykö säätiöläisyydenkin sisältä tuo itseään toistava seurakunnallisen pirstoutumisen dna?

Aina on selvää, että kun uuteen yhteisöön kuuluminen ei edellytä vanhasta (tutusta ja turvallisesta) luopumista, niin asiat etenevät helpommin. Tämän sai karvaalla tavalla kokea Nokia Mission Church. Sen postituslistalla on 16000 nimeä, mutta jäseniä uudessa kirkkokunnassa on vain pari sataa. Moni haluaa kyllä käydä isossa massakokouksessa omalla paikkakunnallaan, jossa on hyvä meno, nuorekas ylistys ja nimekäs (yleisimmin jenkkiläinen) "apostolis-profeetallinen julistaja". Mutta ei sen takia monikaan halua kirkkokuntaa vaihtaa. Ihmiset ovat niin kiinni perinteisessä ja kristityt tässä maassa edustavat tämän trendin kovaa ydintä. Olisikohan niin, että nokialaisuus meni tässä kohtaan halpaan ja yli siitä kohtaa, missä aita on matalin, kun oitis lähdettiin perustamaan omaa kirkkokuntaa ilman, että homman annettiin ensin terveellä tavalla rakentua seurakunnaksi?

Vapaiden suuntien piirissä ei näytä tapahtuvan kovin paljoa. Helluntaikirkon piirissä näyttää entinen kirkollistumiskehitys etenevän tasaisen varmasti, mitä nyt perinteinen helluntaikansa siinä vähän kampoihin laittaa. Tähtäyspiste on tulevaisuudessa: kymmenen vuoden päästä ollaan jo selkeästi kirkkona ja johdossa olevalla on liperit kaulassa. Ehkäpä tuolloin helluntailaisuuskin haluaa tehdä samanlaista pesäeroa herätysliikemaineeseen kuten hiljattain tekivät körttiläiset?

Vapaakirkossa uumoiltiin uuden kirkkokunnanjohtajan myötä "ison luudan lakaisevan", mitä moni vapiksen piirissä varmaan toivoikin. Hannu Vuorinen onkin selvästi tilattu muutosjohtaja, joka toisaalta edustaa uutta, mutta ymmärtää myös vanhan tradition merkityksen. Tällaisissa uudistushankkeissa vain niin harvoin ymmärretään sitä voimaa, joka kirkollisella tai periaatteessa millä muulla hyvänsä keskushallinnolla on. Varmin kaiken uuden innovatiivisuuden ja positiivisen muutosenergian surma on byrokratian, tradition ja itsetyytyväisyyden kolmipäisen pedon kanssa painiskelu.

Myöskään ns. Näky-liikkeen piirissä ei näytä tapahtuvan mitään ihmeitä, vaan tuokin 90-luvun uudistusliike on nykyään aika helposti ennustettava seurakunnallinen toimintakalenteri lukuisine tilillepanokortteineen. Ns. kotiseurakunta- tai orgaaninen srk-liike ei näytä saavuttaneen 2000-luvulla mitään merkittävää asemaa tai roolia suomalaisessa hengellisessä kentässä. Sen perusdna:ssa on kuitenkin jotain sellaista, mitä ns. perinteiset seurakunnat (täysin tunnustukseen tms. katsomatta) mielellään hyödyntävät. Ehkä tässä sitten onkin sen merkitys muutosvoimana tulevaisuudessa? Silloin vain eri verkostojen ja kuppikuntien olisi itse päätettävä, onko tärkeämpää rakentaa omaa imperiumia vai olla hyödyksi koko Kristuksen ruumiille?

Kirkkokuntien ulkopuolinen hengellinen maasto onkin sitten muuten monenlaisten ministryjen vapaan mellastuksen pelikenttää. Eräs positiivimpia ilmiöitä tällä saralla on Michael Howardin ja Out of African toiminta Suomessa. Tunnistan siinä sellaista profeetallista ääntä, jota tässä maassa tarvitaan, kun - Anssi Simojokea lainaten - "paimenien raamatullinen ääni ei kuulu. He ovat mykkiä tai heidän puheensa hillitty charmi ei erotu yhteiskunnan sovinnaisesta normaalikohinasta". Se, että tämä toiminta nykyään lähes tulkoon kokonaan kanavoituu ns. virallisten seurakuntien ulkopuolelle on tilanteellemme hyvin kuvaavaa ja tyypillistä.

Summa summarum: edelleen meillä on näkemättä ja kokematta tilanne, jossa mietimme vanhempina uskovina, mitä tehdä 20-30 ns. "pystymetsästä" uskoontulleen kanssa? Jos haluamme tällaisen hedelmän todella pysyvän, niin perinteiset toimintamuodot jäsenyyskursseineen ja toimintanakituksineen eivät kyllä enää riitä, vaan meidän on uskaltauduttava pidemmälle ja syvemmälle keskinäisessä yhteydessämme.