Ajatuksia "pyhästä jäännöksestä"

VT:n profeettakirjallisuudessa tulee esille ajatus "pyhästä jäännöksestä". Tämä sijoittuu siihen historialliseen taitekohtaan, jossa Herra näyttää hylkäävän kansansa Israelin. Tuomion ajat koittavat sille: Jerusalem piiritetään, temppeli tuhotaan ja kansa viedään pakkosiirtolaisuuteen. Tähän tilanteeseen profeetat tuovat uuden näkökulman, ajatuksen Jumalalta: vaikka ulkonainen jumalanpalveluselämä tuhoutuukin, niin jäljelle jää vielä jäännös, jonka Jumala ottaa suojiinsa ja josta vielä kasvatetaan kokonainen kansa. Hengellisesti puhuen tätä jäännöstä kutsutaan "pyhäksi", joille oikeasti kuuluu Israelin perintöosa ja lupaukset.

Ajatus "pyhästä jäännöksestä" ei ole vieras meidänkään aikanamme. Kun näemme ympärillämme luopumusta ja kääntymistä pois Jumalan tahdon tieltä, vahvistuu näkemys siitä, että jossain on kuitenkin olemassa vielä se osa kansasta, joka etsii Herraa. Tälle ajattelulle löytyy toki tukea antavaa historiallista allegoriaa VT:sta. Niinpä nykyisinkin kuulee puhuttavan siitä, miten tässäkin kaupungissa, maassa tai kansassa on vielä jäljellä ne 7000, jotka eivät ole notkistaneet polveaan Baalille.

Itse asiassa aina silloin kun jokin yhteisö joutuu kovaan yhteentörmäykseen ympäröivän valtakulttuurin kanssa ja elää kulttuurisen murroksen keskellä, nämä raamatulliset totuudet löydetään hyvin nopeasti. Eri asia on se käytetäänkö niitä oikein vai väärin. Ajatusta "pyhästä jäännöksestä" voidaan nimittäin käyttää myös lahkoutumisen perusteena ja tehokkaana lyöämäaseena toisin ajattelevia tai esim. johtajuuden alle taipumattomia (tai siinä epäröiviä) kohtaan.

Jossain mielessä se Raamatun ajatus "pyhästä jäännöksestä" on vain pelkkää matematiikkaa: ennen meitä oli näin paljon, mutta nyt on jäljellä vain näin ja näin paljon/vähän. Muut ovat luopuneet ja me olemme jäljelle jäänyt pyhä jäännös. Tähän ajatteluun törmää esim. luterilaisten traditionalistien parissa, joiden mukaan oikea kirkko ei ole muuttunut mitenkään, vaikka näkyvä kirkko onkin tehnyt härskejä irtiottoja perinteisestä raamatuntulkinnasta ja tunnustusajattelusta.

Tietyssä mielessä tämä sama kehitys on toistunut läpi koko kirkkohistorian. Itse asiassa jokaisen herätyksen ja sen kautta syntyneen liikkeen perusdna:sta löytyy tämä ajatus "pyhästä jäännöksestä". Nyt Jumala tekee jotain uutta ja poikkeuksellista, jonka rinnalla aiempi kalpenee ja me olemme sen edustajia. Veljeni Leijonamieli eräässä blogikommentissa jokin aika sitten oikein esittikin, että eikös vain Paavalilla ja kumppaneilla ollutkin tällainen käsitys itsestään uuden viinin maistattajina. Joka tapauksessa jännite - ellei peräti ristiriita - uuden ja vanhan välillä on ilmeinen, joskus jopa sovittamaton.

Se, miten näkyvästi se on tuotu esille, näyttää korreloivan paljon sen kanssa, miten halutaan sitoutua johonkin kirkolliseen instituutioon. Esim. evl. kirkon perinteiset herätysliikkeet eivät näytä kovin mielellään enää tunnustautuvan tämän aatteen kannattajiksi. Ikään kuin pelätään "liikaa" keinutettavan venettä. En halua olla loukkaava, mutta tällä menettelyllä näyttää olevan syynä raha ja muut edut. (Esim. kirkollisen lähetysjärjestön status, muutama kolehtipyhä vuodessa ja oikeus käyttää ilmaiseksi kirkon tiloja.) Päinvastoin sitten taas ne liikkeet ja yhteisöt, jotka haluavatkin tehdä irtioton laitoskirkosta korostavat estoitta tässä irtiotossa tapahtuvaa "lähtemistä ulos baabelista".

Itse ajattelen tuon "pyhän jäännöksen" identiteetin löytyvän enemmän ihmisen sisimmästä kuin ulkonaisista tunnusmerkeistä tai tavoista. Se ei nimittäin todellisuudessa näytä noudattelevan mitään kirkkokunnallisia tai muita rajoja. Joskus jonkun perinteisen seurakunnan jäsen saattaa itse asiassa olla enemmän sisäisesti vapaa uskonnollisuudesta kuin joku niiden ulkopuolella. Luonnollista on, että on aikoja ja tilanteita, joissa tuo "pyhän jäännöksen" dna luonnostaan poikii näkyviä irtiottoja jostain uskonnollisesta yhteisöstä, sen tavoista ja perinteistä. Kun joku lähtee ulos jostain kirkkokunnasta (so. "uskonnollisesta baabelista") ja perustaa uuden yhteisön, joka pyrkii olemaan vain paranneltu versio entisestä ja kutsuu sitten tätä "pyhäksi jäännökseksi", hän pettää itseään (ja seuraajiaan) pahan kerran.

Olenko minä sitten "pyhän jäännöksen" edustaja? Kuulunko itse "pyhään jäännökseen"? En tiedä. Ymmärrän omien näkemysteni edustavan joissain kohtaa ihan jotain muuta kuin valtavirtaa maamme hengellisessä kentässä, mutta ei se tee minusta mitään friikkiä. Mitäpä jos ympärillämme oleva enemmistö onkin luisumassa pois aidosta raamatullisesta todellisuuden näkemisestä? Toisaalta taas joillekin uskoville näyttää erilainen ulkonainen erottautuminen olevan se pääasia uskonelämässä. Kun tutkit farisealaisuutta uskonnollisena ilmiönä makkabealaisajan jälkeen ja Jeesuksen aikana, niin pääset hyvin jyvälle siitä, mistä tässä on kysymys. (Erityisesti kannattaa kiinnittää huomiota "fariseus"-sanan etymologiaan.) Heistä nimittäin Jeesus ja Paavali saivat (kirjaimellisesti) verisimmät vastustajansa.

On myös olemassa se vaara, että itse olen erehtynyt, ylireagoinut tai kulkenut harhaan. Siihen taas paras lääke on olla vuorovaikutuksessa muiden pyhien kanssa, jopa sellaisten, joiden näkemykset jossain kohtaa ovat hyvinkin kaukana omistani. Jos seurustelet vain oman pienen kuppikuntasi kanssa synnytät yllättävän nopeasti uskonnollisen gheton, jossa ilma ei vaihdu sisään, eikä ulos. Omien ajatusten peilaaminen muiden kanssa ja oman elämän alistaminen tilivelvollisuuteen jonkun/joidenkin kanssa on paras tapa tasapainottaa (so. raitistuttaa) omia hengellisiä näkemyksiä.

Lopuksi on hyvä palauttaa mieliin myös se lähtötilanne, jossa Herran Henki inspiroi profeetassa tämän näyn "pyhästä jäännöksestä". Se liittyy historiallisessa tilanteessa Jumalan tuomiohin, jotka kohtaavat Jumalan omaisuuskansaa. Tuossa tilanteessa kansaa kyllä kehotetaan parannukseen ja erottautumaan epäjumalanpalveluksesta, mutta loppupelissä kukaan ei itse julistaudu "pyhäksi jäännökseksi". Siihen tilanteeseen ja rooliin näet joudutaan. Aina se ei edes miellytä minua itseäni (eikä varsinkaan lihaani). Se voi tapahtua muiden uskovien(kin) hylkäämisen kautta, valtiollisen (ja esim. mediajohtoisen) vainon tai muiden ulkonaisten olosuhteiden kautta. Yhtä kaikki Jumala kutsuu jotain ryhmää ihmisiä "pyhäksi jäännökseksi", eivät he itse. He itse eivät välttämättä edes itse miellä itseään sellaiseksi, hehän vain seuraavat Herraa. Ajatus "pyhästä jäännöksestä" on nimittäin aina suhteessa johonkin enemmistöön tai valtavirtaan.