Marginaalissa ja sen ulkopuolella

Kaksi päivää sitten eli 17.7.2011 evankelista Kalevi Lehtinen poistui keskuudestamme. Hän oli merkittävä mies Suomen hengellisessä kentässä ja nautti suurta arvostusta kristittyjen kesken yli tunnustuskuntarajojen. Hän oli suuri hengellinen vaikuttaja ja voimme hyvin puhua hänestä eräänä maamme hengellisistä johtajista valtakunnan tasolla. Erityisesti v. 2004 E4-Suomen evankelioimiskonferenssi Espoon Dipolissa oli tärkeä merkkipaalu Suomen 2000-luvun kristillisyydessä. Sehän oli Lehtisen ideoima vai pitäisikö sanoa näkemä, sillä tätä näkyä hän oli kantanut sydämessään jo pitkään.

Kun sitten seuraa kirkollista uutisointia asian tiimoilta, niin esim. Kotimaa-lehden verkkosivujen mukaan Kalevi Lehtinen olikin "tunnettu julistaja kirkon marginaalissa". Tämä on mielenkiintoista, koska niin minun kuin tuhansien muiden kanssa uskovieni silmissä hän oli enemmänkin keskiössä, kuin jossain marginaalissa. Kotimaan oman arvion mukaan Lehtinen kuitenkin edusti sellaista "kristillisyyttä, joka suomalaisessa seurakuntaelämässä ei kosketa suuria joukkoja". Eli sen kirkon elämän kannalta, jota mm. Kirkko ja kaupunki-lehti edustaa, Kalevi Lehtinen oli auttamatta marginaalissa. Mutta ehkä Jumalan valtakunnan keskiö onkin kirkon marginaalissa.

En nyt vaan voi sille mitään, mutta jotenkin tämä kaikki - niinkuin tämäkin uutisointi - heijastelee jatkuvasti sitä suurempaa muutosta, joka on maamme hengellisessä kentässä menossa. Näyttää siltä, että virallisen kirkon ja sen edustajien ja Kristuksen seurakunnan välit ovat kiristymässä, suhteet viilenemässä ja tiet erkanemassa. Kovimman paineen tästä saavat jo nyt kantaa luterilaiset herätyskristityt, osin omasta syystänsä, osin siitä armosta, että saavat samalla kantaa Kristuksen pilkkaa. Vapaiden suuntien ja uusien seurakuntien pastoreille tämän tilanteen tulisi toimia varoitussignaalina olla flirttailematta kirkollisten piirien kanssa. Heidän luterilaisten herätyskristittyjen veljiensä kohtalo puhuu karua kieltään siitä, että jonain päivänä myös he itse saattavat olla liipasimella.

Mitä on siis tapahtumassa marginaalissa ja sen ulkopuolella? Tulevaisuuden seurakunta saattaa siis hyvinkin olla eräänlainen maanalainen seurakunta, joka kokoontuu jossain luterilaisen kirkon raunioissa ja tekee omaa myyräntyötään siellä Jumalan valtakunnan hyväksi. Mene ja tiedä. Elä, näe ja koe. (Mutta kaikenlainen "vainoromantiikka" olkoon tästä kaikesta kaukana, koska sellaiseen meillä ei ole varaa.)

Luin hiljattain eräästä blogista, miten seurakunnan tulisi olla ennemmin laboratorio kuin luentosali, enemmän epidemian kaltainen kuin akateeminen. Eikö Paavali sanokin, että "tieto paisuttaa, mutta rakkaus rakentaa"? Seurakunta ei ole uskonnollisen tiedon siirtämistä eteenpäin, vaan kulovalkean tavoin leviävää hengellistä elämää. Ennemmin kuin informaation jakamista ja niskayhteyttä, meillä pitäisi olla rohkeutta kokeilla uusia juttuja, virheiden tekemisen uhallakin. Ei niinkään painotusta intellektualisuuteen kuin käytännön elämän kautta hengelliseen elämään harjaantumiseen.

Jos tämä sitten edustaa marginaalisuutta kirkon kannalta, niin silloin kirkko (tai mikä muu yhteisö hyvänsä) on itse syrjäytymässä pois Jumalan valtakunnasta. Niin menkäämme siis Hänen tykönsä marginaaliin, Hänen pilkkaansa kantaen.