Perustan pohjalta

Eräs mieluisimpia posteja, joita saan on lähinnä viidesläisten herätysliikejärjestöjen julkaisema teologinen aikakauslehti Perusta, joka käsittelee ajankohtaisia yhteiskunnallisia ja kirkollisia aiheita, sisältää kirja-arvosteluja, keskustelua ja teologisia pohdintoja. En tietenkään ole kaikissa kysymyksissä aina samoilla linjoilla lehden kanssa, mutta monessa kohtaa löydän ajattelustani yhteneväisyyksiä lehden esittämiin näkemyksiin. Muutoin voin luottaa siihen hyvään neuvoon, jonka mukaan voin aina oppia jotain hyödyllistä niiltä, jotka teologisessa kahvipöydässä istuvat vähän kauempana minusta. Ainakin voin antaa haastaa omat näkemykseni, oppia puolustamaan ja perustelemaan niitä kiihkottomasti. Tällainen keskustelu rakentaa ja avartaa aina.

Eräs tämän kertaisen Perustan (4/2011) helmiä on teol. tri Juha Ahvion nykyisen homokeskustelun ja muun yhteiskunnallisen kehityksen taustoja hahmottava artikkeli "Sukupuolivallankumouksen kulttuurimarxilaiset juuret". Ahvio näkee pyrkimyksessä ajaa läpi laki sukupuolineutraalista avioliitosta taustalla äärivasemmistolaisen ideologian, jonka aatteellinen lähtökohta on 1960-luvun vasemmistoradikalismissa ja tuolloin alkaneessa sukupuolivallankumouksessa. Tämän marxilaisteoreetikkojen lanseeraaman kehityksen tarkoituksena on nimenomaan perheen ja sitä kautta koko yhteiskuntarakenteen murtaminen. Tavoitteena on totalitaarisesti hallittu yhteiskunta, jossa toisinajattelijat on vaiennettu.

Tuota kaikkea lueskellessa mieleen nousee myös kriittisiä ajatuksia liittyen esim. apologian tehtävään. Perinteisesti apologia on nähty kristinuskon puolustamisena sekulaareja aatevirtauksia vastaan. Siinä kohtaa apologia puoltaa ilman muuta paikkaansa. Se on siinä tehtävässään jopa - niin kansainvälisesti kuin kotimaassakin - onnistunut yhdistämään kristittyjä eri piireistä raamatullisten perustotuuksien taakse. Jos apologia kykenee opettamaan kristittyjä purkamaan moniarvoisen ja jälkikristillisen ajan haasteita ja perustelemaan uskonsa, niin se on täyttänyt paikkansa.

Kuitenkin tarvitsee olla sen verran kriittinen ja sanoa, että näen vaarana apologian muuttumisen kristinuskon puolustamisesta länsimaisen kristillisen tradition puolustamiseksi. Enää ei rajoituta pelkästään uskon luovuttamattoman sisällön puolustamiseen, vaan ryhdytään myös uskon kulttuurisen muodon puolustamiseen. Tärkeiksi kysymyksissä saattaa nousta esim. se, onko kirkko jossain historiansa vaiheessa vihkinyt homopareja vai ei. Tällähän ei välttämättä ole mitään tekemistä sen kanssa, mikä on Raamatun kanta asiaan. Onhan kirkko järjestänyt juutalaisvainoja tai organisoinut ristiretkiäkin historiansa aikana. Mutta apologian painopiste näyttää siirtyneen siihen, että keskiössä onkin "kirkko" (mitä ikinä sillä tarkoitetaankaan) tai paljon puhuttu "klassinen kristinusko". Jokainen ymmärtää, että kirkkoinstituution puolustaminen historian valossa on mission impossible. Näin näyttää vain helposti käyvän nykyisen kaltaisen kulttuuritaistelun tuiskeessa.

Tämä viime mainittu käsite "klassinen kristinusko" on myös sellainen, joka pitäisi aina erikseen määritellä, mitä sillä ymmärretään. Luulen, että niin Leif Nummela kuin Kari Mäkinenkin ajattelevat molemmat edustavansa tätä, mutta käytännössä heidän tuolle iskusanalle antamansa termi merkitsee ihan eri asioita (ja näin ollen myös poikii hyvin erilaista toimintaa). Itsekin miellän taistelevani klassisen kristinuskon puolesta, mutta en suinkaan aseta yhtäläisyysmerkkejä sen ja termin "länsimainen kristinusko" välille.

Pelkistäen kysymys on siitä, tarkastelenko asiaa tuon käsitteen "klassinen kristinusko länsimaissa" vai raamatullisen käsitteen Kristuksen seurakunta tai Jumalan valtakunta kannalta. Kyse ei ole niinkään kulttuuritaistelusta ja sen menneiden aikojen arvojen ja tapojen puolustamisesta, kuin Jeesuksen seurakunnalleen uskomasta tehtävästä. Uskon muoto on luovuttamaton, mutta sen kulttuurinen muoto on aina aikasidonnainen eli siis muutoksille altis. Joskus - kuten omana aikanamme - muutokset ovat jopa enemmän kuin toivottavia.

Kristinusko tarvitsee edelläkävijöitä ja tienraivaajia, ei viimeisiä tradition puolestapuhujia. Tällä en hyökkää traditiota vastaan sinänsä, mutta - David Pawsonia lainaten - emme saa roikkua menneessä, emmekä mukautua nykyisen ajan mukaan, vaan meidän on orientoiduttava tulevan Jumalan valtakunnan mukaan.

-------

J.R.R. Tolkienin massiivinen fantasiatrilogia Taru Sormusten Herrasta kuvaa mielestäni monella tavalla ja eri tasoilla länsimaiden historiaa, myyttejä ja nykytilaa. En halua perustaa mitään omaa hermeneuttista koulukuntaani Tolkienin suhteen, mutta tuon esille vain yhden pienen yksityiskohdan.

Trilogiasta on nimittäin löydettävissä kaksi hyvin erilaista soturityyppiä. On Gondorin käskynhaltijan Denethor II:n poika Boromir. Gondor on Lännen viimeinen etuvartio Mordorin ja Idän laumoja vastaan. Jos Gondor sortuu, Länsi on tuhon oma. Melkein kaikki haltijatkin ovat jo muuttaneet pois Suuren meren länsipuolelle. Boromir edustaa siis tätä vanhaa läntistä traditiota ja on sen viimeisiä tulenkantajia. Gondor on jo ajan patinan ja vihollisen uhan heikentämä ja edustaa monessa mielessä kohta mailleen painuvan, kuolevan kulttuurin viimeisiä epätoivoisia yrityksiä torjua vihollisen uhka.

Sitten on Aragorn, Arathornin poika, joka itse asiassa olisikin Gondorin itseoikeutettu kuningas, mutta hän on (eri vaiheiden seurauksena) luopunut kuninkuushankkeestaan ja viettää kuljeksivaa elämää pohjoisen levottomilla rajaseuduilla. Hän on samoojia ja hänet tunnetaan näissä piireissä paremmin nimellä Konkari. Perinteinen "chevaliér disgusé"-hahmo siis.

Mutta yhtä kaikki, Aragorn on kuningas ja lopulta ottaa taas paikkansa ja kruununsa (ja kuningattaren etc.). Hänellä ei kuitenkaan ole mitään omaa agendaa Sormuksen suhteen, vaan hän on alistanut itsensä ja sotilastaitonsa Sormuksen tuhoamisen missiolle. Aragorn itse asiassa edustaa uutta ja tulevaa aikaa, jonka ensi säteet on vasta hädin tuskin havaittavissa horisontissa.

Boromir taas katselee asiaa täysin oman valtakuntansa näkökulmasta ja häneltä löytyy nopeasti myös intressejä Sormuksen suhteen. Hän näkee siinä oivan välikappaleen Gondorin taistelussa Mordoria vastaan, mutta ei ymmärrä sitä, että juuri tämän välikappaleen käyttö turmelee käyttäjänsä...

-------

Jotain hyvin voimakasta allegoriaa olen tässä näkevinäni. Jos alamme puolustaa jotain kristillistä traditiota itse pääasian kustannuksella, joudumme helposti ojasta allikkoon. Juutumme helposti hyödyttömään puolustustaisteluun kulttuurisista arvoista tai joistain sinänsä kehällisistä asioista. Jumalan valtakunta ei kuitenkaan ole tästä maailmasta. Kaikki kunnia kaksituhatvuotiselle kristilliselle perimälle Euroopassa ja sen vaikutukselle taiteen, kulttuurin ja muun yhteiskuntaelämän piirissä. Ymmärrämme sen inspiraation lähteenä olleen juutalaiskristillinen ajattelu ja arvomaailma (yhtä aikaa pakanallisen hellenistisen vaikutuksen kanssa).

Meidän on kuitenkin herkeämättä etsittävä ja pysyttävä kiinni siinä, mikä on tulossa. Jumalan valtakunta tulee, eikä se aina joka kohdassa tule olemaan sen näköinen ja oloinen, mitä ajattelemme sen olevan katsoessamme asioita omien kulttuuristen silmälasiemme läpi. Meiltä vaaditaan tulevaisuudessa - ja jo nyt! - joustavuutta, mukautumiskykyä ja herkkyyttä Hengen äänen kuulemiselle.

Ennemmin kuin ohjaisin uskoontulleen edesmenneen tradition piiriin, haluan kannustaa häntä elämään uskoaan rohkeasti todeksi uudessa tilanteessa (ja jopa uusien haasteiden edessä!). Kun hän näin tekee, hän tulee samalla - tahtomattaan, tietämättään - luoneeksi uutta toimintatapaa ja kulttuuria. Kun hän tarkastelee eri kristillisiä traditioita tästä uudesta tilanteestaan käsin, hän osaa myös antaa arvoa niiden sisältämille kultahippusille Jumalan valtakunnasta.