Virtanen ja muuan jalkapalloseura

Virtanen oli käynyt paikallisessa sisähallissa katsomassa kotimaista futista. Oli erään tunnetuimman sisäturnauksen aika ja mukana oli ollut monia merkittäviä huippuseuroja. Viikonlopun aikana oli pelattu monia hyviä otteluita. Tai no hyviä ja hyviä, mutta vuodenaikaan nähden kuitenkin. Mukana turnauksessa oli ollut myös muuan paikallinen jalkapalloseura nimeltä Virmasalon Huippu, joka nuorena alasarjalaisena joukkueena oli pelannut kelpo otteluita ja tarjonnut hyvän vastuksen huippuseuroille.

Virmasalon Huippu oli porukka, joka jollain tavalla miellytti Virtasta. Se oli saanut alkunsa kortteliliigassa pelaavasta kaveriporukasta, johon pelaajat olivat hakeutuneet enemmän keskinäisen kaveruuden pohjalta. Ison seuran toimiston byrokratiaa, valmennusportaan keskinäisiä valtataisteluja tai muuta sellaista ei ollut mukana vaivaamassa pääasiaa, joka oli kivan futiksen pelaamista hyvän kaveriporukan kesken. Huippu oli aloittanut alimmalta sarjatasolta ja noussut vuosi ja sarjaporras vauhdilla ylöspäin. Edellisellä kaudella oltiin kolmosdivarissa ja nousu kakkoseen ei ollut onnistunut. Kaikille oli kuitenkin selvää, että ensi kaudella nousua yritettäisiin uudella innolla. Siihen viikonlopun hallicupin pelit olivat olleet hyvää treenausta.

Virmasalon Huipulle oli alusta alkaen ollut ominaista hyvä yhteishenki, joka oli pitkälti perustunut siihen, että useimmat kavereista olivat tunteneet toisensa jo pitkään ja olivat pelanneet eri junioriseuroissa yhdessä nappulasta asti. Tämä hyvä henki houkutteli joukkueeseen mukaan myös yhä enemmän nousevia kykyjä ja lupaavia junioreita. Joissain tapauksissa joukkueen kuuluisa "huippuhenki" sai pelaajan jopa hylkäämään paikallisen huippuseuran Oloiselan Pallon (OlPa) rahakkaankin tarjouksen ja liittymään tähän sekalaiseen kaveriporukkaan, jossa suurin piirtein kaikki kustannettiin itse ja jossa jouduttiin tyytymään sisähallin lepakkovuoroihin OlPan viedessä parhaat vuorot päältä.

- ...täällä mitään ketään kenelleen makseta. Ite saat maksaa jos haluut pelata, mut hyvään porukkaan pääset. Hauskaa piisaa tässä porukassa...

Näin oli "huippuhengen" mukaisesti asian tiivistänyt Masa Mattila, joukkueen luottopakki ja kapteeni, jolla oli takanaan pitkä ura kansallisella huipputasolla ja muutama maaottelukin plakkarissa.

Nyt oltiin sitten tilanteessa, jossa Huippuun oli suorastaan tyrkyllä useita yli-ikäisiä edelliskauden OlPan A-nuorten pronssijoukkueen pelaajia ja muita lupaavia futareita, jotka olivat tulleet opiskelemaan paikkakunnan liikuntaopistoon. Junioreitakin oli tulossa sen verran, että perustettiin oikein oma akatemiajoukkue lupaaville junioreille Palloliiton akatemiasarjaan. Valmentajaksi oli saatu eräs takavuosien kova nimi, joka näki Huipun nuoressa jätkäporukassa sen verran paljon potentiaalia, että oli periaatteessa mukana ihan talkoilla.

Ihme kyllä, samaan aikaan oli edelleen saatu säilytettyä kuuluisa "huippuhenki", joka näkyi peleissä tsemppaamisena ja kentän ulkopuolella muuttotalkoina, saunailtoina ja vaimoillallisina. Masa Mattilan mielestä kaikki perustui sille, että se hyvä, mitä oli ollut alusta asti, sitä vaalittiin edelleen. Sille pohjalle oli hyvä rakentaa seuraa, jonka tavoitteena oli 3-4 vuoden päästä pelata Ykkösessä.

Virtanen ajoi autonsa kotipihaan ja laittoi ajastimella varustetun lämmitysjohdon kiinni autoon. Hän hymyili mielessään ajatuksilleen ja oli selvästi hyvällä mielellä päivän peleistä. Oli syöty hyvää villisikamakkaraa ja tavattu tuttuja ja katsastettu vähän joukkueita tulevaa sarjakautta silmällä pitäen. Virtasen mielestä jalkapallossa ja hengellisessä elämässä oli paljon yhtäläisyyksiä. Niin tässäkin tapauksessa.

Jos minulla olisi oma blogi...

Jos minulla olisi blogi miettisin tarkkaan, mitä sinne kirjoittaisin. En säntäisi oitis ikuistamaan internettiin omia kuolemattomia ajatuksiani, vaan nukkuisin yön yli ja joskus seuraavan päivän ehtoopuolella raapisin päätäni ja yrittäisin epätoivoisesti muistella, että miten se juttu nyt oikein menikään...?

Jos minulla olisi blogi, en arkailisi ottaa kantaa oikeisiin asioihin ja tuoda totuutta julki, tykkättiin siitä tai ei. Useimmiten siitä ei kuitenkaan tykättäisi. En koskaan rajoittaisi kirjoittamistani peloista käsin - "entä jos nuo nyt tulkitsevat tämän niin ja niin...?" Hienotunteisuuden ja hyvät tavat ottaisin (luonnollisesti) huomioon. Sama koskisi myös kommenttien kirjoittajia (luonnollisesti).

Jos minulla olisi blogi, niin se olisi minun omani, henkilökohtainen. Se ei olisi minkään yhteisön, järjestön tai julkisoikeudellisen yhteisön, vaan minun omani. En kutsuisi sitä myöskään "Jeesuksen blogiksi", koska en uskaltaisi kuvitella olevani Hän. Tämä on nyt tätä minun rajoittuneisuuttani, mutta olisi tärkeää, että mielipiteet, näkemykset ja uskomukset olisivat yksinomaan minun ja minä vastaisin niistä.

Jos minulla olisi blogi, pitäisin ehdottomasti "Kommenttien valvonta"-toiminnon päällä koko ajan. Olisihan sitten ainakin vähän enemmän miettimisaikaa, miten vastata kaikenlaista kyseleville ihmisille.

Jos minulla olisi blogi, en julkaisisi ainuttakaan nimetöntä kommenttia. Niistä on vain haittaa, kun tarvitsee pähkäillä, että kukahan tämäkin on ja mitähän sekin nyt tällä ajaa takaa? Sama koskisi niitäkin, jotka kirjoittavat nimettömänä, mutta joista koko virtuaaliyhteisö heti näkee kuka on kyseessä. Kirjoittaisivat nimellään... Ne nimimerkilliset, joiden henkilöllisyys on tiedossani, valikoiden joko julkaisisin tai hylkäisin. Mitä siinä kellään on nokan koputtamista, jos toimin itsevaltaisesti? Minun on blogi, minun on vastuu ja minun on oikeus. Pulinat pois.

Jos minulla olisi blogi, en antaisi sen toimia kenenkään henkilökohtaisten ongelmien kaatopaikkana. Tämä ei ole terapeuttinen keskustelupalsta. En myöskään julkaisisi toisten tekemiä pitkähköjä pakinakirjoituksia. Hommatkoot oman bloginsa tai jollei se riitä, niin vaikka kokonaisen veppisivuston (vai miten se nyt hienosti sanotaan?). En myöskään julkaisisi joidenkin ihmisten kommentteja, joissa on yli 90% suoraa lainausta Raamatusta. Minulla on omakin Raamattu (itse asiassa useita) ja osaan lukea niitä kyllä. Ymmärryksen kanssa olen vielä oppimassa.

Jos minulla olisi blogi, olisin valikoivan kriittinen myös omalla nimellä kirjoitettujen kommenttien suhteen. Tärkeää on hahmottaa kokonaisuuden kannalta keskustelua eteenpäin vievät kommentit ja julkaista ne. Ne nimelliset kommentit, jotka eivät auta asiaa eteenpäin voi helposti käsitellä "Reject"-toiminnolla. Raakaa peliä tämä blogin pitäminen. Ja voihan näiden ihmisten kanssa sitten jutella - niin halutessaan - muutenkin. Sähköpostitse, naamakirjassa, puhelimessa... niin tai vaikka kasvokkain! Se vasta olisikin jotain.

Jos minulla olisi oma blogi, niin... Ai, mutta niinhän minulla onkin ja tästä päivämäärästä alkaen kaikki edellä mainittu astuu voimaan tämän blogin toiminnassa. Nyt painan toimintoa "Julkaise teksti", noin... ja sinne meni.


PS. Mahdoinkohan nyt rikkoa itse laatimaani ensimmäistä kohtaa? Ai mutta se meni jo...

Kansallinen kahtiajako (Vanhat muistijäljet aktivoituvat, osa II)

Vanhat muistijäljet aktivoituivat vähähiuksisessa päässäni lukiessani tämän aamun Etelä-Suomen Sanomia. Otsikko etusivulla kertoo provosoivasti: "Suomi on jakautumassa kahtia". Jutussa on haastateltu Helsingin Diakonia-ammattikorkeakoulun johtaja Heikki Hiilamoa.

"Köyhyysongelma on vaarassa räjähtää silmille. Heikoimmassa asemassa oleville ei anneta mahdollisuutta kohentaa tilannettaan omalla työllään. Sairaat, vammaiset, pitkäaikaistyöttömät ja osatyökykyiset jäivät nuolemaan näppejään. Sata-komitean perusturvajaostossa istunut köyhyystutkija Heikki Hiilamo pettyi komitean työhön. Kaikki suuret ongelmat jäivät ratkaisematta ja köyhyysongelma jatkuu. Työn ja sosiaaliturvan yhteensovittamisessa epäonnistuttiin. Nuorten ei kannata mennä kesätöihin, koska se leikkaa perheen toimeentulotukea. Järjestelmä kahlitsee ja piinaa, kun sen pitäisi tukea ihmisten oma-aloitteisuutta.
- Byrokratialoukut pitäisi poistaa, jotta työ olisi marginaaliryhmille aidosti kannustavaa, Hiilamo korostaa.
Hän syyttää työmarkkinajärjestöjä siitä, että ne jakoivat perusturvaan tarkoitetut rahat hyvätuloisille. Palkkatyöstä on tulossa hyvinvoivan enemmistön linnake, jonne ei haluta päästää "rupusakkia"."

Olen itse miettinyt tätä kansan kahtiajakautumisen problematiikkaa 90-luvun alun suuresta lamasta ja sitä seuranneesta media- ja sisäpiirijohtoisesta EU-integraatiosta lähtien. Näen siinä sekä yhteiskunnallisen rappion ainekset että myös tietyn tuloksen. Israelin kansan kohdalla valtakunnan kahtiajakautuminen oli lopun alkua. Suurin osa VT:n profeettakirjallisuudesta pöyhii koko ajan tämän hajaantumisen syitä ja seurauksia: jumalanpalveluselämän rappiota, kansan siveellistä alennustilaa papit ja johtajat etunenässä, elintasokuilun kasvua, omaisuuden keskittymistä harvojen käsiin, epäjumalanpalvelusta ja poliittista peliä sen sijaan, että etsittäisiin Herraa. VT:n profeetat eroavat tämän päivän tuomiopäivän profeetoista siinä, että ne lupaavat kansalle kuitenkin valoisamman tulevaisuuden, tosin pakkosiirtolaisuuden kautta, jos he vain kääntyvät uskossa ja parannuksen teossa Herran puoleen. Olisiko meilläkin vielä sama toivo?

Ja kun vanhat muistijäljet oikein aktivoituivat kaivoin arkistojen kätköistä esille muistiinpanojani maailman menosta jostain 5-6 vuoden takaa...

”Pinnan alla muhii. Moni ihminen kokee epävarmuutta, potee henkistä epäviihtyvyyttä ja haluaa muutosta.” (Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA:n raportti helmikuulta 2001)

Suomalainen kirjailija Paavo Haavikko on kirjansa ”Nuijasota” lopussa summannut yhteen Suomen historian käännekohtia ja kipupisteitä. Hän puhuu kolmesta murrosajasta maamme historiassa; ensimmäinen oli nuijasota 1590-luvulla, toinen v. 1918 tapahtumat ja kolmas nyt elettävä aika. Näihin kaikkiin liittyy Haavikon mukaan kaksi samanaikaista, yhteistä piirrettä; ulkopoliittinen murros on sattunut samaan aikaan, kun kansa on revennyt kahtia.

Samanlaisen historiantulkinnan tuo esille professori Heikki Ylikangas Peter von Bagh´in itsenäisyytemme vuosikymmeniä syväluotaavassa tv-dokumentissa ”Oi kallis Suomenmaa”. Kahtiajako tulee esille EU-kansanäänestyksessä jakautumisessa unioniin liittymisen vastustajiin ja puoltajiin. Ylikankaan mukaan kyse on ikivanhasta rajasta talonpoikaisen pohjoisemman Suomen ja eteläisen torppari-Suomen välillä.

Ollaanpa nyt rehellisiä Ehkä Paavo Haavikko oli mielellään yhteiskuntakriittinen tuomion profeetta. Meidän on siis uudelleen kysyttävä, mitä tämä on? Odottavatko suuret yhteiskunnalliset murrokset meidän pohjoista lintukotoamme lähitulevaisuudessa? Tuleeko yhteiskuntarauhamme järkkymään noilta em. vanhoilta pohjilta; heräävätkö nuijasodan ja punakapinan haamut jälleen eloon? Joku voi kysyä mitä varten perustetaan valmiusjoukkoja tai poliisin joukkojenhallintayksikköjä ja hankitaan joukkojenkuljetushelikoptereita? Onko kyse taaskin siitä, että ”kivet huutavat” aikain merkkejä - ”aika on paha” – kun pensistyneet uskovat eivät sitä tee?

On helppoa singota Jumalan tuomion salamoita noin vain, vailla osoitetta tai omista selvittämättömistä tarpeistaan ja katkeruuksistaan käsin. Paavalikin puhui siitä, miten ihmiset eivät kestä tervettä opetusta, vaan ikään kuin tilaavat itselleen opetusta omaan korvasyyhyynsä. (Ks. 2.Tim. 4:3.) Mutta on paljon, paljon vaikeampi olla Jumalan sanan taakan kantaja, jolla on tuomion sana Herralta, mutta jolla on myös Jumalan Isän sydämen mukainen mieli. (Ks. tästä esim. Jer. 9:1 sekä alaviitteet!)

Ajattelepa esimerkiksi, mitä profeetta Malakia sanoo heti kirjansa alussa; ”Ennustus, Herran sana Israelille Malakian kautta” (1:1). Parempi käännös tästä olisi ”Herran sanan taakka Israelille Malakian kautta”. Näin kääntävät esimerkiksi monet englanninkieliset käännökset. Heprean kielen sana ”massa”, jota tässä käytetään, tarkoittaa taakkaa, kuormaa ja painoa esimerkiksi kuormajuhdan päälle sälytettynä. Se kuvaa myös velvollisuuden tuomaa työmäärää ( näin esim. 2.Moos. 18:22:ssa). Profeettakirjallisuudessa se tarkoittaa usein tuomion julistamisen taakkaa. (Ks. tästä esim. Jer. 23:33-38). Aidon Herran profeetan osa ei siis ollut helppo, eikä kevyt – ei varsinkaan silloin, kun piti julistaa kansalle Jumalan tuomiota.

Muistan kuinka nuoruudessani 70-luvulla elimme itäisen suurvallan, nyt jo edesmenneen Neuvostoliiton varjossa. Uskovien keskuudessa oli tuolloin yleistä saarnata ja profetoida Neuvostoliiton miehitystä ja uskovien vainoja maahamme. Tässä ei sinänsä ollut mitään ihmeellistä tai väärääkään (ellei sitten ollut kyse vääristä profeetoista); eihän tarvitse muuta kuin hieman tuntea kansamme historiaa viimeisen tuhannen vuoden ajalta. Uhka on aina tullut idästä historiamme aikana ja kun vielä tiesimme (nii-in, tiesimme, vaikkemme sitä ääneen uskaltaneet sanoa!) uskovien vainoista ja Siperiaan karkotuksista, niin ei ollut vaikea tehdä asiasta tiettyjä johtopäätöksiä.

Eräs ystäväni kertoi, miten hän kavereidensa kanssa nuoruudessaan oli spekuloinut, miten toimisivat, jos alkaisivat uskovien vainot ja heitä käskettäisiin valitsemaan vainot, vankileirit, jopa kuolema tai Jeesuksen kieltäminen. Kun tuo nyt yli nelikymppinen mies muisteli nuoruuttaan ja sitä seuraavia vuosikymmeniä omassa elämässään, hän totesi sarkastisesti; ”Ei meistä monetkaan mitään vainoja tarvinneet; elämässä sinänsä oli ihan kylliksi”.

Tosiasia lienee se, että useimmat meistä, jotka tulimme uskoon ja elimme uskossa 70-luvulla, olemme hyvin yllättyneitä siitä, mihin suuntaan maailma lähti menemään tuosta ajasta eteenpäin. Voimakas taloudellinen kasvu ja teknologinen kehitys 80-luvulla ja sitä seurannut lama 90-luvun alussa jättivät pysyvät jälkensä siihen, mitä ennen kutsuimme ”pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi”. Joku minua viisaampi onkin sanonut, että historian pitkässä juoksussa tämä hyvinvoiva lintukotomme jääkin mielenkiintoiseksi historialliseksi yksityiskohdaksi. Nyt puhutaan jopa paluusta takaisin säätyläisyhteiskuntaan, jolle on ominaista ”valtava tulonsiirto köyhiltä rikkaille” (Juha Siltala).

Ilonpilaajia on aina ollut olemassa ja vain harvoin he osoittautuvat todellisiksi profeetoiksi. Joku kyynikko puhuisi tässä kohtaa valtavan hienosti ohjatusta näytelmästä, jota näkymättömät tahot määrätietoisesti ohjaavat kulissien takaa tiettyä päämäärää kohti. Elämme uudelleen esille nousseiden salaliittoteorioiden aikaa – nyt vain globaalissa mittakaavassa.

Mutta mikä on Jumalan tarkoitus näiden muutosten kohdatessa meitä, niin yksilöinä kuin kokonaisina yhteisönäkin? On olemassa psykologinen ongelma, jota kutsutaan ”tottumuksen tyranniaksi”. Tämä tyrannia saa usein alkunsa puhtaasta halusta luoda taatut ja turvalliset olosuhteet elämälle, mutta ennen pitkää siitä tulee meille – niin yksilöille kuin kokonaisille yhteisöillekin – diktaattori, joka sitoo, sanelee ja säätelee kaikkea elämää. Perimmältään tämä johtuu siitä, että monet meistä kaikesta puheesta ja aidosta turhautumisestakin huolimatta pelkäävät muutosta. Muutosta halutaan, mutta mitään ei saisi tapahtua.

Raamatussa on kuvattu Mooabin kansan kohdalla tällainen tilanne Jer. 48:11-12:ssa; ”Surutonna on Mooab ollut nuoruudestaan asti ja levännyt rauhassa sakkansa päällä; ei sitä ole tyhjennetty astiasta astiaan, eikä se ole pakkosiirtolaisuuteen vaeltanut. Sentähden siihen on jäänyt sen oma maku, eikä sen haju ole muuttunut. Sentähden, katso, päivät tulevat, sanoo Herra, jolloin minä lähetän sille viininlaskijat, jotka sen laskevat ja tyhjentävät sen astiat ja rikkovat sen leilit.”

Herra puhui muutoksesta kuvaillessaan tyhjentämistä astiasta toiseen. Sillä tavoin viini puhdistettiin tuohon aikaan. Se kaadettiin astiaan ja sen annettiin seistä jonkin aikaa. Sen seistessä epäpuhtaudet laskeutuivat pohjaan. Sitten se kaadettiin toiseen astiaan ja taas sen annettiin seistä, jotta jäljellä olevat epäpuhtaudet voisivat jälleen laskeutua. Siten viinistä tuli sitä puhtaampaa, mitä useammin sitä oli kaadettu astiasta toiseen.

Koska Mooabin kansa ei ollut kokenut puhdistavia muutoksia, sen kansan ”viini” oli epäpuhdasta; siksi Herra sanoi tyhjentävänsä sen astiasta. Aina kun viini kaadettiin uuteen astiaan, se sekoittui; syntyi liikettä ja sekoittumista, joka toi epäpuhtaudet pintaan. Aina joutuessamme muutoksen kouriin monet asiat elämässämme alkavat tulla pintaan. Tästä syystä Herra sallii usein elämäämme radikaalejakin muutoksia, jotka useimmiten ovat meille hyvin hämmentäviä, koska ne rikkovat totutut kaavat.

Me elämme nyt valtavan suuren kulttuurisen ja yhteiskunnallisen murroksen aikaa. Tämä on totta nimenomaan täällä teollistuneissa länsimaissa, joissa valistuksen jälkeinen humanismi on päässyt kukkaansa. Usein on vain niin, että kypsyminen on ensimmäinen merkki hyvin alkaneesta mätänemisestä.

Myös demokratia, tuo antiikin Ateenan ainutlaatuinen saavutus, näyttää tulleen tiensä päähän. Jo v. 1980 ”Christianity Today”-lehden haastattelussa englantilaiselta kristityltä kirjailijalta, tohtori Martin Lloyd-Jones´ilta kysyttiin: ”Miltä maailmanhistorian seuraavat kaksi vuosikymmentä näyttävät, jos me saamme ne?” Tähän Lloyd-Jones vastasi: ”Pelkään pahoin näkeväni vain romahtamista. Demokratia on perimmäinen poliittinen asetelma – kaikki muut hallitusmuodot olemme jo ohittaneet. Kuitenkin demokratian takana väijyy joko diktatuuri tai täydellinen sekasorto. Loppu on todennäköisempää; 666 on ihmisen luku ja juuri sitä on demokratia, ihmisen itsepalvontaa. En ole lainkaan varma, että saamme aikaa vielä 20 vuotta. Nyt on vaikuttamassa paljon sellaista, mitä ei ole ollut koskaan aikaisemmin. Luulen, että olemme todistamassa politiikan murtumista. Kulttuurimme on romahtamassa.”

Mitä siis tuleekaan tilalle, kun sekä kapitalismi että sosialismi – nuo modernin projektin ”suuret kertomukset” – ovat kulkeneet tiensä päähän? Suurten kertomusten aika on ohi, kuten postmodernin aikamme profeetat niin kärkkäästi toistavat. Toisaalta yksi suuri kertomus elää edelleen ja voimistuu päivä päivältä; suuri länsimainen Baabelin torni, sen pystyttäminen ja sen tuoma vapaus ja autuus – ”rakentakaamme itsellemme kaupunki ja torni, joka ulottuu taivaaseen” (1.Moos. 11:4).

Mahtavatkohan nämä ajatukset edelleenkin olla ajankohtaisia?

Auttajan varjo (Vanhat muistijäljet aktivoituvat, osa I)

Tämä hengellisen vanhemmuuden teema on aktivoinut vanhoja muistijälkiäni jostain 90-luvulta. Kysehän ei ole mistään erityisestä hengellisestä vanhemmuudesta, vaan perimmältään vanhemmuudesta yleensä. Ei näillä kahdella voi olla eri sääntöjä, arvoja ja periaatteita. Lähtötilanne näyttää olevan se, että Paavali antaa ymmärtää ylipäätään kaiken vanhemmuuden olevan lähtöisin Jumalasta ja saavan merkityksensä Hänestä käsin. (Ks. Ef. 3:14-15.) Niin hurjalta kuin se kuulostaakin, kaikkein epäonnistuneinkin ja surkein isähahmo, mitä maa päällään kantaa, heijastaa jotain kuvaa Jumalasta Isänä, vääristyneimmilläänkin. Ihan niin kuin jokaisessa meissä on Jumalan kuva luomisen perusteella, oli meidän elämäntilanteemme mikä hyvänsä. Kuva voi siis olla turmeltunut, mutta yhtä kaikki se on.

Lisää raamatullisia periaatteita tähän alkuun. Jeesus sanoo, että "Poika tekee vain sitä, mitä näkee Isänsäkin tekevän". (Ks. Joh. 5:19.) Sama pätee niin hengellisessä kuin maallisessakin elämässä. Edelleen Paavali liittää seurakunnan kaitsijan (kr. episkopos) toimenkuvaan kyvyn hallita ensin oma kotinsa, ennen kuin hän kykenee ottamaan vastuulleen Jumalan perheväen paimenuutta. (Ks. 1.Tim. 3:1-5.) Huomaamme siis, että niin hengellisellä kuin biologisella tai maallisella vanhemmuudella on tietty vastaavuus: samat pelisäännöt, periaatteet ja arvot. Sama koskee myös lapseutta. (Vrt. 1.Kor. 4:15.)

Niistä vanhojen muistijälkien aktivoitumisesta... Joskus 90-luvulla työskennellessäni kotikaupunkini palveluksessa erityisnuorisotyöntekijänä törmäsin kovin usein tiettyyn auttamisen problematiikkaan. Työ oli paljolti ilta-, yö- ja viikonlopputyötä ja sen kohderyhmänä olivat päihteitä käyttävät ja sosiaalisesti moniongelmaiset 12-18v. lapset ja nuoret. Kyse oli siis ns. kenttätyöstä, ei asiakkaiden vastaanottamisesta jossain virastossa tai auttamispisteessä.

Tämä auttamisen problematiikka ilmeni siinä, että hyvin usein jouduimme miettimään omaa auttamistyötämme siltä pohjalta olimmeko itse mahdollistaja vai puuttuja? Loinko itse asiassa omalla hyvää tarkoittavalla auttamistyölläni edellytykset nuoren hänelle itselleen ja hänen ympäristölleen tuhoisalle käyttäytymiselle? Vai halusinko ajoissa puuttua asiaan, tehdä asialle jotain, pysäyttää nuoren alkavan päihde-, varastamis- tai hyväksikäyttökierteen? Näiden kokemusten pohjalta voin vakuuttaa teille, hyvät lukijani, ettei varmaan ole montaa yhtä hankalaa tilannetta, kuin joutua ns. nuorten epäsuosioon katutyössä. Ei ollut mitään viraston, laitoksen tai toimiston raameja suojana, vaan oltiin ihan omillamme. En enää ollutkaan mukava, kiltti setä auttamispisteessä A kuuntelemassa pää ymmärtäväisesti kallellaan. Eräs kollegani totesikin, että näillä nuorilla on kyllä ympärillään ammattiauttajia pilvin pimein, mutta ei juurikaan ketään terveellä maalaisjärjellä varustettua vastuullista aikuista.

Kaikki eivät menetelleet näin. Oli sellaisia kollegoja kaupunginlaajan yhteistyön tasolla (jossa olivat mukana kaikki samojen nuorten parissa työskentelevät ihmiset), jotka eivät esimerkiksi pitäneet kiinni sovituista yhteisistä pelisäännöistä sellaisten nuorten kohdalla, jotka käyttäytyivät väkivaltaisesti, hajoittelivat paikkoja eivätkä muutenkaan sopeutuneet yhteisiin pelisääntöihin. Joku saattoi jopa piilotella ja suojella rikoksen tehnyttä nuorta kaiken lähimmäisenrakkauden nimissä, tarkoittaen varmasti sisimmässään hyvää ko. nuorelle, mutta tehden pitkässä juoksussa vain karhunpalveluksen hänelle. Hyvän jätkän maine säilyi, mutta nuorelle itselleen se ei ollut hyväksi. Samalla kyllä kaivettiin maata jalkojen alta myös muiden tekemältä työltä samojen nuorten parissa.

Törmäsin myös sellaisiin auttamishaluisiin aikuisiin, jotka hyysäsivät nuoria. Useimmiten tämän hyvää tarkoittavan, mutta usein naivin ja sinisilmäisen auttamisen vimman takana oli halu kokea itsensä tarpeelliseksi, olla nuoren kaveri ja auttaa. Auttaminen saattoi joskus olla jopa tärkeämpää auttajalle itselleen kuin autettavalle. Suomalainen teologi, kirjailija ja eetikko Martti Lindqvist puhuukin auttajan varjosta, joka käsittelemättömänä asiana saa auttamishaluisen henkilön mielellään hakeutumaan hoiva-alan ammatteihin, mutta joka saattaa vaikuttaa jopa haitallisesti hänen ammatilliseen työskentelyynsä. Siinä auttajan omat tarpeet nousevat tärkeämmiksi kuin autettavan.

Käytännössä tämä tuli esille esim. sellaisissa tilanteissa, jossa joku hyvää tarkoittava vanhempi halusi ottaa näitä "kadun nuoria" yöksi kotiinsa. Oletus oli se, ettei heillä ollut mitään paikkaa mihin mennä. Huomaa se, että kyse oli 12-18v. tavallisista kouluja käyvistä murrosikäisistä nuorista. Tällainen hyväuskoisuus poiki hyvin nopeasti suoranaista hyväksikäyttöä, kun ko. nuori kavereineen tunki yökylään muutaman kaverinsa ja mäyräkoiran kanssa. Mitä itse asiassa tapahtui? Mahdollistettiin näiden nuorten vääränlainen elämäntyyli. Nuori ei tullut mitenkään autetuksi, mutta hyvää tarkoittava aikuinen oli juuri pelastanut koko maailman. Se, mitä olisi tarvittu, olisi ollut rajoja ja rakkautta. Rakkaus irrotettuna rajoista muuttuu anarkiaksi, laittomuudeksi ja lopulta jopa rakkaudettomuudeksi.

Oma työhistoriani siis sijoittui 80- ja 90-luvulle, eikä tuolloin voinut mitenkään välttyä törmäämästä hyvinkin idealistiseen näkemykseen vapaan kasvatuksen kaikkivoipaisuudesta. Tässä mielipideilmastossa meidän erityisnuorisotyöntekijöiden ilmoille heittämä kysymys "mahdollistaja vai puuttuja?" herätti aluksi närää, mutta 90-luvun lopulla koulujen vanhempainiltoja kiertäessäni huomasin kyllä ilmapiirin muuttuneen. Monesta suusta kuului se, että "vapaan kasvatuksen tie oli kuljettu loppuun".

Eräs asia ei ole koskaan lakannut hämmästyttämästä minua - ja tässä kohtaa suuntaan katseeni myös itseeni. Ainakin tuolloin vielä näytti siltä, että nimenomaan kristilliset piirit (so. kirkot, seurakunnat ja järjestöt) pitivät kaikkein itsepintaisimmin kiinni tästä vapaan kasvatuksen ihanteesta. Tämä seikka on aina hämmästyttänyt minua. Eihän tuo ajatus ole edes mitenkään kristillinen. Sehän perustuu näkemykseen ihmisluonnon hyvyydestä, ei syntisyydestä. Kun luet Raamattua ja sieltä erityisesti Sananlaskujen kirjaa, niin löydät tyystin toisenlaiset kasvatusperiaatteet. Nämä raamatulliset arvot ja periaatteet kristityt näyttävät johdonmukaisesti sivuuttaneen, paradoksaalista kyllä juuri kristillisen lähimmäisenrakkauden nimissä. Olisikohan käynyt niin, että tämän maailman henki ja sen mukana humanistinen moniarvoisuus ja relativismi on saanut lujan otteen aikamme kristityistä?

Hyvänä esimerkkinä tästä oli joitain vuosia sitten käyty keskustelu nuorten tupakoinnista evl. kirkon rippileireillä. Tupakkalakihan kieltää alle 18v. tupakoinnin, mutta kirkkohallitus ei nähnyt tuolloin hyväksi kieltää tupakointia, koska "täydellinen tupakointikielto aiheuttaisi käytännön ongelmia ja syrjisi osaa nuorista." Hämmästyttävää oli myös kirkollisilta tahoilta tulleet rippikoululeirien tupakointia edelleen puolustavat kommentit. Sanottiin, että rippikoululeirien tehtävänä ei ole tupakasta vieroitus. Kirkon ensisijaisena tehtävänä ei olekaan ensisijaisesti tupakasta, alkoholista tai huumeista vieroitus. Mutta se ei tarkoita, että näiden aineiden käyttö saisi olla sallittua rippikoululeireillä. Keski-Lahden kirkkoherra Pekka Särkiö puolusti tupakoinnin sallimista sillä, että eihän se kielto toimi kouluissakaan. No, tähän en osaa sanoa mitään, mutta sellainen kasvatusperiaate tuntuu hämmästyttävältä, että jokin asia pitää sallia, koska jotkut nuoret kuitenkin rikkovat sääntöä.

Ajatuskulku menee siis jotenkin niin, että kun kerran olemme kuitenkin syntisiä, niin onko sillä nyt niin väliä...? Jaa-a, taidanpa kaivaa Sananlaskujen kirjan esille ja alkaa perehtyä siihen oikein kunnolla.

Lohdutus vai totuus?

Teol. tri, Åbo Akademin tutkija Tom Holmén kirjoittaa eräässä artikkelissa, että Jeesuksessa historian henkilönä kiinnittyy ensimmäiseksi huomio Hänen arkaaisuutensa. Tämä sana tarkoittaa muinaisaikaista, vanhanaikaista ja vanhentunutta. No tietty, kun puhutaan n. 2000 vuotta sitten eläneestä ihmisestä Jeesus Nasaretilaisesta, tämä arkaaisuus on otettava ehdottomasti lähtökohdaksi. Jos ajattelemme 1. vuosisataa jKr. niin esim. tuon ajan juutalainen ei tuntenut sellaisia käsitteitä kuin tasa-arvo, ihmisoikeudet tai moderni armokäsite, humanismista puhumattakaan.

Kaikki nämä aatteet ovat syntyneet kauan Jeesuksen ajan jälkeen, eikä niitä siten voida ajatella taustalle, kun pyritään kuvaamaan historian Jeesusta. Meille tilanteen tekee vaikeaksi se, että juuri nämä asiat on kuitenkin perinteisesti liitetty Jeesukseen. Holménin mukaan tämä on 1800-luvun narsistisen teologian tutkimuksen peruja. Vaikka teologiassa nämä nykyään onkin jo hylätty, ne ovat löytäneet hyvää maaperää monissa muissa piireissä. Jeesuksesta on tehty länsimaisen humanismin moderni airut ja kummisetä kaikille hyvää tarkoittaville puuhasteluille. Eikä ihme, sillä juuri tällaiset seikat koetaan hyviksi meidän aikanamme.

Kuitenkin juuri tästä Jeesus-kuvasta meidän on päästävä eroon. Holmén suosittelee lääkkeeksi tähän esim. sellaista "selkokielistä toteamusta", kuten että "Jeesus oli patavanhoillinen". Tältä pohjalta meidän on syytä todeta ääneen se, että Hän ei tuntisi omakseen moniakaan nykykristillisyyden pyhiä lehmiä, kuten vaikkapa tuo em. moderni armokäsite. Esim. ajatus siitä, että "kaikki pääsevät taivaaseen" olisi todennäköisesti ollut historian Jeesukselle ei vain käsittämätön, vaan myös vastenmielinen. UT:n valossa tämä onkin enemmän kuin ymmärrettävää, sen verran paljon Jeesus puhuu siitä, miten jotkut ihmiset päätyvät kadotukseen, jossa he kärsivät kauhealla tavalla ikuisesti.

Kysymys, joka itselläni herää näiden ajatusten tiimoilta, on se, miten paljon tämän ajan henki ja länsimainen ajattelutapa ja humanistiset arvot ovatkaan syövyttäneet ajatteluamme ja kristillisyydennäkemystämme? No, oikeastaan se ei ole edes kysymys - tai korkeintaan vain retorinen sellainen - vaan enemmänkin toteamus tai huudahdus.

Vähän samanlaisiin ajatuksiin tulin C. S. Lewisin kirjan "Tätä on kristinusko" tiimoilta. Lewis nimittäin kirjoittaa näin osuvasti:

"Pyydän vain ihmisiä kohtaamaan tosiasiat - ymmärtämään kysymykset, joihin kristinusko väittää vastaavansa. Ja faktat ovat erittäin kauhistuttavia. Kunpa olisikin mahdollista sanoa jotain miellyttävämpää. Minun on kuitenkin sanottava se, mitä pidän totuutena. Olen tietysti sitä mieltä, että pitkällä tähtäyksellä kristinusko on sanomattoman lohdullinen asia. Kristinuskon lähtökohta ei kuitenkaan ole lohtu. Sen lähtökohta on tyrmistys, jota olen jo edellä kuvannut ja on aivan turhaa siirtyä lohtuun kohtaamatta ensin tyrmistystä. Uskonnossa, kuten sodassa ja kaikessa muussakin, lohtu on ainut asia, jota ei voi löytää etsimällä sitä. Jos etsimme totuutta, saatamme lopulta löytää lohdun. Jos etsimme lohtua, emme tule löytämään sen paremmin lohtua kuin totuuttakaan - aluksi pelkkää pehmeää saippuaa ja toiveajattelua, lopulta pelkkää lohduttomuutta."

Miten vastakkainen tämä näkemys onkaan oman aikamme sosiaaliselle tasa-arvon ja suvaitsevaisuuden evankeliumille, jossa vain laitetaan laastarilappu märkivän, paiseisen haavan päälle. Jeesus kehottaa meitä etsimään ensin Totuutta ja vasta tämän kohtaamisen jälkeen tulee kaikki muu. Meidän aikamme vesitetty kristinusko tarjoaa meille kaikkea muuta ensin. Kuitenkaan UT ei juurikaan puhu esim. sellaisesta asiasta kuin onni, vaan enemmänkin Jumalan tahdon tekemisestä - jopa hinnalla millä hyvänsä. Näihin "muihin" emme nimittäin pääse koskaan aidosti käsiksi ilman totuuden aitoa kohtaamista.

Miten se Jeesus sen sanoikaan? Totuus tekee meistä vapaita.

Yes!!!

Tsekatkaas tämä.

Hengellisen vanhemman vastuusta

Olipa kerran eräällä lasten kesäleirillä oli mukana pari kolme sellaista vintiötä, jotka aina koettelivat rajoja, tekivät kaikkia pikkukepposia ja muuta mukavaa. Leirillä oli useita kymmeniä muksuja, mutta nämä pari kolme veijaria teettivät leirin sääntöjen rikkomisella enemmän töitä suhteessa muihin leiriläisiin. Kun nämä ongelmat havaittiin, niihin päätettiin puuttua heti ja ripeällä kädellä. Leirin vetäjinä toimivat vanhemmat kokoontuivat iltanuotion jälkeen, lasten mentyä jo nukkumaan yhteen miettimään, mitä asialle pitäisi tehdä.

Päätettiin tehdä näille rakkaille pojankoltiaisille selväksi rajat - turvalliset ja kaikille yhteiset - joiden puitteissa piti olla ja elää, mikäli haluttiin leirillä olla. Pojat kutsuttiin lempeään, mutta tiukan asialliseen puhutteluun ja pelisäännöt tehtiin selväksi. Pojille annettiin pienehkö rangaistus muistutukseksi siitä, että säännöt koskivat myös heitä ja leirin vetäjinä toimivat aikuiset olivat johtoasemansa vuoksi vastuussa myös heistä.

Niine hyvine kului pari päivää leirillä, kunnes huomattiin uusi outo piirre näiden vintiöiden olemuksessa. He eivät ainoastaan jatkaneet entisiä konnuuksiaan - vähän salassa ja sordiinolla, mutta kuitenkin - mutta heistä oli tullut myös uhmakkaita leirin aikuisia kohtaan. Syykin selvisi aika pian. Vaikka kaikki leirin vetäjät - aikuiset siis - olivat yhdessä sopineet pitävänsä kiinni samoista pelisäännöistä suhteessa leiriläisiin, niin yksi lipesi linjasta. Hän suosi salaa näitä viikareita, katseli läpi sormien heidän tekemisiään ja jopa liittoutui heidän kanssaan muita aikuisia vastaan - selän takana tietty.

Tilanne oli jonkin aikaa lähes tulkoon mahdoton. Muut vanhemmat yrittivät pitää hommaa koossa, mutta yksi vetäjistä luisti rintamasta. Vaikka hän edessä päin vakuuttelikin muuta, niin takana päin tilanne oli toinen. Kaikkien turvaksi tehty verkko vuoti yhdestä kohtaan. Yli mentiin siitä, missä aita oli matalin ja tätä jatkui, kunnes sitten sattui pienehkö onnettomuus, mikä sai aikaan sen, että pojat pelästyivät pahan kerran ja lepsuiluun syyllistynyt vetäjä alkoi ryhdistäytyä havaittuaan, että homma ei toimi näin.

Tarinalla oli onnellinen päätös, kaikeksi oneksi. Ketään ei sattunut pahasti ja leväperäinenkin oppi jotain, toivottavasti.

Tämä tarina kuvaa hyvin sitä vastuuta, joka aikuisella yleensä on suhteessa kasvatettaviin. Sama pätee myös suhteessa hengelliseen vanhemmuuteen. Myös sen homman luontaisetuihin kuuluu vastuu ja oikeus ottaa vastaan kaikki se kiukuttelu, uhmakkuus, kapinointi ja jopa yritykset tekeytyä marttyyriksi ja uhriksi. Näiden ei saa antaa sumentaa näkökykyä. Jokainen vastuullinen isä ja äiti ymmärtää tämän. Tämä itkunsekainen ryöpytys on vain kestettävä ja rajoista pidettävä silti kiinni. Eräs entinen kollegani määritteli nuoriso- ja kasvatustyön kolmella määreellä: rajoja, rakkautta ja riittävästi ruokaa. Korostan, että sama pätee myös hengelliseen vanhemmuuteen. Muuten seuraukset ovat vähintäänkin huonot, joskus jopa tuhoisat. Joka tapauksessa vastuu on silloin vanhempien.

Virtanen ja ystävä vuosien takaa

Virtanen napsautti puhelimensa kiinni, avasi oven ja astui eteiseen.

- Mitäs siellä niin kauan meni? vaimo tiedusteli. Hän oli juuri tullut saunasta ja kietaissut pyyhkeen hiuksiensa ympärille. Pitkän puhelun alkuvaiheessa hän oli pariinkin kertaan käynyt ikkunassa viittoilemassa käsimerkein jotain saunomisesta ja muusta siihen liittyvästä.

- Menes äkkiä, siellä on vielä lämmintä.

- Joo, mä meen just. Tuli tossa mielenkiintoinen puhelu... Juttelen sitte myöhemmin. Virtanen selitti samalla kun riisui päällysvaatteitaan, nappasi kylpytakin naulakosta ja meni alakertaan saunaan.

Saunan lauteilla Virtanen mietiskeli ja kävi läpi puhelinkeskustelua. Soittaja oli ollut Virtasen tuttu parin-kolmenkymmenen vuoden takaa, silloisen nuorisoherätyksen ajoilta. Tämä kaveri, Virtasuo nimeltään oli ollut Virtasen parhaita ystäviä nuoressa seurakunnassa, todellinen sielunveli, jonka kanssa oli aina nopeasti, ikäänkuin luonnostaan löydetty sama aaltopituus. Virtasuo oli ollut nuorena aktiivinen evankelista ja aina valmis lähtemään kaduille ja baareihin todistamaan Herrasta. Virtanen oli jopa tuntenut pienoista alamittaisuutta tämän innon edessä. Monet olivat ne kerrat kun he olivat yhdessä tutkineet sanaa ja rukoilleet ja ylistäneet Jumalaa läpi yön joko seurakunnan tiloissa tai jossain mökillä tai muualla. Jumalan Hengen läsnäolo oli ollut hyvin todellinen ja kaikki hyvä näytti olevan edessä päin.

- Vielä tämän sukupolven aikana voitetaan koko maailma Jeesukselle! Virtasuo oli kuumimmassa huumassaan vakuutellut Virtaselle, takoen häntä nyrkillä rintaan ja selkään innoissaan.

Lukion ja kirjoitusten jälkeen he olivat olleet armeijassa samassa paikassa, Virtanen aseettomassa palveluksessa ja Virtasuo alikersanttina. Sitten opiskelut toisella paikkakunnalla veivät nämä kasvinkumppanit erilleen toisistaan. Elämään tuli paljon muuta. Mentiin naimisiin, valmistuttiin ammattiin, saatiin vakituinen työpaikka ja alettiin asuntosäästäjiksi. Molemmat olivat menneet naimisiin samasta uskovien nuorten porukasta löytyneitten tyttöjen kanssa. He pitivät silloin tällöin yhteyttä vuosien varrella ja kasvattivat kilvan perhettä. Virtasella oli kolme poikaa ja Virtasuolla kolme tyttöä ja isät ajattelivat jossain vaiheessa melko tosissaankin naimakauppoja molempien sisarusparvien kesken.

- Niin ja kaikkien sukunimet voisi olla Virtanen-Virtasuo! oli Rouva Virtasuo heläyttänyt iloisen naurun lomassa.

Nyt viimeisten kymmenen vuoden aikana yhteyttä oli pidetty harvemmin. Virtanen oli kautta rantain kuullut Virtasoiden avio-ongelmista, mutta ei pitänyt sitä mitenkään kummoisena juttuna, vaikka jotkut huolestuneet ja muiden asioista muutenkin kiinnostuneet sisaret seurakunnassa asiaa pitivätkin esillä rukousaiheena. Virtanen ei hirveästi perustanut huhuista ja kuulopuheista. Sitäpaitsi kaikkien avioliitoissahan on joskus aina jonkinlaista natinaa, niin myös Virtasten jo kohta kolmekymmentä vuotta kestäneessä liitossa.

Muutamaan viime vuoteen ei sitten ollut kuulunut mitään. Osittain se johtui Virtasesta itsestäänkin, hän kun oli aika huono pitämään yhteyttä nuoruuden kavereihinsa. Useimmiten tämä sosiaalinen rooli jäi hänen vaimonsa harteille. Mutta se johtui myös siitä, että nykyisessä tilanteessa Virtasen ajatukset usein täyttivät hengellisen elämän ja Jumalan valtakunnan työn asiat. Virtanen ymmärsi, että eihän sen nyt ihan näin pitänyt mennä, mutta kun vuorokaudessa on vain 24 tuntia ja viikossa vain seitsemän päivää ja...

Nyt sitten Virtasuo oli soittanut ja kertonut kaiken. Vuosien hiljaiselon ja hengellisesti kuivan kauden jälkeen oli tapahtunut paljon. Mistään äkkirysäyksestä ei kuitenkaan ollut ollut kyse. Pikku hiljaa aasiat olivat yhä enemmän vain menneet siihen suuntaan, että heräsi uudelleen kiinnostus uskonasioita kohtaan. Raamatun lukeminen ja rukous olivat elpyneet ja jotenkin Herra oli vain johdattanut uusia uskonystäviä heidän tielleen, naapuriin, työpaikoille, samaan jumpparyhmään vaimon kanssa jne. Jotenkin he olivat kokeneet jopa olevansa Jumalan saartamia joka puolelta, hyvässä mielessä siis.

Virtasuo oli ollut hyvin rehellinen puhelimessa nuoruuden ystävälleen. Tie takaisin ei ollut ollut helppo, eikä ollut sitä vieläkään. Oli ollut joitain riippuvuuksia, joista oli pitänyt kipuilla irti, selvittää ja sopia asioita vaimon, lasten tai joidenkin muiden läheisten ihmisten kanssa. Ennen kaikkea oli uudelleen antauduttava Herran käsiin kaikkine asioineen, mikä oli kieltämättä tuntunut helpottavalta, kun omat voimat olivat jo ehtyneet.

- Muutama vuosi tässä on ollut kuin kaskenraivaaja. On pitänyt kääntää kivi kiveltä, kaivaa vanhat kaivot uudestaan auki... On tässä kuule monet itkut itketty, että tähän päivään on päästy. Monet asiat on tehny tosi kipeetä kun niitä on uudestaan ruvettu auki vääntämään. Virtasuo oli puhelimessa vuodattanut hänelle. Virtasta oli hieman tahattomasti huvittanut se, miten veljellä edelleen oli kaanaankielinen termistö hallussa, after all these years.

- No kannattiko se? hän oli kysynyt.

Virtasuo oli ollut hetken hiljaa linjan toisessa päässä. Oli selvästi nieleskellyt kyyneleitään ja huokaissut ikäänkuin helpotuksesta.

- Kyllä se kannatti. Nyt on niin puhdas ja kevyt olo. hän oli viimein saanut sanotuksi.

Siinä vaiheessa oli Virtasenkin kyynelkanavat tuntuneet melko avonaisilta, mutta aidon suomalaisen miehen tavoin hän oli vaan todennut:

- No sehän on hyvä sitten.

Ja vielä varmemmaksi vakuudeksi:

- Sehän kuulostaa itse asiassa tosi hienolta.

Niinpä niin, mitäpä sitä suomalainen mies muuta tällaisena hetkenä, kun toinen tilittää sitä, miten oma usko on uudistunut ja koko elämän suunta on muuttunut parempaan päin. Ajatus tuhlaajapojan isästä rientämässä juosten avosylin vastaanottamaan koko perintöosansa tuhlannutta poikaa tuntui tässä suomalaisessa kontekstissa hieman vieraalta. No, ehkä sitten kun kasvokkain nähdään, Virtanen mietti.

Virtasuon perhe oli pysynyt yhdessä, tosin tyttäristä kaksi vanhinta asui jo itsekseen ja opiskeli toisella paikkakunnalla. Virtanen sai kuitenkin sen kuvan, että kaikki olisivat uskossa, joskin monenlaista vääntöä oli edelleen: entisiä ei-uskovia poikaystäviä, selvittämättömiä asioita, maksamattomia pikavippejä jne. Kuitenkin oli tapahtunut mitä ilmeisemmin Jumalan suuri ihme, kun avioliitto oli eheytynyt ja perheenjäsenten välit olivat korjaantuneet.

Virtanen kipusi alas saunan lauteilta ja meni suihkuun. Suihkussa sitä ei niin huomannut kun kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan kiitollisuudesta Hyvää Paimenta kohtaan, joka ei jätä yhtään lammastaan petojen saaliiksi.

Itse asiassa Virtasella itsellänkin oli "puhdas ja kevyt olo", eikä se johtunut pelkästään saunasta.

- Amen, lisää näitä! oli hänen vaimonsa tuumannut kun hän kahvipöydässä oli kertonut ystävästään vuosien takaa.