MITÄ JUMALA ON PUHUNUT?

Seurakunta tarvitsee tulevaisuudessa vainot kestävän rakenteen. Vainoilla käsitän ilmapiirin kiristyessä aluksi esiintyvän mielipidevainon ja median painostuksen, sen jälkeen taloudellisin keinoin tapahtuvan kiristämisen ja lopulta suoranaisen toisinajattelijoiden vainon. Suomessa olemme tällä hetkellä ensimmäisessä kohdassa, joissain Euroopan maissa kakkosvaiheessa ja monissa esim. islamilaisissa maissa ollaan menossa vaiheessa kolme. Mutta jo alusta pitäen meillä pitää olla orgaaninen, vainot kestävä rakenne, sillä se, mikä on alussa on myös lopussa.

Meidän tulee astua ulos materialismista, mikä on mammonan palvelemista. Länsimaisessa kristillisyydessä väärä riippuvuus taloudellisista resursseista on sama tilanne, jonka Daavid kohtasi kun hän yritti käydä Goljatia vastaan Saulin varusteissa. (Ks. 1.Sam. 17:39.) Saulin varusteet oli tarkoitetut vihollisen kohtaamiseen avoimessa rintamahyökkäyksessä. Ne näyttivät komeilta ja suojasivat hyvin nuolilta, kiviltä ja keihäiltä silloin kun pysyttiin paikallaan. Ne eivät kuitenkaan sopineet Daavidille, jonka tapa kohdata vihollinen oli nopea, joustava ja luova.

Samoin meidän tulee selkeästi sanoa hyvästit viihteellisyydelle - meillä ei ole enää varaa siihen. Elämämme on liian lyhyt kulutettavaksi kaikenlaisessa toisarvoisessa puuhastelussa. Sitä vastoin meidän on rohkeasti verkotuttava oikeiden ihmisten kanssa yli kaikkien keinotekoisten raja-aitojen. Tarkoitan erilaisia seurakunta- ja tunnustuskuntarajoja, jotka ovat ihmisten tekemiä, eivät Jumalan. Me verkotumme aina kasvojen kanssa, niin kuin Jumalallakin on kasvot, joita me etsimme nähdäksemme. Koneistolla tai organisaatiolla ei ole koskaan kasvoja.

Me emme tarvitse peloista käsin toimivia ja saavutettuja etuja epätoivoisesti varjelevia poliitikkoja, vaan näkyjen näkijöitä ja unien uneksijoita. Emme tarvitse turvallisuushakuisia ay-pamppuja, vaan kiiluvasilmäisiä kansankiihottajia. Emme tarvitse kiiltäväsaappaisia esikuntaupseereja, joiden univormut ovat moitteettomia ja joilla kunniamerkit kilisevät kilpaa kahvikuppien ja samppanjalasien kera. Tarvitsemme partaisia sissipäällikköjä ja pelottomia ratsuväen komentajia, jotka johtavat joukkoja edestä päin, eivät kirjoituspöytien takaa.

Jotenkin tuntuu siltä kuin viime vuosien aikana omassa elämässäni olisi ollut jonkinlainen kokemus kuolemisesta. Usein on pyörinyt mielessä kysymys siitä, mitä on jäänyt jäljelle sen riisumisen jälkeen. Ja kuitenkin mielessä on ollut rukous: "anna ilo kaikkeen siihen kuolemiseen". Niinkuin Paavali sanoo: "en enää elä minä, vaan Kristus minussa" (Gal. 2:20).

Nyt on kuitenkin aika nousta, tarttua miekkaan ja sotia. On aika paljastaa väärinkäytökset ja epäraamatullisuudet, niin kuin Jumala itse on Valo. Käytännössä tämä tarkoittaa uskollisuutta Totuudelle yli oman seurakunnan, pastorin, ohjelman tai vuosikokouksen enemmistöpäätöksen. Tällä hetkellä Jumala epätoivoisesti etsii tähän esille astumiseen rohkaistuvia omiaan.

Ja koko ajan samaan aikaan: hiljaisuus Jumalan edessä, nöyryys ja kuuntelu. Ei marttyyrihakuisuutta, mutta ei myöskään ihmispelon alla olemista. Kyse on Jumalan äänen kuulemisesta ja Hänen seuraamisestaan. David Pawson kertoo vuosien varrella alkaneensa harjoittaa - normaalin esirukouksen ja pyyntöjen esittämisen ohella - "kuulustelevaa rukousta", kysymysten esittämistä Jumalalle. Näinhän toimi myös profeetta Habakuk, joka seisoi vartiopaikallaan, tarkkaillen mitä Jumala hänelle vastaa (1:1).

Tällä hetkellä ajankohtaisia juttuja meillä päin näyttää olevan:

- ulosmeneminen, rohkea evankeliointi

- kyky opetuslapseuttaa uskoon tulleita elämän mallioppimisen kautta

- uskovien rukouselämän arkipäiväistyminen ja moninaistuminen

- kaupunginlaajan seurakunnan yhteinen esirukous kotikaupunkimme puolesta

- uskonnollinen koneisto versus luonnonmukainen elämä (so. baabelilainen sentralisaatio vs. uusitestamentillinen desentralisaatio), jotka meidän on opittava tunnistamman ja erottamaan.