Thursday, March 04, 2010

Kirkon kahtiajako ja kirkkotaistelu

Lueskelin jokin aika sitten kuvausta Englannin historiasta 1600-luvun alkupuolelta, jossa kuvattiin Englannin kirkon, ylimystön ja kansan välisiä suhteita mm. näin: "Kirkkotyrannin johtama anglikaaninen kirkko oli siis yhtä suvaitsematon kuin paavinkirkko. Ken ei alistunut laissa määrättyyn uskontunnustukseen, eikä tarkoin noudattanut säädettyjä jumalanpalvelusmenoja, asetettiin valtion lakien ulkopuolelle ja erotettin pois yhteiskunnasta. Moinen ´uskonpuhdistus´ ei totisesti merkinnyt minkäänlaista voittoa uskonvapauden asialle." (Carl Grimberg, Kansojen historia, osa 14, Uskonsotien aika, s. 384)

Edellä kuvattu, suorastaan uskonnollisen pakkovallan aika synnytti kahdenlaisia reaktioita. Ensimmäinen niistä oli se, että "maassa vallitseva sietämätön olotila ajoi suuren joukon Englannin parhaita, vapautta tulisimmin rakastavia ja suoraselkäisimpiä kansalaisia valtameren toiselle puolen etsimään sieltä kotia, jossa he saisivat elää rauhassa isiltä perittyjen lakien mukaisesti ja palvella Jumalaansa sillä tavoin kuin omatunto käski." (emt. s. 384-385) Historian kuvaus jatkuu kertomuksella Mayflowerin puritaanisten toivioretkeläisten matkasta Uuteen maailmaan.

Toinen seuraus olivat ne sisäiset levottomuudet, jotka läpäisivät pettämättömällä läpäisyperiaatteellaan koko silloisen brittiläisen yhteiskunnasta kirkosta kuningashuoneeseen, Skotlannista eteläisimpään Englantiin ja nousevasta porvaristosta korkeimpaan aateliin. Aikaa myöten tämä johti sitten sisällissotaan tunnetuin seurauksin, mutta se onkin sitten jo toinen juttu - vai onko?

Nimittäin jollain tavalla jotain hyvin tuttua tuossa ajan kuvauksessa liki 400 vuoden takaa on. On joukko uskollistakin uskollisimpia kruunun alamaisia, joiden jo pitkät perinteet omaavia oikeuksia on jo pitempään pyritty rajoittamaan ja lopulta jopa loukattu. Jossain vaiheessa tällainen yhteisöllinen sietokynnys ylittyy, tuhoisin seurauksin. Se auktoriteetti, jolle on vannottu uskollisuutta jo esi-isistä alkaen alkaakin osoittaa pedon merkkejä ja silloin jokainen tietää, että tulee totella Jumalaa enemmän kuin ihmisiä.

Näen Suomen kirkon olevan tällä hetkellä vähän samanlaisessa tilanteessa. Nykyisen kaltainen kehitys on jatkunut hyvää vauhtia jo tuolta 60-luvulta lähtien. Sen vaikutukset ovat olleet kirkon piirissä perinteisistä kristillisistä arvoista luopuminen ja sitä kautta yleinen maallistuminen kirkon jäsenistön piirissä ja suomalaisessa yhteiskunnassa yleensä. Edelleen noin kolme neljästä suomalaisesta kuuluu ainakin ulkonaisena jäsenenä evl. kirkkoon. Kuitenkin kaikkein huolestuttavin ilmiö on ollut ns. käsitteiden kavallus, jossa aiemmille kristillisille arvoille, termeille ja käsitteille on pyritty antamaan uusi sisältö, joka on - ehkä vain piirun verran - muuttunut entisestä. Ruotsin kirkon lanseeraama "rakkauden argumentti" on hyvä esimerkki tällaisesta menettelystä.

Väitän, että tätä kehitystä on ajettu tarkoitushakuisesti ja tahallaan. Sitä on ruokittu kirkon piirissä halukkaasti ja koko kirkollinen totuuskoneisto aina Kotimaata myöten on valjastettu tämän ajan hengen rattaiden vetämiseksi Tuomiokirkon portaita pitkin ylös. Äärimmillään tämä kehitys on huipentunut piispa Spongin kaltaisten vierailevien puhujien kutsumiseen kirkkopäivien pääluennoitsijoiksi. Spongin härskiyden rinnalla kaiken maailman kylliäiset ja myllykosket ovat jos nyt eivät pyhäkoulu-, niin ainakin partiopoikia. (Sori, pojat. Oikeastaan vain joku Heikki Räisänen vetää vertoja Spongin jutuille, mutta hänen vaikutuksensa perustuukin pitkän linjan teologiseen rapauttamiseen, toisin kuin Spongin, joka oli enemmänkin tällainen tähdenlento ja kutsujansa piispa Riekkisen märkä uni.)

Tässä kohtaa on hyvä tuoda esille se, että Suomen kirkon tilanne eroaa ainakin yhdessä kohdassa radikaalisti Ruotsin kirkosta. Suomen evl. kirkkoa on 1700-luvulta asti siunattu aivan erityisellä määrällä hengellisiä herätyksiä, joiden vaikutus koko kansaan on ollut hyvin laajaa. (Se, miten näistä herätyksistä on tullut liikkeitä onkin jo sitten ihan toinen juttu.) Tämä hengellinen siunaus puuttuu Ruotsin kirkolta, ainakin samassa mittakaavassa kuin mitä se on ollut Suomessa.

Maassamme ja sen virallisessa kirkossa on siis edelleenkin hyvin paljon näitä sen alkuperäiselle toiminta-ajatukselle uskollisia kirkonmiehiä ja -naisia, jotka kokevat nykyisen kaltaisen uuden, uljaan kansankirkon rakennustalkoot kauhistuttavina belsassarin pitoina, joissa lopulta, hekuman huipulla jumalallinen sormi kirjoittaa piispantalon seinään: "Punnittu, punnittu, köykäiseksi havaittu." Monet aidosti pelkäävät, mitä nykymenosta seuraa. Osa näistä liperikauluksisista kirkon palvelijoista edelleen tunnustavat uskoa Häneen, joka on Vanhurskas Tuomari.

Tämä saa aikaan sen, että kaikkein radikaaleimmatkaan kirkonmiehet eivät voi oikein edetä "uudistuksissa" niin nopeasti kuin tahtoisivat. Esim. pohjoisen lestadiolaiset on koko ajan otettava huomioon uusia uria auottaessa. Sama koskee kyllä koko kirkollista kenttää, joka on aika puhtaasti kahtia jakautunut. Tässä suhteessa siis tuleva arkkipiispan vaali ratkaissee paljon.

Mikäli piispa Kari Mäkinen valitaan arkkipiispaksi Suomen Turkuun, toistan aiemmin esittämäni tulevaisuuden skenaariot:
  • Kahtiajako kirkon sisällä tulee jatkumaan. Luulen Ruotsin kirkon kehityksen toistuvan täällä Suomessa 3-5 vuodessa.
  • Luopumus kirkossa tulee lisääntymään, enkä nyt tarkoita nykyisiä luopioita, vaan jotain vielä pahempaa. Pelkään pahoin näkeväni tulevaisuudessa monen aiemmin raamatullista linjaa edustaneen uskovan menevän virran mukana.
  • Käytännössä tämä tulee johtamaan ainakin yhden, ellei kahden tai peräti kolmen luterilaisen pikkukirkon syntymiseen maahamme seuraavien 10 vuoden kuluessa.
Mikäli Miikka Ruokanen valitaan arkkipiispaksi, niin tämä kehitys todennäköisesti pysähtyy ja lykkääntyy muutamalla vuodella. Tosin tässäkin tapauksessa tilanne Suomessa voi ajautua siihen, että tänne syntyy kaksi erillistä luterilaista kirkkoa. Pahimmillaan tulemme näkemään loppuun ajetun entisen dogmatiikan professorin, jonka arkkipiispan virka teloi toimintakyvyttömäksi. Tässä suhteessa toivon, että häntä voitaisiin verrata erääseen edeltäjäänsä, nimittäin professori Osmo Tiililään.

En kuitenkaan usko, että sen enempää kirkollinen kuin valtiollinenkaan koneisto sallii tällaisen virheen tapahtuvan, vaan Mäkisestä tehdään seuraava arkkipiispa. Nyt on liian paljon pelissä, eikä kummankaan em. systeemin johdolla ole varaa lepsuiluun. Medialla taitaa tässä olla vain maksetun keikkamuusikon osa: "sen lauluja laulat, kenen leipää syöt".

Nyt kysytään kirkon herätyskristilliseltä ja raamattu-uskolliselta osalta rohkeutta kuulla ennemmin Jumalansa ääntä kuin mammonan ja median kuorolaulantaa. Nyt pitäisi laittaa kova kovaa vastaan. Nyt ei enää pärjätä poliittisesti korrektilla munkkilatinalla, vaan nyt tarvitaan aidosti profeetallista sanaa, te Muroman, Laestadiuksen, Ruotsalaisen, Malmbergin, Renqvistin ja Tiililän jälkeläiset.

Tämä kaikki voi johtaa kirkon hajoamiseen ja sisällissodan kaltaiseen tilanteeseen - ja todennäköisesti niin tekeekin. Itse asiassa sen kaltainen tilanne on jo nyt menossa. Jossain vaiheessa jokaisen meistä on päätettävä kumman asettaa elämässään etusijalle: jonkin vallitsevan systeemin pönkittämisen, joka on lähtenyt omille teilleen ja alkanut elää omaa elämäänsä vai sen, minkä kokee ja näkee Raamatun sanan pohjalta nousevaksi totuudeksi?

Minusta näyttää edelleen siltä kuin perinteisten vapaiden suuntien pohjalta nousseet kirkkokunnat olisivat vähän samanlaisessa tilanteessa kuin eräät Euroopan valtiot Hitlerin noustua valtaa. Ne eivät nousseet yhteisrintamassa puolustamaan itseään ja toinen toistaan, ennen kuin oli liian myöhäistä. Sen sijaan ne odottivat hiljaa, että myrsky vain menisi heidän ohitseen - toivoen parasta ja peläten pahinta. Näin ne sitten nujerrettiin yksi kerrallaan. Yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme on nyt mitä ilmeisemmin vaikuttamassa sellaisia voimia, jotka eivät lepää ennen kuin perinteisiin raamatullisiin arvoihin pohjautuva ajattelu ja usko on nujerrettu.

Jotain pitäis tehrä... Mutta kuka astuisi muurinaukkoon?

7 comments:

Jukka Ryhänen said...

Paras kirjoitus mitä olen vallitsevasta tilanteesta aikoihin lukenut.

Tulee lujaa aamenta. Erittäin.

Pakko tuoda pienenä sivujuonteena maininta Eksegeettisellä Safarilla ja Ristin Voitossa käynnissä olevasta intohimoisesta Raamatun erehtymättömyyden ja Sanan Jumalallisen, inspiroidun alkuperän murentamispuuhastelusta näennäisälykkään, "kriittisen" teologisen keskustelun varjolla.

Safari yrittää savustaa minua milloin milläkin tekosyyllä ulos, koska näkemykseni häiritsevät heitä suunnattomasti. Osa kommenteista jätetään surutta julkaisematta, erityisesti silloin jos joku on kirjoittanut minulle ilkeämielisen vastineen pyytäen vastausta, johon ei sitten anneta mahdollisuutta. Näin hyvässä hengessä "älykäs" veljeskunta.

Tämä liittyen siihen miten monella rintamalla vyörytys, jota osuvasti Timo kuvaat, tapahtuu.

Tutkiessani Safarilla käynnistettyä sanainspiraatioaihetta löysin mielestäni verrattoman kirjoituksen osoitteesta http://www.concordia.fi/lehti/2002/22002/2.htm . Kirjoittaja on Siegbert Becker, prof., USA (1914-1984). Hän kirjoittaa (mm.):

"Jumalan kansaa, joka ei ole oppinut, miten petos paljastetaan, huijataan usein uskomaan, että nämä modernit teologit edelleen sanovat samaa kuin isät tällä tavoin puhuessaan. Useiden nykyteologien suussa näitä puhdasoppisen teologian vanhoja, hienoja sanoja käytetään kuitenkin lammasten vaatteina verhoamaan väärä oppi, jolla Jumalan kansaa johdetaan harhaan."

Tämä sopii täysin yhteen havaintojesi kanssa, Timo. Mielestäni nyt pitää astua kaikilla julkisilla foorumeilla esiin, vaikkakin se johtaa taisteluihin ja jakaantumisiin. Totuuden puolesta pitää olla valmis siihen.

Timo Koivisto said...

Jukalle: Juuri tähän mainitsemaasi seikkaan viittasin postauksessani "Mietintöjen sanomaa".

"Samanlainen prosessi tulee ottamaan aikansa ja paikkansa myös ns. vapaissa suunnissa ja ennen kaikkea niiden pohjalta syntyneissä kirkkokunnissa. Erityisesti ajattelen tämän koskevan Vapaakirkkoa ja Helluntaikirkkoa. Aika näyttää, miten nämä kirkkokuntalaivat kestävät ajan myrskyjen ryskytystä laudoitustaan vasten. Mielenkiintoista on myös nähdä, mitä osaa tapahtumien kulussa näiden yhteisöjen nuori teologipolvi näyttelee? (Ainakin evlut. kirkkojen kohdalla näyttää nimittäin siltä, että juuri teologien kohdalla sauma on vuotanut pahiten...)"

Anonymous said...

Kirkkolaitoksen tapahtumat heijastavat sitä kuohuntaa, joka on käynnissä kaikkien uskovien keskuudessa ja kuohunta vain yltyy.

On monia käsityksiä, millainen on uskovien joukko lopun aikana. Käsitän niin, että se ei ole yhtenäinen ja sovussa elävä, vaan siinä toteutuu kahtiajako. En usko, että sekään toteutuu niin, että jossakin on elävä ja puhdas yhteisö ja toisaalla on luopioyhteisö.

Jeesuksen mukaan jako tapahtuu mm. sen perusteella, että monien rakkaus kylmenee ja he vihaavat toisiaan. He ovat enemmistönä. Mutta joka vahvana pysyy loppuun asti, se pelastuu. Matt.24:10-13. Tuo vahvana pysyminen tarkoittaa asiayhteyden mukaan pysymistä rakkaudessa, koska ne toiset luopuvat juuri siitä. Rakkaus, josta tässä puhutaan, ei ole sitä kaiken (paitsi yhden) suvaitsevaa humanismihömppää, joka paljastaa hyvin nopeasti suvaitsemattomuuden sarvensa ja hampaansa, vaan pyhää agape:ta, joka pysyy totuudessa.

Kun asia on näin, niin jako meneekin yksilökohtaisesti sydämen tasolla. Kahtiajako ei siis tapahdu näin:
naispappeuden vastustajat - kannattajat, ylistävät uskovat - ylistystä vastustavat, armolahjoja käyttävät - niitä vastustavat, uusia virtauksia vastustavat - niitä kannattavat tai lamppua kantavat morsiusneidot - lamputtomat.

Henkilöllä voi olla jopa viimeisen päälle Raamatun mukaiset mielipiteet, mutta jos hän on luopunut tuosta tärkeimmästä, niin silloin hänellä ei ole mitään.

Meillä saattaa olla Herran työn rintamalla läheisiä työtovereita, joiden kanssa taistelemme yhdessä luopumusta vastaan, mutta eräänä päivänä huomaamme, että hän, joka vaelsi vierelläni, onkin kavaltanut minut.

Kuitenkin häitä varten on valmistumassa morsian, jonka puvussa ei lopulta ole tahroja eikä ryppyjä. Se laskeutuu taivaasta alas häihin valmiina vasta lopussa. Siihen asti emme tiedä, ketkä siihen tulevat kuulumaan ja ketkä luopuvat pois.

Uskovien keskinäisiä välejä koetellaan jo nyt ankarasti. Niissä kuohunnoissa riippuu oman sydämemme tilasta, lankeammeko pois vai pysymmekö vahvana loppuun asti.

Kari Kangasharju

Timo Koivisto said...

Kiitos Karille hyvistä näkökulmista tilanteeseemme. On turha kuvitella olevamme uskovina jotenkin oman aikamme tapahtumien ja virtausten yläpuolella tai edes vapaita niiden vaikutuksista. Ihminen uskoo ja elää aina jossain kontekstissa ja hänen (hengellisetkin) juurensa ovat aina paikannettavissa johonkin aikaan ja paikkaan.

Mielestäni Kari kuitenkin unohti erään - rakkauden ohella - tärkeän puolen kristillistä elämää, nimittäin totuuden. Ihminen ei kykene koskaan elämään oikeassa suhteessa Jeesukseen ilman totuuden aitoa tuntemista. Jeesushan sanoo olevansa itse totuus eli totuus ei ole mikään oppi tai -ismi, vaan Elävä Persoona.

Ihminen ei siis kykene myöskään oikein rakastamaan Jumalaa sen enempää kuin lähimmäistäkään ilman totuuden tuntemista ja totuuden soveltamista omaan elämäänsä. Jos hylkäämme tämän näkökulman (tai muuten laiminlyömme sen), rakkaudestamme tuleekin juuri sitä arvovapaata humanistista hömppää, josta Kari meitä varoittelee.

Eli miten toimia silloin kun nämä kaksi näyttäisivät olevan ristiriidassa keskenään? Jotkut uskovat(kin) ovat sitä mieltä, että meidän ei pitäisi tuoda julki totuutta, jos se loukkaa tai haavoittaa toista. Tämä pelko on turhaa, koska totuus tekee niin joka tapauksessa: se myös haavoittaa meitä joskus (nimittäin silloin kun on tarpeen). Kaikki eivät vain halua suostua siihen kasvamisen kipuun ja kaikki eivät halua tuoda julki totuutta peläten menettävänsä ihmisten ystävyyden.

Jeesus kuitenkin sanoo, että totuus tekee meistä vapaita, siis myös vapaita rakastamaan esim. (Joh. 8:32) Jeesus jopa sitoo todellisen rakkauden siihen, että noudatamme Hänen meille ilmoittamaansa totuutta. (Joh. 14:15) Vastakohtana tälle ovat ne ihmiset, joiden Paavali kuvaa eksyvän, koska "eivät ottaneet vastaan rakkautta totuuteen, voidaksensa pelastua." (2.Tess. 2:10)

Eli (humanistista) rakkautta saattoi kuitenkin löytyä, mutta silti eksyttiin.

Olen huomaavinani lähelläni olevissa uskonveljissä ja -sisarissa (en suinkaan kaikissa) kahdenlaista suhtautumista kysymykseen totuudesta.

Toinen on em. arkaileva suhtautuminen totuuden ääneen sanomiseen, koska halutaan elää rauhassa kaikkien kanssa. (Valitettavasti tämä ei tule onnistumaan, koska totuus aina jakaa ihmiset.) Ehkä tämän ajattelun takana on jopa epävarmuus siitä, voidaanko ylipäätään sanoa mitään varmaa mistään?

Toinen ajattelutapa on se, että minulla/meillä (=tiivis, rajattu valittujen porukka) on yksinoikeus totuuteen. Se tulee esille pääasiassa vain meidän piirissämme, tarkemmin sanottuna johtajamme suusta. Tällöin olemme todistamassa uskonnollisen kultin syntymistä.

En oikein tiedä kumpi noista olisi vahingollisempi yksityistä uskovaa tai Jumalan seurakuntaa ajatellen. Ensin mainittu tosiasiassa kuitenkin mahdollistaa jälkimmäisen olemassaolon ja sen kasvumahdollisuudet.

Mm. näiden näkökulmien takia en koskaan halua puhua rakkaudesta irrallaan totuudesta. Myönnän, että kysymys on enemmän arvoinen kuin tämän hätäisen pintaraapaisun, joten aiheeseen palattakoon myöhemmin.

Anonymous said...

Täyttä totuutta ja aitoa agape:ta ei voi erottaa toisistaan. Jos toinen puuttuu, niin toinenkaan ei ole aitoa.

En missään tapauksessa unohtanut totuutta, vaikka mainitsin sen vain yhdessä lauseessa:
"... vaan pyhää agape:ta, joka pysyy totuudessa."

Tärkein käsky alkaa: rakasta Jumalaa yli kaiken. Hänen rakastaminen on sitä, että pitää hänen sanansa. Se juuri on totuus. Jos asetetaan vastakohdiksi totuus ja rakkaus, niin silloin ei ymmärretä kumpaakaan.

Jeesuksesta sanotaan, että hän oli täynnä armoa ja totuutta. Kaikessa näkyi, että nämä molemmat olivat hänessä tasapainossa.

Totuus ja rakkaus kietoutuvat toisiinsa siinäkin, että lopun ajan suuri eksytys tulee niille, joilta puuttuu rakkaus totuuteen.

Kari K

Anonymous said...

Onhan nyt jotain sentäs tapahtunut

http://www.teolinst.fi/j/index.php?option=com_content&view=article&id=245:kirkko-ja-samaa-sukupuolta-olevien-parisuhteet&catid=1:latest-news

Timo Koivisto said...

Kari: Mielestäni nimenomaan meidän aikanamme on tärkeää tuoda esille näitä asioita yhdessä, ertottamatta totuutta ja rakkautta toisistaan. Aikamme on monella tavalla polarisoitumisten ja yksipuolistamisten aikaa, joten tasapaino ja raittius on tärkeää.

Toisaalta tuntuu, että joskus aiemmin on ollut aika, jolloin on ollut syytä tuoda esille erityisesti armon ja rakkauden näkökulmaa - totuus ilman rakkautta kun muuttuu niin helposti rakkaudettomuudeksi. Mutta nyt elämme tyystin toisenlaisessa maailmassa ja ajassa. Nyt on usein totuus hukassa ja sen seurauksena käsitys rakkaudestakin vääristynyt.

Anonyymi: STI onkin yksi selvimmän äänen antavia pasuunoita evl. kirkossa. (Valitettavan harvoja tosin...)