Hajanaisia mietteitä kevään kynnyksellä

Kuuntelin tänä aamuna autossani Radio Dein ”Country Gospel”-ohjelmaa, jossa soitettiin vanhaa jeesusrockhittiä ”Little Country Church”. Laulu kertoo pienestä maalaiskirkosta jossain jenkkilän junttilassa, johon kokoontui kaikenlaista väkeä ympäriinsä ja kauempaakin. Biisissä sanottiin jotenkin siihen tyyliin, että ”saarnaaja ei puhu enää mistään uskonnosta, he ovat vain tulleet yhteen ylistämään Herraa”. Sen esitti uskoontulleiden hippien 70-luvun alussa perustama bändi nimeltä ”Love Song”. Vuosi taisi olla jotain 1974 tai sinne päin…

- Yllättävän ajankohtainen message näillä kavereilla, totesin vaimolleni kantaessani Lidlin ostoksia autosta.

-------

Luin hiljattain eräästä rukouskirjeestä seuraavanlaisen katkelman: ”Kirjoitamme joskus kiireen ja väsymyksenkin keskellä ja pidämme siten itsellämme oikeuden päästää käsistämme ajatuksia ja näkemyksiä, joita myöhemmin joudumme tarkistamaan. Hengellisen työn tekijänä joudumme jatkuvasti analysoimaan sekä itseämme, että kaikkea muuta mitä yhteiskunnassa ja Jumalan kansan keskuudessa tapahtuu. Tämä on prosessointia, jossa näkemykset tarkentuvat ajan myötä. Eri asia on, kun Jumala selvästi puhuu jostakin asiasta tai näyttää oman näkökulmansa johonkin tilanteeseen.”

Tämä tuntui jotenkin niin hyvin tutulta kokemukselta ja näkemykseltä. Ajattelen, että näin on tämäkin blogin kohdalla; kirjoitukset tulevat usein kiireen keskellä, paineenkin alla ja se väistämättä tarkoittaa vajanaisuutta ilmaisuissa, käsitteissä ja näkemyksissä. Toisaalta en haluakaan pyrkiä mihinkään kiveen hakattuihin dogmeihin, jotka ovat eräs länsimaisen kristillisyytemme perusharhoja. Niin kuin ystäväni Johannes, jota en ole itse koskaan tavannut kasvokkain, kirjoittaa eräässä blogikommentissa: ”Huomaan kirjoittavani itselleni jonkinlaista julistusta. Anteeksi tästä muille. Kehitän ajatuksiani kirjoittamalla.” Näin se on.

-------

Eilen tulleessa Perusta-lehdessä oli mielenkiintoinen ja koskettava kommentti. Allekirjoittajina joukko nuoria teologian opiskelijoita, joiden sukunimet viittaavat kirkollisen herätyskristillisyyden eturivin henkilöihin (so. heidän isiinsä). Lainaan seuraavassa tuota kirjoitusta ja kommentoin väliin (kursiivilla).

”Arvoisat keskustelijat

Me Suomen teologisen instituutin opiskelijat olemme surullisina seuranneet Perustassa noin vuoden ajan käytyä teologista keskustelua. Mielestämme keskustelua on värittänyt ennemmin vastapuolen persoonaan kuin hänen mielipiteisiinsä kohdistuva argumentaatio ja retoriikka, joka ei ole keskustelun kannalta rakentavaa.

Meidänkin keskuudessamme esiintyy näitä samoja opillisia erimielisyyksiä; meitä on Luther-säätiöläisiä, ns. uuspietistejä sekä kaikkea siitä väliltä. Vaikka väittelemme ajoittain kiivaastikin teologisista kysymyksistä, yritämme silti säilyttää ystävälliset välit keskustelukumppaniimme ja suhtautua häneen kristillisellä rakkaudella.”

Tähän asti luettuani havahduin hyvin hereille perjantai-illan saunan ja tacoaterian jälkeisestä väsymyksestä. Mielenkiintoni oli herännyt. Toisaalta tuli mieleen spontaani ajatus; ”älä ruve isääs neuvomaan!” (Tässä tapauksessa melkein kirjaimellisesti!)

Sitten ajatukseni harhailivat jossain 70-luvun ja nykyisen jälkimodernin hengellisen tilanteen välillä ja palaset alkoivat loksahdella kohdalleen. Ns. viidesläisyys ja sen riitaisat perilliset (joihin Luther-säätiökin osittain ja tahtomattaan kuuluu) ovat aina olleet perus-dna:ltaan protestiliikkeitä (vrt. Urho Muroman perusteesi: ”Kirkossa – kirkon puolesta – kirkkoa vastaan”). Niiden toimenkuvaan on alun perin kuulunut hengellis-teologinen sapelinkalistelu kirkossa (oikeutetustikin!) ja samalla lahjomattomalla logiikalla ne ovat myös selvitelleet omia tulehtuneita välejään.

Mutta nyt on tullut uusi sukupolvi, joka on – näin oman näkemykseni mukaan – poiminut rusinat postmodernismin pullasta eli hyväksyy ja sietää tietynlaista ajattelun kirjavuutta keskuudessaan. Enää ei välttämättä siis pyritäkään teologiseen yksiformaattisuuteen joka ikisessä kehällisessä sekundaariargumentissa. Eriävät näkemykset eivät olekaan este yhteydelle. Hyvä näin siis – so far so good.

Mieleen lipsahti myös kiusaus ajatella (oman aikani kristilliselle ajattelulle niin tyypillisesti) nousevaa nuorta sukupolvea messianisoiden; nyt meillä on käsissämme uusi, puhdas nuoriso, joka ei toista isiensä virheitä – vihdoinkin! Hengellisten veljesvainojen ja sisällissotien ajat ovat pian historiaa etc. Kunnes sitten vanhat muistijäljet aktivoituivat ja valikoiva muistini poimi ihan lähimenneisyydestä tilanteita, missä samaisen sukupolven edustajat lähes tulkoon taistolaisella innolla ignoorasivat minua, kun en tarpeeksi kritiikittömästi hypettänyt samoja juttuja kuin he. No, näin vain toimii syntiin langenneen, vajavaisen ihmisen mieli. Ja toisaalta; juuri nuorissa ”meikäläisissä” on Putininkin tulevaisuus äiti-Venäjällä. (Ymmärtäkää minut nyt oikein; tämä on itseironiaa ja sarkasmia.)

Mutta sitten nämä nuoret teologian opiskelijat iskevät asian ytimeen - ja lujaa!

”Emme katso meillä tässä kirkkopoliittisessa tilanteessa olevan varaa kylvää eripuraisuutta sinne, missä keskusteluyhteys saattaisi vielä olla löydettävissä.”

Siinä on nyt lyhyesti ja ytimekkäästi esitetty asian ja ongelman ydin ja se koskee koko Kristuksen ruumista, ei vain jotain luterilaisen kirkkopolitiikan hiekkalaatikkoa. Kyse on paljon laajemmasta ja syvämerkityksellisemmästä asiasta kuin vain tästä kapeasta kirkollisesta näköalasta. Miten Kristuksen ruumiin hajallaan toisistaan kaukana olevat osat voivat löytää tiensä toistensa luo ylitse kirkkokuntarajojen? Viittaan tässä em. Urho Muroman hengellisen palvelutyön erääseen lopputeesiin: ”Kerätkää yhteen isien perintö!” Hän tarkoitti tällä kirkollisen herätyskristillisyyden kokoamista yhteen vaikuttamaan kirkon parhaaksi kuin suola, joka estää mädäntymistä.

Sama laajemmalle tasolle vietynä; miten löytää keskusteluyhteys ylipäätään kaikkialle sinne, missä ollaan uskollisia Jumalan Sanalle ja Pyhälle Hengelle? Mietipä hengellisiä ja teologisia ääripäitä omassa ajattelussasi; Luther-säätiö, Nokia Mission uusi kirkkokunta, häkellyttävän nopeasti leviävä ajattelu seurakunnasta orgaanisena ihmisten muodostamana yhteisönä jne. Kyllä hajallaan olevien Israelin lampaiden yhteen kokoaminen on Herran itsensä työ, ei ihmisten voimin tehtävissä!

Mutta sitten ”isiensä neuvominen” jatkuu:

”Siinä, missä teidän tulisi toimia meidän nuorten teologien esikuvina, te eripuraisuudellanne pikemminkin aiheutatte meissä turhautumista ja surua. Emme tahdo löytää itseämme samanlaisesta tilanteesta tulevaisuudessa. Vetoamme siis kaikkiin keskustelun osapuoliin: toivoisimme teidän käyttäytyvän asemanne arvoisella ja velvoittamalla tavalla. Palauttakaamme kaikki mieliimme Paavalin sanat: ´Olkaa veljellisessä rakkaudessa helläsydämiset toisianne kohtaan; toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne.´ (Room. 12:10)”

Auts! Osui ja upposi.

Okei, tietenkin joku ”vanhempi veli” voisi tässä naureskella kyyniseen sävyyn ja ihan oikeutetustikin heittää kehiin erilaisia teorioita akkulturaatioprosesseista tyyliin ”odottakaahan vain kun itsellänne on hyvätuloinen virka, valtaa ja saavutettuja etuja puolustettavanne – kyllä silloin muuttuu ääni kellossa” jne.

Mutta minä en tee sitä, vaan tunnustan nöyrästi; kyllä, tästä on minullakin paljon opittavaa ja tahdon sen tehdä.