Uutisia meiltä ja muualta

Eräässä alkuviikon Hesarissa oli mielenkiintoinen uutinen, joka tulee rakkaasta länsinaapuristamme.

"Ruotsin evankelisluterilainen kirkko kärsii jäsenkadosta, kertoo Sydsvenskan-lehti. Kirkon mukaan sillä on jäsenenään 6,7 miljoonaa ruotsalaista, mikä on noin 72 prosenttia väestöstä. Kymmenessä vuodessa osuus on laskenut kymmenen prosenttiyksikköä. Myös ruotsalaiset vapaakirkot ovat kutistuneet. Kymmenessä vuodessa kuusi suurinta vapaakirkkoa on menettänyt 70 000 jäsentä, mikä on 15 prosenttia niiden jäsenkunnasta.

Islamilaisilla seurakunnilla menee sen sijaan paremmin. Vuonna 2000 Ruotsissa oli 90 000 uskoa harjoittavaa muslimia, kun nykyään heitä on jo 110 000."

Tekstimme herättää kysymyksiä.

Miten vastata nykykehitykseen, jossa perinteiset kristityt arvot ovat entistä enemmän katoavaa kansanperinnettä ja uudestisyntyneitten osuus Suomessa ei näytä kasvavan? Pitäisikö meidän ottaa todesta "lestadiolainen strategia" eli yksinkertaisen biologisen lisääntymisen tie? Näinhän esim. muslimit selvästi tekevät. Totta puhuen, tällä tavoin lisääntyvät myös monet muut kristilliset yhteisöt, eivät muuten. Käytännössä tämä kyllä tarkoittaa enemmänkin uskonnollisuuden nousua kuin mitään aitoa herätystä. Hengelliseen moninkertaistumiseen meillä kun ei näytä oikein olevan eväitä. Vai olisiko...?

Tähän liittyy myös ongelma nimeltä todellisen hengellisen johtajuuden puute. Sellaista tai sellaisia kun ei ole näköpiirissä. Kuka olisi meille Suomen Siionissa tien näyttäjä, rohkea visionääri ja raitis vanhin, ilman vallankäyttöä, manipulointia ja politikointia? Tai oikeampaa olisi edelleen puhua monikossa: yksijohtajuusmallista hengellisissä piireissä kun on riittävästi huonoja esimerkkejä. Uusitestamentillinen johtajuus taas on aina kollektiivista. Vasta kirkkohistoriallinen degeneraatio on turmellut tämän aidon raamatullisen mallin. David Pawsonia lainaten, alussa yhdellä seurakunnalla oli useita kaitsijoita (kr. episkopos, josta johdettu sana "piispa"), mutta aikaa myöten päädyttiin ihan toisenlaiseen malliin, jossa yhdellä kaitsijalla oli monta seurakuntaa kaitsettavanaan.

Nyt jos koska on tilausta aidolle vanhemmuudelle Kristuksen ruumiissa.

Mutta rehellinen ollakseni, kun kuuntelen vasta valitun evl. arkkipiispa Kari Mäkisen kommentteja kirkon tilaan ja tulevaisuuteen liittyen, en voi olla kovin toiveikas. Edelleen minun on kaikessa rakkaudessa ja rauhassa sanottava, että - valitettavasti - näköpiiriini ei ole ilmaantunut myöskään muiden kirkkojen, herätysliikkeiden ja seurakuntien piiristä varteenotettavaa haastajaa nykyiselle henkiselle ja hengelliselle kehitykselle maassamme. Olen pahoillani (enkä niinkään siksi, että kenties pahoitin jonkun mielen, vaan ennen kaikkea maamme takia).

Yksi tulevaisuuden skenaario, mitä en aikaisemmin ole tullut ajatelleeksi, on roomalaiskatolisen kirkon ja uskonnon vaikutuksen voimistuminen Suomessa. (Itse asiassa Mirkka Lappalaisen teos Susimessu sai minut ajattelemaan tätäkin vaihtoehtoa.) Perustelen tätä ounasteluani sillä, että tosi asiassa valtaosa ajattelevista ihmisistä sisimmässään halveksii sellaista uskonnollista yhteisöä, joka on yleisen mielipiteen vietävissä ja jatkuvien opillisten, moraalisten ja eettisten uudelleen arviointien armoilla. Monien ei-uskovienkin ihmisten mielestä kirkon pitää (tai pitäisi) edustaa pysyvyyttä, yliajallisuutta ja lahjomattomuutta suhteessa sen omiin perusarvoihin. Kun nyt kaikesta päätellen näyttää siltä, että evl. kirkko ei tätä vakautta enää kykene tarjoamaan, niin mitäpä jos Rooma...?

Joten ehkäpä minunkin on hyvä päivittää omia skenaarioitani maamme tulevasta hengellisestä ja muusta kehityksestä. Itsellänikin kun on usein sellainen yksipuolinen näkemys jäsenten ulos virtaamisesta kirkosta, että se suuntautuu aina ns. vapaisiin suuntiin tai ns. uusiin seurakuntiin. Kuitenkin monen suomalaiseen älymystöön kuuluvan tie voi yhtä hyvin johtaa Roomaankin. Ja onhan meillä tästä kehityksestä jo esimerkkejäkin. Joka tapauksessa hengellinen pirstaloituminen maassamme tulee entisestään lisääntymään ja tässä kehityksessä on tietty niin huonot kuin hyvätkin puolensa, uhkakuvansa ja myös mahdollisuutensa Jumalan valtakunnan todellisuuden murtautua esille keskellämme.