Ulos mukavuusvyöhykkeeltä
Tänä päivänä meitä kehotetaan kuuliaisuuteen ja alamaisuuteen johtajillemme entistä painokkaammin äänenpainoin. Erityisesti näin tapahtuu ns. uskovien seurakunnissa (kehitys kansankirkossa kun menee ihan toiseen extremelaitaan). Mutta raamattu-uskollisten evankelikaalien ja karismaatikkojen seurakunnissa tottelevaisuus johtajille korotetaan erääksi suurimmaksi arvoksi. Itse näen tämän yhtenä terveenäkin vastareaktiona toisen äärilaidan individualismille.
Olemme kuitenkin vaikeuksissa tämän asian kanssa, koska tämä hierarkkiseen, jopa yhden vahvan johtajan malliin vetoaminen synnyttää lapsen tasolle jämähtäneitä kristittyjä, jotka eivät koskaan tohdi kasvaa uskossaan aikuisiksi. He eivät opi itse tutkimaan Sanaa ja ottamaan vastuuta muista. Päällikön sana on laki – sitä totellaan tai sitten itketään ja totellaan. Keinotekoinen jako pappeihin ja maallikoihin vain ruokkii tätä hengellisen näivettyneisyyden kulttuuria seurakunnissamme. On aivan sama, minkä merkityssisällön annamme sanalle ”pappi” – se voi olla pastori, saarnaaja, vanhimmistoveli, kirkkoherra, seurakunnanjohtaja tms. – tilanne ja sen seuraukset ovat samat.
Käytännössä tämä synnyttää yhä useammin tilanteita, jossa toistuu vanhan sadun ”keisarin uusista vaatteista tapainen ilmiö. Hiljattain itse jouduin tällaiseen tilanteeseen, jossa uskovat melko kritiikittömästi ottivat vastaan heille tarjotun ohjelmapaketin vaivautumatta itse tutkimaan asiaa Raamatusta, olisiko asia niin. Kaikki hymisivät tyytyväisinä, koska kaikki (tai ainakin melkein kaikki) ajattelivat, että tämä on hyvä juttu ja varmaan näin pitäähymistä. Jonkun mieleen varmasti luiskahti ajatus, että onkohan tämä nyt ihan ok, mutta kenelläkään ei ollut kristillistä siviilirohkeutta kajauttaa ulos: ”Keisarillahan ei ole mitään päällään!”
Mukavuusvyöhyke on niin kiva. Siellä on turvallista olla. Tyyntä ja rauhallista. Itse asiassa meille syötetään koko ajan uskonnollisen matrixkoneiston toimesta sitä mielikuvaa, että näin on hyvä, näin pitääkin asioiden olla ja jos tästä haluat poiketa, niin käy hullusti.
Jeesus oli toista maata. Hän meni temppeliin, näki sen touhun (=vallitsevan uskonnollisen kulttuurin), teki nuorista ruoskan ja kaatoi rahanvaihtajien pöydät ja ajoi kaupustelijat ulos temppelistä. Hänen seuraajistaan kasvoi kristittyjä, jotka, kuten Berean juutalaiset, tutkivat joka päivä Kirjoituksia, oliko asia niin kuin heille oli opetettu.
Meillä on tänä päivänä huutavan suuri tarve tehdä paluu juurillemme, Raamatun Sanaan. Kuitenkin meidän tarvitsee kysyä vakavasti, merkitseekö "paluu Jumalan Sanaan" paluuta kirkkokuntalaisuuteen ja niiden edustamiin perinteisiin, hierarkkiseen johtajuuteen ja pappisvaltaisuuteen, jollaiseksi olemme perinteisesti mieltäneet käsitteen "kristinusko".
Itse näen paluun Jumalan Sanaan merkitsevän sen seurakunnan mallin, rakenteen ja käytännön toteutumista, mikä meiltä on paljolti hukassa nykyisten kirkkokuntien, herätysliikkeiden ja seurakuntien piirissä. Ohjelmapalvelut, kampanjat, hierakkia yms. ovat syrjäyttäneet yhteisöllisyyden. Tunnustuskuntalaisuus, oli se sitten mitä tahansa, estää Kristuksen ruumiin aidon todellisuuden hahmottamista paikkakunnalla. Paluu Jumalan Sanaan on minunkin tunnuslauseeni, mutta se ei merkitse minulle paluuta entiseen, vaan uuden, syvemmän uskonyhteyden etsimistä Jumalaan Itseensä ja myös Hänen omiinsa.
Moni sellainen, joka sanoo olevansa raamatullinen, ei silti uskalla viedä johtopäätöksiään käytännön tasolla loppuun asti. Monelle meistä se maksaa liikaa. Ennen kaikkea se rassaa meidän mukavuudenhaluamme.
6 comments:
moi.näin lahtelaisena ajattelin, että olisikohan tuo mainitsemasi ohjelmapaketti kuvaillut hiljattain ollutta big light-tapahtumaa? itse olin kyseisessä tapahtumassa vastuunkantajana,ja minua kiinnostaa kuulla lisää ajatuksistasi, jos nyt puhumme samasta asiasta. tapahtumahan oli ennen kaikkea suunnattu ihmisille, jotka eivät tunne Jumalaa, tarkoituksena ei niinkään ollut tarjota uskoville ohjelmapaketti. siksi esimerkiksi puhujana evankelista Riku Rinne, jonka sydämellä ovat maamme nuoret.Missä kohdin sinun mielestäsi mentiin yli Raamatun kirjoitusten? (älä ota tätä kyselyä negatiivisesti)
On hyvä, että löytyy kristittyjä, jotka kykenevät arvosteluun, mutta mielestäni heidän pitäisi myös olla yhdessä rakentamassa tällaisia evankelioivia tapahtumia, jotta voitaisiin saada eri näkemykset esille.se ei muuta mitään, jos vain arvostellaan omissa piireissä, mutta arvostelu ei koskaan kantaudu sen korviin, joka voisi oppia tästä uutta.
-sisaresi Kristuksessa
Hyvä kommentti, kiitos siitä! Tällaiseen palautteeseen on aina ilo vastata.
Jos nyt puhutaan pelkästään "Big Light"-tapahtumasta - missä ei nyt suinkaan ollut pääpaino tuossa blogikirjoituksessani - niin seuraavassa vähän ajatuksiani sen pohjalta. Olin muuten itsekin rakentamassa tuota tapahtumaa lauantaiaamuna; kannoin penkkejä, laitoin mattoja jne.
Ensinnäkin pidän tuota formaattia itsessään tosi hyvänä; kahvia, vapaata liikkumista, monipuolista ohjelmaa jne. Eihän sitä muuten jaksaisi reilusti yli kolmea tuntia istua paikallaan.
Simojoki, kuoro & lauluryhmä olivat ihan okei. Riku Rinteen puhekin ihan hyvä. Standup-saarnaajatkin oli ihan jees. Hyvä, että oli mahdollisuus rukouspalveluun jne. Eli kyllä itse tilaisuudessa oli paljon hyviä elementtejä.
Toisaalta en usko sen hirveästi tavoittaneen ei-uskovia, vaan keränneen enimmäkseen "omia" porukoita lauantai-illan viettoon. Puhun tässä omasta kokekuksesta; näin näissä yleensä käy. Eikä siinä sinällään ole mitään pahaa. Mietityttää vain, että miten me sitten parhaiten eikkareita tavoittaisimme, kun nämä perinteiset massakokoukset eivät siinä kohtaa oikeasti kovin hyvin toimi.
Okei, tiedän sen, että aina näissä kokouksissa joku tulee uskoon, uudistuu uskossaan, rohkaistuu menemään eteenpäin ja hyvä niin. Mutta jos puhumme uskosta osattomien ihmisten tavoittamisesta evankeliumilla, niin silloin näiden perinteisten massakokousten aika on auttamatta ohi. Eikkarit eivät tule niihin.
Eli heitä meidän pitäisi oikeasti tavoittaa muuta kautta; henkilökohtaisten ystävyyssuhteiden ja omaan kotiimme kutsumisen kautta, hyödyntämällä normaaleja arkielämän kontakteja työssä, naapurustossa, vapaa-ajan vietossa, harrastuksissa jne. - yksinkertaisesti elämän keskellä.
"Big Light"-tapahtumassa eniten minua arvelutti se Jipun kutsuminen mukaan, enkä ole näine ajatuksineni nyt mitenkään yksin. Tiedän monien muiden siellä olleiden ajattelevan samoin. Tähän liittyy myös ajatukseni/tulkintani "keisarin uudet vaatteet"-ilmiöstä.
Mielestäni Jipun jutut eivät palvelleet evankeliumin asiaa. Jos henkilön viesti yleisölle on esim. se, että uskoontulon jälkeen mikään ei muutu niin se palvele evankeliumin eteenpäin menemistä. Ensinnäkään se ei pidä yhtä totuuden kanssa. Ks. esim. 2.Kor. 5:17. Jos henkilön käsitys uskonelämästä on yksipuolisesti ja korostetusti se, että Jumala hänet sitten toistuvasti noukkii ojan pohjalta, niin se on sellainen malli uskonelämästä ja vaelluksesta, että se ei ensinnäkään ole koko totuus, eikä aja ketään Kristuksen luo. Ennemmin se antaa ihmiselle luvan jatkaa entiseen malliin - Jumalahan on armollinen.
Tältä pohjalta ajattelen myös, että tällainen näkemys uskosta ei toimi hyvänä mallina ja samastumiskohteena esim. nuorille, uskoville naisille ja tytöille. Se antaa heille väärän, epäraamatullisen signaalin kristityn elämästä.
Tässä kohtaa tulee kuvaan mukaan se "mukavuusvyöhykkeeltä ulos astuminen", josta kirjoitin; kuka uskaltaa, rohkenee, viitsii, vaivautuu tällaiseen?
Sitten on vielä asia erikseen se, mitä tällainen tekee Jipulle itselleen? Se kohtelu ja palaute Jipulle, jota hän tilaisuudessa sai, ei auta häntä itseään eteenpäin elämässään. Ne eivät rakenna häntä itseään mitenkään - päinvastoin; enemmänkin ne ruokkivat hänen väärää minäkuvaansa. Korottamalla tällaisen elämäntavan korokkeelle kristittyjen keskuudessa teemmekin itse asiassa karhunpalveluksen hänelle.
Tämän pohjalta ajattelen näin jälkikäteen, että en itse olisi tuonut ei-uskovaa ystävääni tuohon tilaisuuteen.
Niinkuin mainitsin, en ole suinkaan yksin näiden ajatusteni kanssa. Juttelin seuraavana päivänä mm. yhden uskovan nuoren parin (20-30v.) kanssa tästä ja näkemyksemme olivat hyvin samansuuntaiset.
Se, mikä ehkä olisi parantanut asiaa olisi ollut se, että koko tilaisuuden kehityskaari olisi rakennettu tyystin eri tavalla:
- Jippu esiintymään tilaisuuden alkupuolelle (eikä missään nimessä loppuun, ikäänkuin "pääesiintyjäksi")
- Jipun elämän raadollisuuden hyvin esiin tuovien laulujen jälkeen esille evankeliumi; Simojoki & kuoro tuomaan toivon ja lohdutuksen sanomaa
- väliin sitten huumoria ja muuta sellaista...
- pääpaino olisi pitänyt olla Riku Rinteen rohkeassa julistuksessa ja siihen olisi pitänyt tilaisuus huipentua; Jeesus on Voittaja! (kaikesta huolimatta)
Emmekö kuitenkin olleet kokoontuneet juhlimaan Jeesus Herranamme, jonka rinnalla muut asiat kalpenevat?
Tällaisin ajatuksin,
veljesi Kristuksessa Timo
PS. Entä mitä mieltä noin muuten olit blogikirjoitukseni sisällöstä; ulos mukavuusvyöhykkeeltä ja paluu takaisin Raamatun Sanaan?
Hei
Asiaa jälleen. Kiitos!
En halua loukata seuraavalla ketään. Anteeksi etukäteen.
Puhuimme eilen mukavuusvyöhykkeestä ystäviemme kesken. Tosin työelämän puitteissa. Kysessä on minusta luonnollinen perin inhimillinen ilmiö. Ihmisen on aina helpompi takertua tuttuun ja turvalliseen ja suurimmassa osassa mistä tahansa ihmisyhteisöistä syrjitään rehellisiä puhujia ja muutoksenhakijoita, kehittäjiä. Keisarilla ei ole vaatteita oikeastaan missään.
Mitä tulee massatapahtumiin ja perinteiseen uskikset rokkifestareilla tai perjantai-illan kaupungilla saarnaamassa ei-uskoville tarkoituksena saattaa ihmisiä Jeesuksen pariin, niin mun pitkällisen yleisökokemuksen mukaan toiminta lähinnä KARKOTTAA ihmisiä Jeesuksen luota.
Tämä liittyy minusta kiinteästi Timo Koivistonkin esille ottamiin asioihin.
Ihmisille jaetaan näissä tilaisuuksissa käsitystä kristillisyydestä, joka on todella NAIVI ja pinnallinen, joka ei kunnioita lainkaan kohdeyleisöä. Jeesusta tarjotaan jonkinlaisena frendinä, joka toimii instant-lääkkeenä kaikkiin mahdollisiin elämässä esiintyviin ongelmiin ja käsitys kristittynä olemisesta on jämähtänyt hyvin suppeaan muottiin. Ikäänkuin ihminen voisi oikeasti niin sanotusti pätkähtää yhtä äkkiä uskoon, kuunnella pinnalliset opit ja olla muuttumatta oikeasti mihinkään suuntaan. Kuka näitä ns. todistuspuheenvuoroja oikeasti uskoo? Uskovatko kertojat itsekään niihin? Ainakin mun kristinuskosta vieraantuneista ystävistä tällainen sanoma aliarvioi ihmisiä ja heidän aitoja tarpeitaan, kun he etsivät elämälleen syvempiä merkityksiä ja sisältöjä. Miksi kristinuskosta pitää tehdä ja on tehty näissä yhteyksissä jonkinlainen "suklaapatukkamainos". Osta tämä patukka päivittäin, niin olet onnellinen. Herra Jumala sentään.
Minusta ei ole mikään ihme, että esim. buddalaisuus ja muut vastaavat henkiset tiet kutsuvat niin monia, koska niiden tarjoama ihmiskuva ja käsitys henkisestä kehittymisestä on rehellinen ja monipuolinen. Niissä ei väitetä katteettomasti, että ihminen voisi muuttua työtä tekemättä ja kivutta.
Olemme toki erilaisia, enkä halua loukata ketään, mutta minun ymmärrykseni mukaan kristittynä eläminen on jatkuvaa ankaraakin keskustelua itsensä ja Jumalan kanssa ja hidasta muuttumista yhä kristitymmäksi. Se on pitkä tie, jossa ei tule koskaan valmista.
Toinen minua ja lukuisia tuntemiani ihmisiä häiritsevä piirre näissä massatapahtumissa on Jumalan poissaolo. Olemme erilaisia ja teitä Jumalan luo on monia, mutta kun nykyaikana saa kuulla rokkia joka tuutista ja kaikissa yleisötilaisuuksissa joku on koko ajan huutamassa mikkiin jonkinlaista sanomaa tai mainosta, niin löytyykö Jumala tällaisestä metelistä uskovien järjestämässä hmm. festivaalissa. Ehkä joku löytää. En tiedä. Minusta Jumala löytyy hiljaisuudesta ja itsensä kohtaamisesta Jumalan edessä. Se vaatii nöyryyttä, ei karismasaarnaajaa, joka jakaa ehdotonta sanomaa vailla mahdollisuutta minkäänlaiseen aitoon keskusteluun.
Mä olen tässä asiassa varmaan vieläkin voimakkaammin kuin Timo sitä mieltä, että tuodakseen jonkun ihmisen Jeesuksen tykö, häntä pitää lähestyä oman elämänsä kautta, esimerkin ja välittämisen merkityksessä. Elämän keskellä, kuten Timo sanoo.
Ortodoksina olen toiminut samoin kuin miten minulle aikoinaan tehtiin. Kysyn joskus ystäviltäni haluatko tulla tutustumaan ortodoksiseen palvelukseen. Joskus joku tulee mukaan, kuten eilen kävi. En saarnaa, en yritä käännyttää, kerron hieman mitä palveluksessa tulee tapahtumaan ja annan palveluksen itsensä puhua puolestaan. Koetan kunnioittaa ystäviäni. Yleensä päädymme tilaisuuden jälkeen vakavahenkiseen keskusteluun, jossa mä koetan antaa tilaa toiselle ihmiselle lyömättä Raamatulla päähän jakaen iskulauseita joka suuntaan. Jos markkinoisin kristinuskoa jonkinlaisena brändinä ja vastausautomaattina, niin en saisi mitään aikaan. Eivät fiksut ja järkevät ihmiset mene sellaiseen halpaan. Eivät he usko mainoksiakaan. Miksi he uskoisivat kiiltokuvajeesukseen?
Mä luulen, että näissä uskistapahtumissa on monesti enemmän kysymys oman joukkohengen ja yhteisöllisyyden ylläpitämisestä kuin aidosta pyrkimyksestä levittää evankeliumia. Näinhän tapahtuu kaikissa yhteisöissä. Yhteisöstä sinänsä tulee tärkeämpi kuin se alkuperäinen tarkoitus miksi se luotiin. Katsokaa luterilaista kirkkoa ja SDP-puoluetta. Minusta ne ovat ongelmissaan hyvin samankaltaisia. Jotakin tärkeää on hukattu.
Olen vallankumouksellinen ortodoksi suhteessani organisaatioon, mutta ymmärrän sen että mun kirkko on säästynyt monelta olemalla rehellisesti sisäänpäinlämpiävä. Se ei edes yritä olla kaiken kansan kirkko.
Minusta vahva hierarkkinen organisaatio on toisaalta tarpeen opin puhtaana pitämisen vuoksi, mutta toisaalta se ei saisi olla esteenä organisaation ympärillä eläville vapaille muodoille, kuten kotiseurakunnille ja kaikelle sille mistä Timo puhuu.
Mä toivon sydämestäni, että nykyaika löytäisi jonkin laajan aidosti kristillisen liikkeen kotisuomessamme. Ihmisten hätä ja hukassaolo modernissa maailmassa on suurta ja sille pitäisi löytää vastaus kristinuskosta. Elävästä kristillisestä arjesta!
- Johannes -
Hei
Lueskelin viime yönä läpi kaikki tänä vuonna kirjaoittamasi tekstit. Huomasin ymmärtäväni sinua entistä enemmän ja huomasin puutteita omassa ajattelussani.
Ravistelu on aina hyvästä, jos se johtaa perusteltuun eteenpäinmenemiseen uskossaan ja elämässään.
Kirjoitit Neljäs tie -postauksen kommenteissa seuraavaa:
"Meidän on juurruttava syvemmälle Sanaan. Kuulitko - ei teologiaan tai kirkkoisiin, vaan Jumalan ilmoitukseen Raamatussa."
"Jumala ei katso meidän kirkkokuntalaisuuteemme tai opillisiin käsityksiimme, vaan Hän katsoo meidän sydämeemme. Autuaita ovat puhdassydämiset, sanoo Jeesus."
"Paluu Jumalan Sanaan on minunkin tunnuslauseeni, mutta se ei merkitse minulle paluuta entiseen, vaan uuden, syvemmän uskonyhteyden etsimistä Jumalaan Itseensä ja myös Hänen omiinsa."
Mä olen ajatellut aina jotenkin luontaisesti, ettei mikään kristillinen kirkkokunta tai lahko ole toistaan arvokkaampi. Näiden välillä on erilaisia opillisia painotuksia ja käytäntöjä, joista voisi väitellä loputtomiin, mutta se ei kiinnosta ainakaan minua, enkä ole siihen riittävän oppinutkaan. Uskon edelliseen liittyen, että eri kirkot tai lahkot kutsuvat pariinsa erilaisia ihmisiä. Se mikä sopii yhdelle ei sovi toiselle ja niin edelleen. Uskon itse ja näin tekee tietenkin valtaosa kristityistä, että oma vaihtoehto on jotenkin oikeampi kuin muut, MUTTA en ainakaan itse lähde tuomitsemaan muita vaihtoehtoja, vaikka voin kritisoida niitä siinä missä omaanikin joistakin erityispiireistä taikka lähtokohdista, koska erilaiset opit ja käytännöt johtavat myös erilaisiin tuloksiin hyvässä ja huonossa.
Tärkeintä on ja on ollut minusta aina kunkin ihmisen kristillisyys sinänsä ja uskon syvyys riippumatta siitä mihin kirkkoon tai lahkoon hän kuuluu.
Tässä mielessä uskon kuten Timo kirjoittaa, että Jumala katsoo ainoastaan sydämiimme ja, että syvemmän uskonyhteyden etsiminen on ensisijaista.
Ja näen edelläolevaan viitaten, että teologia, traditio tai kirkkoisät ovat ainoastan väline tällä tiellä kohti Jumalallistumista, Kristuksenkaltaiseksi tulemista. En näe itse mitään syytä tuon välineen hylkäämiseen, koska sieltä löytyy vuosisatojen kuluessa koeteltua ja hyväksi todettua viisautta tässä mielessä. Kokonaan toinen kysymys on miten tuota välinettä hallussaanpitävä kirkko, tässä tapauksessa ortodoksinen, noudattaa itse välinettään. Maallisena hierarkkisena organisaationa luvattoman huonosti, mikä ongelma vallitsee kaikissa kirkoissa ja lahkoissa. Mutta tämä ei minusta tarkoita minkään välineen kohdalla missään kirkossa taikka lahkossa sitä, että väline itsessään olisi huono ja hyljättävä. Raamattukin on vain väline. Pitäisikö sekin hyljätä?
Ja ilmeisesti Timo näkee ongelman juuri tässä, että nuo organisaatiot välineineen loppujen lopuksi haittaavat tätä kristityn tärkeintä päämäärää, että ihmiset pyrkivät uskossaan eteenpäin oikeastaan kirkoistaan ja lahkoistaan huolimatta ja, että seurakunnat eivät oikeasti ole seurakuntia, koska niiden jäsenten välillä ei vallitse arjessa toteutuvaa veljeyttä Jeesuksessa Kristuksessa. Täysin siitä riippumatta mistä kirkosta taikka lahkosta puhumme.
Jos tulkitsen edellä Timoa oikein, niin olen ensimmäisen kohdalla monessa kohdassa samaa mieltä ja mitä tulee jälkimmäiseen, niin olen täsmälleen samaa mieltä.
Jokainen kristitty voisi esittää perustellun kysymyksen kuinka hyvin hänen oma kirkkonsa noudattaa organisaationa omaa oppiansa. Vastaus ei ole kovinkaan miellyttävä taikka ylentävä ja se antaa aihetta perusteltuun vahvaan kritiikkiin.
Minusta Timon esittämä vapaammin organisoituva pienimuotoisiin yhteisöihin perustuva srk-malli on perustellusti pohtimisen arvoinen. En näe henkilökohtaisesti mitään estettä sille, että tällaisia kotiseurakuntia ja muita uusia muotoja alettaisiin harrastaa ja perustaa siitä riippumatta mihin eri tunnustuskuntiin niiden jäsenet kuuluvat. Jos esim. ehtoollisen nauttiminen ko. piirissä on jollekulle ongelma, hän voi nauttia ehtoollista omassa mahdollisessa virallisessa tunnustuskunnassaan. Minusta olisi ensiarvoisen tärkeää kehittää ja saada oikeasti toteutettua tällaisia pienimuotoisia kristillisiä yhteisöjä, joissa kristityt voisivat oikeasti käytännössä noudattaa kristityn elämään kuuluvaa välittämistä ja huolenpitoa sekä tärkeimpänä yhteistä elämää Kristuksessa. Mitä muuta voi olla tai pitäisi olla?
Tämä olisi ensiarvoisen tärkeää myös liikkeenä, koska se osoittaisi maallistuneille kristityille ja uskonnottomille mitä kristitty elämä on ja miten se tarjoaisi oikean inhimillisen ratkaisun hajoaville moderneille sosiaalisille siteille. Suomessa on uskomaton määrä pelkästään yksinäisiä syrjäytyneitä, jotka pitäisi saada edes jonkin välittävän rakkauden piiriin. Miksi jättää sitä viranomaisten tehottoman huolen varaan.
Tällainen toiminta tosin herättäisi vastustusta myös muualla, koska se olisi minun näkemykseni mukaan täysin vastakkainen modernille konsumerismille ja uusliberalistisille ynnä muille suoritus- ja markkinakeskeisille opeille ja käytännöille. Eihän voi olla kannatettavaa, että esim. ihmisten kulutus vähenisi heidän viettäessään yhä enemmän aikaa keskenään rahalla ostetun ajanvietteen sijaan.
Tällainen alkuseurakunta-ajattelu osoittautuu minusta yhtä vallankumoukselliseksi niin nykyajassa kuin Roomankin aikaan. Se ei ole mitenkään vallanpitäjien edun mukaista sen enempää kirkollisten kuin maallistenkaan.
Huomaan kirjoittavani itselleni jonkinlaista julistusta. Anteeksi tästä muille. Kehitän ajatuksiani kirjoittamalla.
Huomaan myös, olevani monessa mielessä kenties hyvinkin kerettiläinen oman kirkkoni piirissä näine ajatuksineni ja millaista vastustusta tällainen mahdollisesti herättäisi. Tässä tuleekin sitten kirjaimellisesti esiin Timon puhe vanhoista leileistä, joista hänellä on moninkertainen kokemus minuun verrattuna.
Minä en olisi silti heittämässä vanhoja leilejä hukkaan, niiden rinnalla voi olla uusia leilejä. Viittaan mm. aiempaan mainintaani välineistä sinänsä.
- Johannes -
Mitä vastaisin Sinulle, Johannes? Ajattelusi luotaa syvemmälle kuin minun. Minä olen tässä oppimassa. En välttämättä ajattele kaikesta samalla tavoin, mutta huomaan valon lisääntyvän kun joku toinen tuo oman valonsa minun valoni rinnalle. Yhdessä ne näyttävät enemmän ja pitemmälle.
Totesin vaimolleni, että ehkä tuon Johanneksen pitäisi pitää tätä blogia...
Timo
olen oikeastaan noissa lähes samaa mieltä kanssasi, mitä kyseiseen tapahtumaan tulee. ehkä jipun puheista vielä sen verran, että kokonaan hänen lauseensa kuului niin, että uskoontulonsa jälkeen hän ei muuttunut mitenkään siinä, että tekee yhä syntiä ja on aivan yhtä kelvoton kuin ennenkin. ja tämä taitaa olla totta kutakuinkin kaikkien meidän kohdalla. ja itse olen ainakin kokenut, että Jumala kyllä etsii sitä yhtä kadonnutta lammastaan, joka eksyy tieltä. uudelleen ja uudelleen. tämä ei tietenkään anna mitään vapautta meille elää synnin orjuudessa, koska Jeesus voi siitä meidät vapauttaa, kiitos Hänelle! Johanneksen kommentista vielä, itse olen kyllä saanut sysäyksen uskoon tulooni juuri traktaatteja tuiki tuntemattomille jakavalta ihmiseltä, kun hän "sattui" kohdallani ollessani herätyksen tilassa. Ja tällaisista kristittyjen "massatapahtumista", josta puhuit, sain kuulla evankeliumin ollessani teini-ikäinen, ja niissä monesti koin Jumalan kutsun, johon ajallaan sitten tartuin. ja vaikka johonkin tällaiseen tapahtumaan tulisi yksikin ihminen, joka siellä saa löytää Vapahtajan, on se Jumalalle käsittämättömän suuri ilo, jota enkelit taivaassa juhlivat. On rikkautta, että viemme ilosanomaa eteenpäin omilla tahoillamme, omalla persoonallamme ja omin keinoimme. annetaan siinä suhteessa kaikkien kukkien kukkia!
-sisar
Post a Comment