Virtasen kesämietteitä II

Virtanen oli huomannut, että vuosien mittaan hän oli toistuvasti onnistunut suututtamaan tiettyjä ääripäiden ihmisiä. Nämä olivat usein joko korkeakirkollisia vaikuttajia tai sellaiseksi haluavia, joita löytyi niin herätysliikkeiden - erityisesti jo pitempi-ikäisten sellaisten - piiristä kuin varsinkin virallisten kirkollisten instituutioiden johtoportailta tai sitten niiltä kirkollisen urakehityksen rullaportailta, joiden päässä tuo maanpäällinen taivas pitkään tavoiteltuine statuksineen häämötti. Näiden mielestä Virtanen oli jonkinlainen "virallisen kristittyjen yhteyden ulkokehälle sitoutumattomuudessaan luisunut levoton sielu".

No, jos näistä kahdesta piti valita, niin Virtaselle ei ollut pätkääkään epäselvää, minkä hän valitsisi.

Toisaalta hän oli toistuvasti saattanut hermostumaan ja jopa jonkinlaisen erheellisesti "pyhäksi" luullun raivon valtaan sellaiset ylihengelliset piirit, joissa uskonnollisuus istui yhtä lujassa kuin kirkollisuudessakin. Se oli vain valinnut ulkonaiseksi muodokseen ihan erilaisen tyylin ja kontekstin kuin missä se kirkoissa esiintyi. Uskonnollisuus kun ei katsonut aikaa, paikkaa, eikä sakastia, vaan sitä löytyi ihan yhtä hyvin yksinkertaisista tupaseuroista kuin liturgisista eleistä kirkollisen juhlapyhän messusta. Tämän Virtanen ainakin oli oppinut ja usein katkerienkin kokemusten kautta. Jeesuskin sanoi, että se, mikä on lihasta syntynyt on liha, eikä se perusluonteeltaan eronnut, oli se sitten pukeutunut violettiin papinpaitaan tai maallikkosaarnaajan virttyneeseen villapaitaan.

Joka porukalla ja niin tälläkin oli omat "shibbolettinsa", joita toisia piti joko muistaa aika ajoin uskollisesti toistaa tai sitten koettaa kuolemaan asti välttää. Virtasen mieleen tuli usein se apostoli Paavalin kehotus korinttilaisille uskoville, jossa kehotetaan puhdistautumaan niin lihan kuin hengenkin saastutuksesta. Ei kaikki ihmisen syntisyys suinkaan ilmennyt vain julkisynteinä, vaan usein paljon vaarallisempaa hapatusta oli se fariseusten uskonnollisen ulkokultaisuuden ja tapahurskauden hapatus, josta Jeesuskin varoitti.

Virtanen oli usein kuullut varoitettavan siitä, miten virallisten kirkkokuntien ulkopuolisissa uskovien ryhmissä oli suuri opillisen harhautumisen vaara, kun ei ollut mitään tunnustuskirjoja, virallista oppia ja siitä kumpuavaa teologista ajattelua tai kirkollista traditiota ohjaamassa raamatuntulkintaa. Silloin pääsisivät vaikka millaiset villitsevät opit ja hengelliset ylilyönnit mellastamaan suojattomassa, poloisessa laumassa miten tahtoivat ja levitä laajemmalle. Virtanen ei ollut koskaan ymmärtänyt tätä väitettä. Päinvastoin, hänen kokemustensa mukaan kävi juuri päinvastoin: pienessä porukassa harhaoppi saattoi kyllä hyvinkin syntyä (niin kuin missä muuallakin), mutta loppupelissä sen vaikutus rajoittui vain hyvin pieneen ryhmään ihmisiä. Kun vastaavasti jokin uusi juttu sen suuremmin kyselemättä lanseerattiin jonkun kirkon tai seurakunnan uudeksi, viralliseksi trendiksi, se hyvin nopeasti saavutti suurenkin joukon ihmisiä. Vastaavasti pienessä porukassa orastava harha saatettiin jopa kyetä torjumaan tehokkaammin kuin vaikkapa jossain kirkkolaitoksessa, jossa sen vaikutus saattoi levitä tehokkaasti hierarkkian portaita pitkin alaspäin.

Kun Virtanen mietti omaa vaikutusalaansa ja missiotaan Kristuksen ruumiin palvelemisessa, hän oli muutamien viime vuosien aikana tullut siihen tulokseen, että mikäli hän olisi aikoinaan suostunut kiltisti pysyttelemään tietyissä sovinnaisuuksien rajoissa, hän olisi voinut välttyä monilta ongelmilta, kahnauksilta ja syrjäyttämisiltä. Jos hän esim. olisi tyytynyt keskittymään vain apologiaan ja muihin kristinuskon sellaisiin perusteisiin, joista kaikki saattoivat olla jotakuinkin samaa mieltä (ja nyt puhuttiin raamattu-uskollisista kristityistä), niin kaikki olisi mennyt ihan hyvin.

Virtanen ei mitenkään pitänyt esim. apologiaa halpana, mutta hän ei myöskään voinut mitään sille, että häntä olivat jo nuoruudesta asti poltelleet näyt, jotka menivät eteenpäin esikartanoista ja syvemmälle Kristuksen ruumiin kokonaisuuden ymmärtämiseen. Hän muisti uskossaolovuosiltaan useita tilanteita, joissa hän oli saanut ilonpilaajan ja rauhanhäiritsijän maineen, kun oli uskaltanut viitata Raamatun eittämättömän yksimieliseen todistukseen Kristuksen ruumiista jakamattomana, orgaanisena kokonaisuutena. Teoriatasolla ja "raamatullisena periaatteena" tästä saatettiin olla hyvinkin samaa mieltä ja hyväksyvästi murahdella, jopa ymmärtäväisesti ja hyvää tarkoittaen "siunata veljeä hänen kutsumuksessaan", mutta kun tässä aiheessa mentiin loogisesti eteenpäin ja pintaa syvemmälle, niin ymmärtämättömyyden ja välinpitämättömyyden hiljainen seinä tuli vastaan hyvin pian.

Virtanen oli jo aika päiviä sitten luopunut siitä hyökkäävästä asenteesta, jolla monet "saman aatteen" kannattajat väsyksiin asti puskivat vasten kirkollisia muureja. Tämä tapahtui usein ehtymättömällä vaatimuksella ensin hyväksyä tietyt perusteesit esim. Rooman kirkon aikeista synnyttää maailmanuskonto, ekumeenisen liikkeen roolista lopun aikojen baabelin esiasteena, paavista antikristuksena, uuden maailmanjärjestyksen salaliitosta rakentaa globaali maailmanhallitus jne. Vasta sitten kun näistä päästäisiin yhteisymmärrykseen, voitaisiin jatkaa yhteydessä eteenpäin. Virtanen uumoili tämän takana piilevän ajatuksen jonkinlaisesta "tosipyhien yhteydestä" tmv. joka pitäisi ensin varmistaa.

Hän itse allekirjoitti useimmat näistä väitteistä, mutta ei enää niin jaksanut piehtaroida näissä jutuissa. Hänestä oli tärkeämpää keskittyä evankeliumin julistamiseen, tietenkään noita raamatulliseen eskatologiaankaan kuuluvia asioita hylkäämättä. Näistä opinkysymyksistä ei vaan saanut tehdä autuuden ehtoa, koska vain Jeesus on lampaiden ovi, ei oikea käsitys tempauksen ajankohdasta tai Googin sodan tapahtumien kulusta.

Ei Virtanen Sanan totuudesta halunnut luopua - sen enempää seurakunnan kuin lopun aikojkenkaan kohdalla. Asiat oli vain laitettava oikeisiin mittasuhteisiinsa ja jos hän näin tehdessään hermostutti tiettyjä piirejä, niin sille ei sitten voinut mitään. Hän oli alkanut jopa ajattelemaan niin, että kun näin tapahtui - eli siis "ääripäät aktivoituivat" - se oli hyvä merkki. Silloin oltaisiin hyvällä tiellä, jota pitkin "voiman, rakkauden ja raittiuden henki" johdatti. Ei niin, että Virtanen nyt mitään suurten massojen kansansuosiota tai "kultaista keskitietä" olisi tavoittellut. Hän itse mielsi asian vähän kuin merimerkkien välistä purjehtimisena: kun nämä olivat nähtävissä oikealla ja vasemmalla, niin turvallisin reitti kulki siinä välissä.

Virtanen ei siis ollut rakentamassa mitään omaa ministryä tai seurakuntaa, vaan mielellään palveli koko Kristuksen ruumista. Hän ei niinkään kalastellut ketään ihmistä johonkin omaan juttuunsa, vaan halusi ennemmin lähettää ihmisiä eteenpäin, ulospäin. Kun ajateltiin muita uskovia, niin miksi yrittää saada joku johonkin, jossa hän jo on sisällä? Ennemmin kuin hiekkapyramidin nousevan, hän halusi nähdä kiven heitettävän veteen, jolloin siitä syntynyt aaltoliike ulottuisi kauas. Tämä oli Virtasen mielessä vähän sama juttu kuin se, kun Jeesus sanoi, että jollei vehnänjyvä putoa maahan ja kuole itse sinne multaan, se ei voi koskaan tuottaa mitään satoa.

Ei Virtanen siis totuudesta aikonut luopua. Usein ennenkin oli kirkkohistoriassa nimittäin käynyt niin, että jonkun raamatullisen totuuden esitaistelija oli alussa tyrmätty hulluksi tai harhaoppiseksi, mutta myöhemmin hänen mukaansa oli nimetty teologisia seminaareja tai ties mitä. No, ei Virtanen niin siitä teologisesta seminaarista perustanut...