Ketkä siis ovat paimeniamme?

Kotikaupungissani toimi tämän vuosituhannen alussa muutaman vuoden ajan Pastorien rukousrintama. Toimin itse sen kokoonkutsujana toiminnan alkuvaiheessa. Jokin aika sitten päätimme – monen vuoden ehkä vähän keinotekoisenkin elossa kituuttelun jälkeen – ajaa sen yhteistuumin telakalle ja laittaa koko homman jäihin. Tässä vaiheessa (tai itse asiassa jo hyvän aikaa aiemminkin) porukasta olivat liuenneet pois valtiokirkon ja perinteisten vapaiden suuntien edustajat (tai ne, jotka ylipäätään olivat lähteneet mukaan).

Mitä tilalle? mietimme joidenkin muiden kaupungin laajan Kristuksen seurakunnan tilasta huolta kantavien kanssa. Päätimme sitten kokeilla vähän toisenlaista lähestymistapaa paimenuuteen. Kun Pastorien rukousrintaman yhtenä perusajatuksena pyrki olemaan ajatus ”kaupungin hengellisestä vanhimmistosta”, niin nyt päätimme kutsua mukaan ”Paimenten illalliselle” sellaisia tuntemiamme uskovia, joilla näyttäisi olevan kutsu hengelliseen vanhemmuuteen ja paimenuuteen. Nyt emme siis enää mielläkään paimenuutta riippuvaksi ulkonaisista seikoista, kuten opinnoista, oppiarvoista, titteleistä tai ylipäätään asemaan ja statukseen perustuvasta johtajuudesta. Näemme paimenuuden ensisijaisesti Jumalan kutsuun ja armoitukseen perustuvana asiana. Emmekä tietenkään näe tätä omaa, vaatimatonta foorumiamme minään kaiken kattavana tai muuta paimenuutta poissulkevana juttuna.

Tämä on mielestäni tärkeä kysymys; miten tämä Herran paikallisseurakuntaansa asettama paimenuus, vanhemmuus ja hengellinen johtajuus suhtautuu muodolliseen virkajärjestykseen kirkkokunnissa ja seurakunnissa? Pelaako se yksinkertaisesti yksi-yhteen sen kanssa? Eli virka-asemasi organisaatiossa vastaa asemaasi Jumalan Hengen maailmassa? Vai toistuuko Paavo Ruotsalaisen esimerkki tänäkin päivänä? Hänethän körttipapit omavaltaisesti nimittivät ”kahden hiippakunnan piispaksi”, koska tuo talonpoikainen saarnamies oli kuitenkin Jumalan asettamassa järjestyksessä edellä virallisia evl. kirkon pappeja.

Kun ajattelen niitä ominaisuuksia, joiden näen kuuluvan tällaisille ”cityeldereille” (in the citywide-church), niin paino on ensisijaisesti hengellisessä kasvussa. Hänen tulee olla hengellisesti ”päätään pidempi muita” niin, että hän kantaa huolta koko Kristuksen ruumiista omalla paikkakunnallaan. Hänen tulee ikäänkuin ”nähdä metsä puilta”. Kun inhimillinen organisaatio ja sen mukainen johtajuus painottaa ensisijaisesti valtaa ja auktoriteettia, tulee paimenen ennemmin haluta vaikuttaa, kuin himoita valtaa tai päästä itse valtaan. Heidän tulee myös kyetä lukemaan Jumalan Sanaa ilman tunnustuskuntasilmälaseja. On elettävä aivan kuin näitä tunnustuskuntarajoja ei olisikaan.

Missä siis ovat ne paimenet, jotka seisovat oman kotikaupunkinsa puolesta Jumalan edessä? Monia on näet niitä, jotka seisovat vain oman ryhmänsä edustajina oman kotikaupunkinsa edessä. Miten osuvasti Anssi Simojoki kirjoittakaan: ”On tullut lampaiden aika itse kirjoittaa paimenkirje, koska paimenien raamatullinen ääni ei kuulu. He ovat mykkiä tai heidän puheensa hillitty charmi ei erotu yhteiskunnan sovinnaisesta normaalikohinasta.”

PS. Vähän ehkä kieroutunutta huumorintajua edustaa tietysti se, että ”Paimenten illallisella” syödään lammasta. Tämä tosin koskee vain illan menua, eikä siitä sovi vetää mitään pidemmälle meneviä johtopäätöksiä.

Tulevaisuuden aikapommi

Toimittaja Seppo Kononen kysyy Savon Sanomissa: ”Miksi nuoret hullaantuvat vallankumoussankareihin, joista tiedetään, että he vanhetessaan muuttuvat täydellisen itsevaltaisiksi?”

Hyvä kysymys, joka koskettaa monia kirkonmiehiäkin, karismaatikkoja jne. Nopea vastaus kysymykseen on tietysti, että tyhmyyshän tällaista teettää; nuoruus ja tyhmyys käsi kädessä. (Niin, Raamattuhan niputtaa vanhuuden, kokemuksen ja viisauden yhteen – lukekaa vaikka Sananlaskujen kirjaa.) Toisaalta voisi ajatella, että ”kukapa sitä nyt etukäteen tiesi, että se sellaiseksi vanhemmiten äityy?” Niinpä, mutta kun historia niin herkästi toistaa itseään...

Oikeampi kysymys olisi se, miten me voisimme jo ennalta estää tällaista hapattumista tapahtumasta? Palataan tähän kysymykseen tuonnempana uudelleen.

On tullut kuluneeksi 90 vuotta vapaus-, kansalais- tai sisällissodan alkamisesta. Tiedotusvälineissä on aihe ollut runsaasti esillä; Tampereen veriset taistelut, valkoinen ja punainen terrori ja sodan karmeat jälkiseuraukset. Kirkon ja kristittyjen roolia tapahtumissa ylipäätään on arvioitu jälkipolvien jälkiviisaudella. On myös pohdittu syitä, jotka johtivat siihen, että asiat lopulta menivät niinkuin menivät.

Samaan aikaan on Pohjolan lintukotomme taivaanrantaan jo jonkin aikaa kerääntynyt tummia pilviä. Oikeusministeri Tuija Brax (vihr.) on ilmoittanut olevansa huolissaan demokratian tilasta Suomessa. Ollaan vakavassa kriisissä, joka voi johtaa rikollisuuden ja väkivallan kasvuun. Oireita kehityksestä ovat äänestysvilkkauden lasku, nuorten heikko usko omiin vaikuttamismahdollisuuksiinsa sekä suomalaisten yhteenkuuluvuuden rapistuminen, mikä kasvattaa järjestäytynyttä rikollisuutta ja väkivaltaa.

Olemmeko siis uudelleen tulossa aikaan, jossa yhteiskunnallinen epätasapaino ja hallitsematon kehitys polarisoituvat niin, että yhteiskuntarauha järkkyy, kun keskenään sovittamattomasti ristiriidassa olevat ryhmäedut (tulivat ne sitten ammatillisten, maantieteellisten, taloudellisten, uskonnollisten tai muuten aatteellisten seikkojen pohjalta) iskevät yhteen? Eli käytännössä; ennakoiko ministeri Pekkarisen hankeenheitto Ylläksellä tai Kemijärven Massa-liikkeen irtiotto perinteisen puoluepolitiikan vaikuttamiskeinoista jotain uutta vaihetta historiassamme?

”Pinnan alla muhii. Moni ihminen kokee epävarmuutta, potee henkistä epäviihtyvyyttä ja haluaa muutosta.” (Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA:n raportti helmikuulta 2001.) Kirjailija Paavo Haavikko on kirjansa ”Nuijasota” lopussa summannut yhteen Suomen historian käännekohtia ja kipupisteitä. Hän puhuu kolmesta murrosajasta maamme historiassa; ensimmäinen oli nuijasota 1590-luvulla, toinen v. 1918 tapahtumat ja kolmas nyt elettävä aika. Näihin kaikkiin liittyy Haavikon mukaan kaksi samanaikaista, yhteistä piirrettä; ulkopoliittinen murros on sattunut samaan aikaan, kun kansa on revennyt kahtia. Samaa sanoo professori Heikki Ylikangas Peter von Bagh´in itsenäisyytemme vuosikymmeniä syväluotaavassa tv-dokumentissa ”Oi kallis Suomenmaa”. Kansan kahtiajako tulee esille EU-kansanäänestyksessä jakautumisessa unioniin liittymisen vastustajiin ja puoltajiin. Ylikankaan mukaan kyse on ”ikivanhasta rajasta talonpoikaisen pohjoisemman Suomen ja eteläisen torppari-Suomen välillä”.

Kysymys v. 2008 kuuluu: voisiko toisen pohjoismaisen hyvinvointivaltion, Tanskan kaltainen maahanmuuttajataustaisten, turhautuneiden ja syrjäytyneiden nuorten mellakointi ja radikalisoituminen tapahtua myös täällä Suomessa? Entä mikä estäisi vastaavaa kehitystä tapahtumasta täälläkin? Mitä roolia islamilaisuus nopeasti kasvavana vähemmistönä tässä näyttelee? Voisiko joku suomalainen mullah kiihottaa muslimeja jihadiin Jakomäessä?

Hmm... yhteisöllisyydestä puheen ollen, jota vihr. oik,. min. Brax peräänkuulutti; nyt olisi tässä kristillisillä seurakunnilla miljoonan euron paikka. Yhteisöllisyydelle kun on nyt huutava sosiaalinen ja hengellinen tilaus. Kuitenkin samaan aikaan kun itse kannustan uskovia aktiiviseen, evankelioivaan vuoropuheluun muiden uskoisten kanssa (kuuluivatpa he sitten kirkkoon, moskeijaan, synagoogaan tai wiccapiiriin), niin näen tärkeäksi teroittaa Totuudesta kiinni pitämisen merkitystä.

Iso osa aikamme kristillisyyttä täällä Suomessakin on laimentunut haperoksi ja mauttomaksi ”mieluummin miten vaan”-kristillisyydeksi, kun Totuudesta ei olla haluttu tai uskallettu pitää kiinni. Esimerkkinä tästä on kahden luterilaisen teologin, Pirkko Lehtiön ja Tuula Sääksin kirja ”Kun jää sulaa” (Suomen Lähetysseura 2007), jossa he arkailematta julistavat perinteisen, evankelioivan lähetystyön ajan olevan ohi. Syynä on mm. se, että kaikissa maissa on uskontoja ja uskovia, ja siksi lähetystyön tehtävänä ei ole tuoda “parempaa” uskontoa kenellekään. “Aasian ihmiset ovat uskovia. Kaikki suuret uskonnot – hinduismi, buddhismi, kristinusko, juutalaisuus, islam – elävät ja vaikuttavat Aasiassa. Ne lainaavat toisiltaan käytäntöjä ja uskomuksia.” Siksi kristillisen lähetystyön tehtävänä ei ole enää käännyttää ketään. “Kristillisen kirkon istuttaminen ei ole enää hyväksyttävää tai toivottavaa.” (s. 131). Tilalle tulee keskustelu: Kristityt voivat antaa oman panostuksensa pyrkimällä rikastuttamaan kaikkien ihmisten tasa-arvoisuutta ja ihmisarvoa.

Vähän samanlaisia sävyjä kuuluu myös rapakon takaa, missä suurehko joukko eri sortin kirkonmiehiä (mukana myös mm. Bill Hybels ja Rick Warren) on lähestynyt muslimeja julistuksella yhteisistä arvoista, maaperästä, juurista etc. Tsekatkaa itse lisää linkistä: http://www.yale.edu/faith/abou-commonword.htm

Syy miksi kirjoitin sanan ”totuus” isolla alkukirjaimella on yksinkertaisesti se, että Jeesus yksin on Totuus. Totuus ei siis ole mikään oppi, kokemus, -ismi tai aate, uskonto tai ideologia. Totuus on Persoona, Jeesus Kristus. Jollemme käytännössä pidä tästä kiinni, niin olemme pian verrattavissa mihin hyvänsä yleishyödylliseen järjestöön. Kun tästä Totuudesta luovutaan, niin mikä enää erottaa seurakunnan hiihtoseurasta? No, se tietysti, että hiihtoseuran puheenjohtaja ei kuuna päivänä pitäisi kahden tunnin kolehtipuhetta.

Totuus erottaa meidät muista, sen tähden Jeesuksesta vaietaan. Tuo em. monien kirkonmiesten allekirjoittama julistus ”In the name of the Infinitely Good God
whom we should love with all our Being” keskittyy oletettujen meitä yhdistävien asioiden esille tuomiseen. Jeesuksesta vaietaan, koska Hän on ”kompastuskivi” ja ”loukkauskallio”.

Mahtaako Tuija Brax nähdä maamme pelastuksena paluun takaisin kristillisiin perusarvoihin? Entä tuleeko em. kaltainen evankelioimiskielto voimaan myös täällä Suomessa, eikä vain lähetyskentillä? Nouseeko täällä esiin rohkeita kirkonmiehiä, jotka uskaltavat selkeästi julistaa Yhtä Ainoaa Totuutta, Jeesusta kaiken suhteellistamisen ja moniarvoisuuden paineessa?

Niin, sitten se kysymys, jonka alussa esitin: miksi nuoret hullaantuvat vallankumoussankareihin, joista tiedetään, että he vanhetessaan muuttuvat täydellisen itsevaltaisiksi? Tai paremminkin, miten estää tällaista tapahtumasta?

Ajattelen Jumalan maailmassa apostolisuuden olevan vastaus tähän problematiikkaan. Apostolisuus merkitsee lähetettynä olemista ja sen perusluonteeseen kuuluu hakeutuminen aina uusille, tuoreille metsästysmaille. Vierivä kivi kun ei sammaloidu.

Harvoin tarjolla(ko)?

Tiedän, että lukijoideni joukossa on paljon sellaisia kristittyjä, jotka eivät juurikaan katsele sekulaarien tv-kanavien tarjontaa – ehkä jotain hiihtokisoja lukuunottamatta. Tunnustan kuitenkin seuranneeni – näiden em. hiihtokisojen lomassa – TV1:n kotimaista draamasarjaa ”Harvoin tarjolla”.

Sarja saa minut epätoivon partaalle. Se tuntuu keränneen pienelle elitistiselle omakotitaloalueelle koko suomalaisen syntielämän karmean kirjon; perheenäitejä, jotka eivät kykene hallitsemaan juomishimoaan, laiminlyövät lapsiaan ja pettävät miehiään, miehiä, jotka ovat heikkoja ja vastuuttomia nössöjä, uransa eteen kaikkensa uhraavia aikuisia, jotka unohtavat vanhuksensa vuosikausiksi hoitokoteihin ja hukassa harhailevia lapsia ja nuoria. Tuntuu siltä, että koko kuvaelmassa ei löydy yhtä ainutta tavallista, terveellä maalaisjärjellä varustettua suomalaista, jolla olisivat arvot edes jollain tavalla kohdallaan. Lapset ja nuoret ovat suurimpia kärsijöitä tästä aikuisten vastuuttomuudesta.

Koko juttu saa minut kysymään epätoivoisena: ”olemmeko todella vajonneet näin alas?” Jos tämä on kuva nykysuomalaisuudesta, niin me olemme hukassa. Meitä voi silloin verrata suomalaiseen koivuun, joka ulospäin näyttää komealta juhannuspuulta vielä vuosikaudet sen jälkeen, kun sen sisällinen lahoaminen on jo edennyt pitkälle. Yllättävä rajuilma kaataa sen varoittamatta.

Joku sanoo minulle, että ei saa ottaa niin vakavasti sellaista, mikä on kärjistetty, tehty arkielämästä irrallaan olevaksi tai viihteeksi. Toinen sanoo, että mitäs katselet sellaisia? Niin, mitä tehdä, kun kivetkin ympärillämme huutavat rappiota? Tai mitä hyödyttää työntää päätä pensaaseen ja hokea ”rauha, rauha”. En halua olla niitä profeettoja, jotka parantavat kepeästi Jumalan kansan haavat. Kysyn: ”mitä meille on tapahtumassa?”

Armoitetun sananjulistajan David Pawsonin arvion mukaan Englannista tulee tätä menoa islamilainen maa 30-40 vuodessa. Suomessa on noin 40 000 muslimin vähemmistö, joka kasvaa koko ajan. Islamin voima on sen yhtenäiskulttuurin luonteessa ja siinä, että se tarjoaa selvät arvot noudatettaviksi. He ainakin ottavat uskonsa todesta.

Samaan aikaan valtiokirkko kamppailee olemassaolonsa peruskysymysten kanssa ja miettii vakavasti sanomansa täydellistä suhteuttamista ympäröivän yhteiskunnan alati muuttuvaan moniarvoisuuteen. Vastaavasti perinteisten vapaiden suuntien suolanomainen vaikutus suomalaiseen yhteiskuntaan ja vallitsevaan kulttuuriin on koko ajan vähentynyt. Esim. erään pienehkön kirkkokunnan jäsenmäärä ei ole viimeisten kymmenen vuoden aikana noussut käytännössä lainkaan. Kun otetaan huomioon samaan aikaan tapahtunut yleinen väestönkasvu, täytyy rehellisyyden nimissä puhua, ei vain paikalleen pysähtymisestä, vaan takaisin päin menosta.

Missä mennään siis, Suomi; ovatko lamppumme sammumassa?

Mitä se on käytännössä?

Tänään posti kantoi kotiin Suomen Teologisen Instituutin julkaisun Kulmakivi (1/2008). Lehdessä on säännöllisesti nuorten teologian opiskelijoiden haastatteluja. Tämän kertaisessa henkilökuvassa nuori miespuolinen teologian opiskelija selvittää kutsumustaan:

”Matti kokee kutsumusta seurakunnan paimenen työhön. Tällä hetkellä kirkon nykytilanne ja tulevaisuuden suunta herättävät kuitenkin paljon kysymyksiä. ´Toivon ennen kaikkea sitä, että myös tulevaisuudessa kirkkomme saisi edelleen olla Kristuksen kirkko. Muuten kirkolla ei ole mitään arvoa´, Matti toteaa. Hän haluaisikin rohkaista teologeja pitämään kiinni siitä, mitä meille on Raamatussa annettu ja luvattu. `Vaikka nyt tuntuu hankalalta, Jumala on ennenkin näyttänyt tietä eteenpäin. Saamme edelleen luottaa siihen, että Hän pitää omistaan huolta. Henkilökohtaisesti toivon, että Jumala johdattaisi ja näyttäisi minulle oman paikkani sekä antaisi rohkeuden kulkea oikeaa tietä.´

Lausahdus kuvaa hyvin kirkon raamattu-uskollisen vähemmistön tilannetta ja tuntoja valtauskonnollisuuden paineessa. Monen uskonsa ja kutsumuksensa vakavasti ottavan nuoren teologian opiskelijan mieltä askarruttavat samat kysymykset; miten käy kutsumukselle käytännössä, jos tie kirkon virkaan sulkeutuu?

Kun edellisessä kirjoituksessani käsittelin (institutionaalisen) kristinuskon kuolemaa länsimaissa, niin tätä se on sitten yhdeltä osin käytännössä. Yhä useampi Jumalan kutsun kokenut mies ja nainen joutuu tulevaisuudessa toteuttamaan käytännössä tätä kutsuaan ns. ”teltantekijänä”. Enää ei niin vaan aukeakaan tie suhteellisen hyvin palkattuihin kirkon virkoihin, joiden turvin voi sitten omaa kutsumustaan toteuttaa. Tästä eteenpäin moni joutuu maksamaan hinnan uskollisuudestaan kutsumukselle.

En näe tätä nykyistä kehitystä mitenkään huonona, enemmänkin päin vastoin. On hyvä, että väärät tuet poistuvat niin, etteivät ne enää tarjoa väärää turvallisuuden tunnetta. Enkä näe missään nimessä huonona tilanteena sitä, että joudumme vaikka hieman maksamaan hintaakin uskollisuudestamme oikeiksi näkemillemme asioille. Tässä suhteessa ei palvelijaa saa, eikä voi olla Herraansa parempi.

Kyse on nyt siitä, että usein pelkästään teoreettisesti ymmärretty ristin teologia tulee eläväksi todellisuudeksi. Kun näin tapahtuu, niin seurakunta ei vain opeta ristin teologiaa, vaan se on itse ristiä kantava seurakunta. Enkä nyt tarkoita vain uskonveljiämme ja sisariamme evl. kirkon piirissä, vaan ”samat kärsimykset täytyy teidän veljiennekin maailmassa kestää.” Kyse on Kristuksen ruumiin yhteisistä kärsimyksistä.

Kun sitten aikanaan alamme ymmärtää tätä Kristuksen ruumiin kokonaisuutta ehyemmin ja kokonaisvaltaisemmin, olemme taas päässeet askeleen lähemmäs sen toteutumista, että ”me kaikki pääsemme yhteyteen uskossa ja Jumalan Pojan tuntemisessa, täyteen miehuuteen, Kristuksen täyteyden täyden iän määrään”.

Lamppumme sammuvat... vai sammuvatko?

Viimeisimmässä Perusta-lehden numerossa (1/2008) teol.tri Timo Eskola siteeraa skotlantilaisen historian professorin Callum Brownin kirjaa The Death of Christian Britain. Brown on tutkinut Skotlannin anglikaanisen kirkon (The Kirk) jäsenkatoa ja hätkähdyttänyt koko anglikaanista maailmaa tilastotiedoillaan ja terävällä analyysillään. Brownin viesti on selvä; Skotlannin anglikaaninen kirkko on menettänyt neljän viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana noin 60 prosenttia jäsenistään. Edelleen Brownin mukaan sama ilmiö toistuu useimpien Britannian protestanttisten kirkkokuntien kohdalla. Roomalaiskatolisessa kirkossa romahdusprosessi on alkanut myöhemmin, mutta se on Brownin mukaan sitäkin jyrkempi.

Käytännössä tämä kehitys näkyy Skotlannissa mm. seuraavissa asioissa:

• kasteiden määrä romahtaa, ehtoollisella käynti vähenee, kirkon jäsenmäärä vähenee

• seurakunnat romahtavat ja niitä liitetään yhteen, suuremmiksi hallinnollisiksi kokonaisuuksiksi

• kirkkorakennuksia myydään ja suljetaan, niitä myydään yksityisasunnoiksi tai käytetään kauppoina ja varastoina tai ne vain puretaan

Brownin mukaan ”olemme jo 1960-luvulta alkaen olleet Euroopassa todistamassa kristinuskon romahdusta. Kristillisen kulttuurin hallintavalta politiikassa ja valtionhallinnossa sekä ennen kaikkea yleisessä kulttuurissa ja yhteiskunnan elämässä on hävinnyt. Eri maissa tämä kehityskulku on saanut hieman erilaisia muotoja ja toteutunut hieman eri aikoina. Kaikesta huolimatta kehityskulku on yleinen ja ulottuu Skandinaviasta Espanjaan ja protestantismista katolisuuteen. Ainoastaan Irlanti, Pohjois-Irlanti, Puola ja Balkanin maat ovat kyenneet vastustamaan tätä trendiä. Kuitenkin jopa Puolassa ja Irlannissa uskonnollinen aktiivisuus on merkittävästi vähentynyt.”

Hänen mielestään eräs pääsyy tähän kehitykseen on ollut 1960-luvulla alkanut kulttuurinen vallankumous. Itse kutsuisin tätä nuorisokulttuurin nousuksi, aluksi kaupallisena ja myöhemmin yhä monisäikeisempänä, moniarvoisempana ja omaehtoisempana. Lisäksi Brown mainitsee muina tärkeinä tekijöinä new age-uskonnollisuuden kasvun, jota kutsutaan myös henkisyyden vallankumoukseksi, sekä naisten vapautusliikkeen esille tulon, erityisesti ns. toisen aallon feminismi. (Viime mainitusta kannattaa tsekata Suomen Teologisen Instituutin nettisivuilta teol. maist. Soili Haverisen mielenkiintoinen luento: http://www.teolinst.fi/luennot/files/SH270906.htm.)

Tämä on nyt sitä, eikä sitä vastaan oikein voi väittää. Näin on maanosassamme käymässä, oli se meistä kivaa tai ei. Tiedän toki, että on paljon kristittyjä, jotka edelleen kokevat kutsumuksekseen työskennellä hartiavoimin perinteisten kirkkokuntien pystyssä pitämiseksi, jopa uudistamiseksi. Eikä siinä mitään; jokaisen on hyvä ola kuuliainen omalle kutsumukselleen. Toki toisenlaisiakin ääniä on kuulunut, jopa hyvin arvovaltaisiltakin tahoilta. Kuulin Kalevi Lehtisen pitävän nykyistä kehitystä Suomessa hyvänä, koska se tekee selvän eron uskon ja epäuskon välillä. Näin se itse asiassa helpottaa evankeliointia.

Olennainen kysymys on kuitenkin se, mitä Jumala on tekemässä? Näyttää nimittäin siltä, että Hän ei ole kiinnostunut ylläpitämään perinteisiä, kaatuvia instituutioitamme. Näihin luen kuuluvaksi perinteiset kirkot ja seurakunnat. Brown sanoo hyvin: ”Kristinusko sellaisena organisoituneena uskontona, jona Eurooppa on sen tuntenut uskonpuhdistuksesta lähtien, on lopullisen kadon edessä.”

Jotain on muuttumassa maanosassamme ja minua kiinnostaa se, mitä on tulossa tämän jälkeen? Usko Kristukseen nimittäin ei ole häviämässä mihinkään. Se on vain ottamassa uusia tai paremminkin aiempaa raamatullisempia muotoja ja toteutumistapoja. Tämä on ollut todellisuutta muualla maailmassa jo pitkään ja nyt mekin saamme osamme Jumalan Hengen Kristuksen seurakuntaa rakentavasta työstä.

Tämä on kuitenkin vain osa totuutta. Brownin näkemyksen mukaan kristillisyyden riisumisen tyhjiö ei täyty new agella. Euroopassa kehitetään hänen mukaansa sen sijaan uusi moraalinen ohjelma, jossa kristityt liberaalit yhdessä sekulaarihumanistien kanssa määrittelevät humanistiset arvot. Nämä kaksi ryhmää kun ovat usein niin läheisellä tavalla yksimielisiä. Itse näen tässä suoran yhteyden ns. käsitteiden kavallukseen, jossa perinteisille kristillisille käsitteille pyritään antamaan uusi, muuttunut sisältö. Käytännössä tämä tulee olemaan laajamittaista ihmisten harhaanjohtamista. Tämä suuntaus tulee myös olemaan raamatullisen Kristus-uskon päävastustaja lähivuosina.

”Hitaat puolueet kateellisia vikkelille kansanliikkeille”

Näin otsikoi erkkolaisen valtakoneiston keltaisen median osa, Ilta-Sanomat pääkirjoituksensa tänään 12.02.2008. Insertti kääntää vielä puukkoa haavassa: ”Puoluelaitos ei ole seniili, mutta sen kyky tunnistaa kipukohtia voisi olla parempi”.

Esimerkkinä on, kuinkas muutenkaan, Kemijärven massaliike, jonka toiminta on lehden mukaan lietsonut keskustelua puolueiden kyvyttömyydestä tunnistaa yhteiskunnan vaihtelevia kipukohtia. Ärhäkimmät kysyvätkin jo suoraan, mihin puolueita ylipäätään enää tarvitaan, jos kansalaisliike ottaa ohjat? Puolueita kun ei enää oikein tahdo erottaa toisistaan. Päätökset tuntuvat olevan samoja riippumatta siitä, mitkä puolueet istuvat hallituksessa.

Niinpä. Itseäni ei ole aikoihin mikään sylettänyt niin paljon kuin kuunnella demarien kaksinaismoralistista oppositiopolitiikkaa, joka sotii vastaan jokaisen terveellä maalaisjärjellä varustetun suomalaisen oikeustajua. Monen vuoden hallitusrupeaman jälkeen he kehtaavat vielä vaatia uutta hallitusta tilille muutaman kuukauden vallassa olon jälkeen omista usean vuoden takaisista töppäilyistään tai mitään tekemättömyyksistään.

(En tiedä, kumpi olisi ollut pahempi tai parempi demarien puheenjohtajana, Heinäluoma vai Tuomioja – molempien vallassaolon tuloksena olisi todennäköisesti ollut demarien alamäen jatkuminen.)

Mutta noihin kansanliikkeisiin ja miten ne ovat pain in the ass viralliselle puoluekoneistolle. Eikö tässä olekin jotain tuttua? Muistellaanpas taas parin vuoden takaisen tsunamitragedian tilanteita Kaakkois-Aasiassa. Virallinen (Tuomiojan johtama) ulkoministeriö nukkui kaikessa rauhassa stalinistista talviuntaan tsunamin jo valjettua koko muulle ihmiskunnalle. Samaan aikaan toisaalla joukko suomalaisia sukeltajia tsunamialueella alkoi omatoimisesti välittää tietoa pelastuneista suomalaisista tänne lintukoto-Pohjolaan. Kun savu oli hälvennyt ja tapausta alettiin tutkia, oli ulkoministeriön päätös asiasta ylevän armahtavainen; ”Teitä ei tulla syyttämään mistään.” He kun olivat ihan omin lupineen ryhtyneet toimeen.

Tää on niin tätä. Kun luin Iltistä tänään töissä (ruokkiksella tietty), ajattelin Kemijärven massaliikettä ja kun muistelen noita suomalaisia sukeltajia toisella puolella maapalloa sekavissa oloissa tekemässä parhaansa, koen hyvin selkeän ja voimakkaan déjà-vu-tunteen. Nykysuomen sivistyssanakirjan mukaan se tarkoittaa ”aikaisemmin koetun tuntu jossakin uudessa tapahtumassa”.

Sitten käy niinkuin Uuno Turhapurolle, että muisti palailee pätkittäin. Samassa myös mielikuva tietystä tapahtumasta nousee mieleeni. On nuori nainen, joka haluaa kannustaa uskovia nuoria etsimään syvempää yhteyttä Jeesukseen, rukoilemaan yhdessä ja voittamaan luokkatovereitaan Herralle – niin, ja hän järjestää omatoimisesti nuorten rukouspiirejä etc.

Oman lähiympäristönsä uskonnollisilta johtajilta kokemansa passiivisen torjunnan ja tukea antamattoman vaikenemisen keskellä häneltä nousee esille vain yksi kysymys: ”Keneltä vielä täytyisi kysyä lupa...?” Muistan pastorina ollessani, kun ilmaisin ääneen täysin ymmärtäväni tätä nuorta naista, saaneeni pastorikollegoilta monta pahansuopaa mulkaisua osakseni. Miten se Ilta-Sanomat asian ilmaisikaan?

”Puoluelaitos ei ole seniili, mutta sen kyky tunnistaa kipukohtia voisi olla parempi”. No okei, ehkei puoluelaitos ole, mutta...

Miksi meillä ei ole...?

Suomen Kuvalehti kirjoitti viime joulukuun 21. päivä ilmestyneessä numerossa meille monille tutusta ilmiöstä eli Jumalan muuttamisesta etelään otsikolla ”Uusi usko kasvaa etelässä” : ”Kristinuskon painopiste siirtyy eteläiselle pallonpuoliskolle. Samalla näkemys Jumalasta muuttuu lähemmäksi ihmisten arkea. Etelän uusi kristillisyys haastaa tiukasti läntisen kristillisyyden: millaiseen Jumalaan kristityt lopulta uskovat?”

Hyvä näin. Hienoa, että läntisen kristinuskon norsunluutorneissakin ollaan havahduttu siihen, mikä on jo pitkään ollut todellisuutta; usko Jeesukseen voittaa uusia ihmisiä puolelleen yhä suuremmassa määrin ja se tapahtuu jossain muualla kuin rikkaassa ja hyvinvoivassa lännessä. Se tapahtuu kolmannen maailman alikehittyneissä maissa latinalaisessa Amerikassa, Intiassa (vainottuna seurakuntana), muslimimaissa (maanalaisena seurakuntana), Kiinassa (jo pitkään jatkuneena kotiseurakuntaliikkeen kasvuna), Afrikassa etc.

Vähän naivisti kärjistäen voisi sanoa, että meillä länsimaissa on kirjaviisautta ja kaksituhatvuotinen kirjoitettu teologian ja dogmatiikan historia jokaisen pienimmänkin raamattukoulun kirjastossa nahkaselkäisenä laitoksena julistamassa menneiden vuosisatojen gloriaa. Samaan aikaan kolmannen maailman uskovilla ovat ihmeet ja merkit ja yliluonnollinen, elävä Jumala todellisuutta arkipäivän elämässä. Tämäkin nyt vähän naivisti kärjistäen sanoen. Mutta jotain sellaista totuuden siementä tässä on, jota vastaan yksikään korkeasti oppineista teologeistamme ei voi väittää. Valitan...

Miksi meillä siis ei ole? Kärsimmekö edelleen Paavalin ateenalaisen ”etnisen” lähestymistavan katkerista seurauksista täällä sivistyneissä länsimaissa samaan aikaan kun Korinttin tapahtumat toistuvat eteläisellä pallonpuoliskolla? Onko rationalistinen humanismi (vai oliko se toisin päin?) kesyttänyt Jumalan ja tehnyt Hänestä meidän asiakastyytyväisyyskyselyihimme auliisti vastaavan ”joo-joo”-miehen? Järjestökristillisyydessä tällaisesta Jumalasta olisi kyllä omat hyötynsä, mutta sellainen Jumala ei oikeasti ole.

Heti ensimmäisenä tulee mieleen Jaakobin kirjeen 4. luvun alku; teillä ei ole, sentähden että te ette ano ja jos te anotte, niin te anotte kuluttaaksenne tuon vastauksen omissa himoissanne. Ennen tätä Jaakob puhuu uskovien välisistä riidoista, joiden alkusyynä ovat himot. Voiko Jumala siis uskoa meille suurempaa siunausta, jos olemme edelleen – kaikesta kirjaviisaudestamme huolimatta – hengellisesti lapsen asteella? Vai eikö Paavalikin juuri tästä puhu moittiessaan Korinttin uskovia lihallisiksi, kun he ovat pirstonneet Kristuksen seurakunnan keskenään kilpaileviksi kuppikunniksi Paavalin itsensä, Apolloksen, Keefaan, jopa Kristuksen nimissä?

Kolme juttua nousee esiin:

• Danielin kokemus yksin jäämisestä, kun Herralta saatu ilmestys kohtasi Häntä (Danielin kirjan 10. luvun alussa)

• raamatullinen käsite ”Herran sanan taakka” heprean sanan ”massa” pohjalta; kun Herra uskoo palvelijalleen sanan vietäväksi ihmisille, niin kyseessä on usein Herran antama kuorma profeetan kannettavaksi, eikä ihmisten vastustus ja haluttomuus ottaa sanaa vastaan helpota yhtään tilannetta

• Jeesuksen sanat opetuslapsilleen jäähyväispuheessaan; ”Minulla on vielä paljon sanottavaa teille, mutta te ette voi nyt sitä kantaa” (Joh. 16:12)

Nämä asiat ainakin minulle tulevat mieleen, kun etsin vastausta kysymykseen: ”Miksi meillä siis ei ole?” Eli olemmeko valmiit maksamaan hinnan, jota Herran äänitorvena oleminen edellyttä vai haluammeko edelleenkin istua mukavasti syvällisellä raamattutunnilla otsa rypyssä, pääaavistuksen kallellaan, mietteliään näköisenä? Tai etsimmekö edelleen karismaattista viihdettä konferensseistamme, jossa hyvin rasvattu ja ammattitaitoinen kristillinen viihdekoneisto hoitaa kaiken puolestamme?

Vaan missä Kristus kulkee...?

Niin, onko jotain tapahtumassa? Samaan aikaan kun perinteiset instituutiot murenevat ja vanhat seurakunnat kärsivät miehistötappioita, niin Jumala on tekemässä jotain uutta toisaalla – ruohonujuuritasolla, Euroopassakin. Tämä tapahtuu samaan aikaan kun meitä toisaalta riisutaan hengellisestä itsekylläisyydestämme...