Terveisiä kirkosta

Tunnustan auliisti diggaavani STI:sta (Suomen Teologinen Instituutti, www.teolinst.fi). Luen aina innolla heidän julkaisunsa ”Kulmakivi”, joka ilmestyy muutaman kerran vuodessa. Olen lukenut useimmat STI:n vuosikirjoista ja monista olen tehnyt tosi hyviä löytöjä. Opettajina on ja on ollut tyyppejä, joita olen tuntenut nuoruusvuosiltani saakka ja joita arvostan. Tunnen myös monia nuoria teologian opiskelijoita, jotka ovat pyörineet STI:n nurkissa ja olen vetänyt siitä sen johtopäätöksen, että siellä täytyy olla myös jotain elämää pergamenttikääröjen välissä.

Paras arvostus STI:lle tuli jokin aika sitten, kun eläköitynyt VT:n proffa Raija Sollamo moitiskeli jäähyväispuheenvuorossaan Timo Eskolaa & kumppaneita vaihtoehtoisesta teologisesta ajattelusta. Se noteerattiin monella taholla rankkauksena korkealle.

Tunnustan siis arvostavani STI:a ja myös tukevani heidän työtään taloudellisesti silloin tällöin. STI tarjoaa hyvän vaihtoehdon varsinkin Hesan teologisen tiedekunnan opetukselle ja arvoille. En toki usko, että se koskaan pääsee ns. ”virallisen” opinahjon asemaan, mikä aika hyvin kuvaa Suomessa vallitsevaa teologista bresnevismiä. Mutta heittäkääpä minulle joku vastaava oppilaitos Suomesta; sellaista ei ole näköpiirissä sen enempää kirkon kuin vapaiden suuntienkaan puolella, mikä sekin on aika kuvaavaa.

No nyt joku tietysti kysyy, että mitä järkeä on pönkittää pystyyn kuolevia kirkkokuntia ja sen kaavamaista virkajärjestelmää? No, jos vaikka ihan kiusallani… Sanoohan Paavalikin, että mitä väliä, pääasia, että Kristusta vain julistetaan, tavalla tai toisella. (Oma käännös, alkutekstille uskollisempi löytyy Fil. 1:18:sta.)

No, ihan vakavasti puhuen niin ymmärrän kyllä nuo em. kommentit, mutta jotenkin vain koen Jumalan tahdon olevan näin. Henkeni yhtyy moniin juttuihin, joista luen esim. ”Kulmakivessä”.

Tänään postin kotiin kantamassa numerossa oli poimittu muutamia juttuja STI:n toimintakertomuksesta v. 2007.

Mielenkiintoisena huomiona nostetaan esille yliopistoon ”kuningatartiedettä” opiskelemaan tulevien nuorten muuttuminen:

- monellakaan ei enää ole ns. ”seurakuntanuori” -taustaa

- yhteiskristillisyys näyttää olevan yhä useamman hengellinen viitekehys

- heidän teologinen identiteettinsä ei ole enää ”leimallisesti luterilainen”

- se on enemmänkin sekoitus ”baptistisia näkemyksiä yhdistettynä reformoituun pyhitysnäkemykseen ja karismaattisen liikkeen toimintanäkemykseen”

- perinteisten kirkollisten herätysliikkeitten piiristä sen sijaan näyttää tulevan aina vain vähemmän seurakuntatyöhön tähtääviä opiskelijoita

Katsaus kokonaisuudessaan on erinomaisen mielenkiintoinen ja sen löydät osoitteesta:

http://www.teolinst.fi/kulmakivi/kulm08_2/s8.pdf

Mutta nuo em. pointit kirvoittivat tällaisen heireettisen kirkkoradikaalin mielessä monia ajatuksia:

- polarisoituuko tilanne tulevaisuudessa entisestään yleiskirkollisen ja raamattu-uskollisen linjan välillä, ensin teologian opiskelijoissa, sitten myöhemmin kirkon työntekijöiden joukossa?

- olemmeko vihdoin tilanteessa, jossa kirkon sisälle on pujahtanut puhtaasti missiologisin motiivein varustettuja uskovia, jotka ovat lähtöisin yhteiskristillisistä (mitä ikinä sillä tarkoitetaankaan) ja karismaattisista piireistä?

- ehkä näin on hyväkin; ehkä vain he voivat tuoda jotain vaihtelua kansankirkollisuuden ankeuden maksimointiin?

- entä mitä tapahtuu niille nuorille, jotka ovat lähtöisin vanhojen herätysliikkeiden piiristä ja lähtevät Helsinkiin opiskelemaan teologiaa; katoaako turvallisen yhtenäiskulttuurin vaikutus noiden em. peikkojen - ”baptistisia näkemyksiä yhdistettynä reformoituun pyhitysnäkemykseen ja karismaattisen liikkeen toimintanäkemykseen” – käsittelyssä suuressa, kylmässä maailmassa?

- näkyykö polarisoituminen tässäkin; ovatko todelliset vaihtoehdot Luther-säätiö ja karismaattinen uusseurakunta tai orgaaninen kotiseurakunta, joka on verkottunut maanlaajuisesti muiden samanlaisten kanssa?

Joka tapauksessa näyttää siltä, että tällä hetkellä evl. kirkko ei näytä kovin houkuttelevalta työnantajalta nuorten aikuisten silmissä. Kirkon työntekijöiden joukko näyttää entistä enemmän painottuvan ihan päinvastaiseen suuntaan kuin mitä STI edustaa. Tuleeko ”missiologista myyräntyötä” tekevistä pelastus kansankirkon laskevan auringon yhteisölle?

Jännä kuvio; jossain vaiheessa vuosikymmeniä sitten kirkko sai hurskaita ja uskollisia työntekijöitä vanhojen herätysliikkeiden piiristä, sitten olivat vuorossa vapaiden suuntien vilpittömät vesat ja nytkö ovat karismaattisten uusien seurakuntien lapset kokemassa pyhäksi kutsumuksekseen uppoavan kirkkolaivan kurssin kääntämisen? Itse näen kirkkoon kohdistuvan missiologisen tendenssin nousevan koko ajan tämän kehityksen myötä.

Samaan aikaan virallinen äitikirkko sangen suruttomasti vastaanottaa kaikkinielevään Moolokin kitaansa nuo sinisilmäiset, puhdasotsaiset nuorukaiset. Se tietää hyvin suurella prosenttisella varmuudella sopeuttavansa ennemmin tai myöhemmin nuo hyväätarkoittavat maailmanparantajat kyynisiksi kirkonmiehiksi omiin, hitaasti mutta varmasti nakertaviin rattaisiinsa.