Sunday, August 07, 2011

Kulttuurivallankumous...?

Dosentti Juha Ahvio väittää, että elämme parhaillaan uuden kulttuurivallankumouksen aikaa länsimaissa. Tämä tulee esille hänen mukaansa nimenomaan sukupuolisuuteen ja seksuaalisuuteen liittyvässä keskustelussa. Tämän median osin ihan itse luoman ja siivittämän kohun takana on pienten piirien lanseeraama poliittinen ohjelma, jonka tarkoituksena on saada aikaan kulttuurinen vallankumous. Siinä sivussa koko kristillinen uskokin käsitteistöineen laitetaan ihan uuteen uskoon.

Omissa blogipostauksissani olen näissä yhteyksissä käyttänyt enemmänkin termiä "kulttuurinen murros". Haluamatta syyllistyä sen enempää mihinkään toisarvoiseen semantiikkaan, sanon näin siksi, koska näen kyseessä olevan paljon laajemmasta historiallisesta käännekohdassa, joka ravistelee koko kulttuurista kontekstiamme, ajatteluamme ja uskoamme ja sitä kautta tietenkin myös arkipäivän elämään liittyviä käytäntöjämme. Ihan vain käytännön esimerkkinä: meidän tulee kristittyinä tavoitella enemmän kokonaisvaltaista uskonpuhdistusta kuin "pelkkää" herätystä. (No, toisaalta aito herätys tulee kyllä olemaankin enemmän tätä kuin vain perinteinen jälkikokoussarja.)

Mutta joo, elämme tilanteessa, jossa törmäämme erilaisiin jännitteisiin. Ulkoapäin viileän analyyttisesti niitä tutkailtaessa ne näyttävät herkullisilta vastakkainasetteluilta, joskus jopa äärimmäisen humoristisilta. Katsopa vaikka tuota yllä olevaa kuvaa, joka monien mielestä edelleenkin kuvaa parhaiten sitä, mitä ymmärretään sanalla "kristinusko" länsimaissa. Mutta sitten kun joudumme itse tuon kulttuurisen murroksen myrskynsilmään, asiat tulevatkin kipeän lähelle meitä. Kyse onkin meille tutuista ja rakkaista ihmisistä, jotka ajattelevat eri tavoin, päätyvät erilaisiin tuloksiin ajattelussaan, jonka seurauksina ihmiset ajautuvat erilleen, seurakunnat hajoavat, herätysliikkeet karahtavat karille jne.

Näiden jännitteiden keskellä eläessämme meillä on edessämme todellinen haaste raittiiseen uskonelämään, jossa asiat - oppi ja elämä, henki ja dogma, teoria ja käytäntö, teologia ja doksologia, uusi ja vanha, traditio ja uudistus, herätys ja kasvatus jne. - ovat tasapainossa keskenään.

Jos ajatellaan yleistä ajattelua kristittynä (länsimaisen kristinuskon kontekstissa) näen ehkä suurimman jännitteen vallitsevan toisaalta traditionaalisen teologian ja toisaalta haasteen palata uskon alkujuurille välillä. Nämä kysymykset ovat tämänkin blogin palstoilla aiheuttaneet vilkasta keskustelua, jopa polemisointia ja polarisaatiota.

Jos taas ajatellaan normaalia seurakuntaelämää ja toimintaa, näen nykyisessä tilanteessamme yhä enemmän jännitteitä toisaalta perinteisen pastoraalisen viran ja toisaalta kiertävän palvelutyön välillä. "Pastoraalisella viralla" tarkoitan yleensä hengellistä vanhemmuutta uskovien kesken, en niinkään palkattua, koulutettua "pastori"-tittelillä varustettua henkilöä. Tämä voi merkitä myös aitoa hengellistä vanhemmuutta, mutta pelkkä asemaan perustuva johtajuus ei vielä takaa hengellistä kutsua ja armoitusta. Kiertävällä palvelutyöllä taas tarkoitan sellaista Jumalan kutsuun perustuvaa apostolista ja profeetallista toimintaa, jossa rakennetaan koko Kristuksen ruumista, eikä askaroida vain yhden kuppikunnan piirissä. Viime aikoina olen ollut havaitsevinani lisääntyvää ymmärrystä uskovien piirissä liittyen Kristuksen ruumiin kokonaisuuteen. Kuitenkin tähän jännitteeseen näiden kahden Jumalan aqsettaman hengellisen tekijän välillä törmää yhä uudelleen ja uudelleen. Milloin pastorit mustasukkaisesti ylivarjelevat laumaansa, estäen sen jäseniä jopa kasvamasta hengellisesti, milloin taas kiertävän palveluviran haltijat syyllistyvät hengelliseen ylpeyteen ja jopa öykkäröintiin. Kasvua tasapainoon rakkaudessa voiman ja raittiuden välillä tarvitaan molemmilla puolilla.

Tällä seurakuntaelämän tasolla on myös edelleenkin ajankohtainen (ja miksei olisi?) uuden ja vanhan kristillisen kulttuurin kohtaaminen. Joskus tuntuu siltä kuin osa Kristuksen ruumista eläisi vahvasti 21. vuosisadalla kun taas jotkut osat samaa hengellistä organismia roikkuisivat edelleen kiinni jossain sadan, jopa kahdensadan vuoden takaisissa jutuissa. Käytännössä tämä vastakkainasetteluksikin yltyvä prosessi seurakuntaruumiissa poikii hassujakin tilanteita, joissa joko demonisoidaan tietyt tekniset välineet tai sitten nähdään ne ja vain ne oikoteinä hengellisten siunausten saavuttamiseen.

Näissä kristittyjä jakavissa, usein hyvin kehällisissä, kysymyksissä on tärkeää noudattaa vanhaa hyväksi havaittua periaatetta ehdonvallan asioista: uskon ydinkysymyksissa (esim. pelastukseen liittyen) yksimielisyys Sanan pohjalta, muissa asioissa vallitkoon rakkaus. Edesmennyt Kalevi Lehtinen oli jossain yhteydessä todennut teologisiin kiistakysymyksiin liittyen, että kyllä hänen mielestään se rakkauden argumenttikin on teologinen argumentti.

Mutta kun sitten tarkastelemme ympäröivää yhteiskuntaa ja sen sekulaaria kulttuuria, niin huomaamme: kyllä, tätä kulttuurista murrosta tietyt piirit käyttävät tietoisen härskisti hyväkseen. Konstantinolainen paradigma on tullut tiensä päähän. Monet asiat joutuvat uudelleen arvioitaviksi. Meille kristittyinä tämä arviointityö on ensiarvoisen tärkeää ja se tulee tehdä tinkimättömästi Sanan pohjalta. Emme saa olla niin rakastuneita esim. vallitsevan järjestelmän meille suomiin etuihin ja etuoikeuksiin, että näiden takia tinkisimme raamatullisuudestamme. Nyt nimittäin punnitaan "pyhien kärsivällisyys ja usko" siinä, miten me rohkenemme näitä johtopäätöksiämme soveltaa käytäntöön vai jääkö kaikki vain puheen ja puuhastelun tasolle.

Mutta tätä arviointityötä - omista lähtökohdistaan käsin - harrastavat myös monet muutkin. Erityisesti on hyvä ymmärtää median rooli tässä murroksessa: mitä asioita halutaan ajaa läpi ja mihin suuntaan ihmisiä halutaan ohjailla? Emme elä enää demkoratiassa tässä mielessä, vaan totalitarismissa tiedotusvallan suhteen. Kristittynä en enää odota saavani tasapuolista kohtelua tiedotusvälineiden taholta tietyissä kysymyksissä. Media on tässä uusien aatteiden airut.

Eli joo, jotkut todellakin tekevät kulttuurivallankumousta ja siinä prosessissa "käsitteiden kavallus" on arkipäivää.

3 comments:

Anonymous said...

Näitä jännitteitä on tosiaan eri palvelutehtävien välillä, jos ei ymmärretä kokonaisuutta.

Iltaunisena aloittelin unia Itä-Suomessa seuratuvan sivukamarissa. Unen läpi kuulin keskustelua, kun neljä miestä jäi juttelemaan keittiöön. Lahjojensa ja sydämen palonsa perusteella arvioituna siellä istui paimen, opettaja, evankelista ja profeetta, mutta kukin korosti oman näkökulmansa tärkeyttä eivätkä he ymmärtäneet toisiaan.

Kyse oli ymmärtämättömyydestä johtuvista jännitteistä. Paimenuuden(tai paikallisen srk-elämän) ja liikkuvan palvelustyön välillä on mielestäni myös terve ja tarpeellinen jännite, joka parhaimmillaan sisältää sellaista potentiaalienergiaa, että se voi saada hyvääkin aikaan.

Koko toinen Korinttolaiskirje näyttää olevan tämän positiivisen jännitteen ilmentymää. Siinä on koko ajan asetelma "me" (Paavali ja Timoteus) ja "te" (Korintossa oleva Jumalan srk ja Akaian alueen pyhät).

Tuntuu, että näissä asioissa meillä on paljon opittavaa sitä mukaa, kun ne toteutuvat käytännössä.

Kari Kngshrj

Anonymous said...

Timo kirjoitti hätkähdyttävästi, että emme elä enää demokratiassa, vaan totalitarismissa, jota edustaa media.

Näinhän se tosiaan on! Diktatuurinkin keskellä selviää ja evankeliumi voi säilyä siellä voimallisena. Mutta työtä on tehtävä neuvokkuudella eikä virheisiin, varsinkaan tyhmänrohkeuteen ole varaa.

Paavali ei antautunut vaaraan Damaskoksen piirityksessä, vaan hän teki viisaan väistöliikkeen 2. Kor.11:32-33. Mediankaan käsiin ei ole viisasta antautua oman tyhmyytensä vuoksi. Sellaiseen lankeaa helpoimmin nuoret miehet, joiden voimilla ja rohkeudella ei ole muuta rajaa kuin horisontti. Voimien ja rohkeuden lisääntyessä huomaa myös oman rajallisuutensa.

Tilannekomiikkaa: äskeistä riviä kirjoittaessani paikallislehdestä soitettiin ja haluttiin tehdä minusta henkilöhaastattelu. Kieltäydyin kohteliaasti, mutta myöhemmin voin kyllä kirjoittaa ko. lehteen jostakin muusta teemasta, mutta en esitellen työ- ja ansiohistoriaani :)

Kari Kngshrj

Anonymous said...

Edellisessä postauksessani en tarkoittanut, että pitäisi väistellä mediaa. Jos Herra kehottaa, niin silloin voi lähestyä rohkeasti Goljatia tai voi astua maaherrojen ja kuninkaiden eteen kuin Elia.

Luvatun maan valloituksessa oli myös tappioita. Ne johtuivat lähes aina siitä, ettei oltu ensin Herran käskynjaolla kohtaamassa häntä. Aabraham ei taistellut ilmaan hosuen. Vaikka hän istui levollisesti Mamren tammistossa, niin tarpeen vaatiessa hän varusti miehensä ja kävi voittamassa neljä kuningasta ja palasi takaisin tammistoonsa. Hän oli täsmäase. Myös totalitarismin voin haastaa Hengen voimassa.

Kari Kngshrj