Neljäs tie

Joskus viime vuosituhannen lopulla (ai miten rakastankaan tuota ilmaisua!) juttelin erään kristillisen nuorisotyön valtakunnallisen tason johtohemmon kanssa uskovien seurakuntanuorten tilanteesta täysi-ikäisyyden kynnyksellä. Tiedäthän tuon meidän kulttuurimme tärkeän initaatioriittivaiheen aikuisuuteen; on kirjoitettu ylioppilaaksi tai valmistuttu ammattiin, pojat (ja tätä nykyä myös osa tytöistä) on käynyt armeijan jne. Muutetaan pois vanhusten nurkista (so. lapsuudenkoti) opiskelemaan tai töihin toiselle paikkakunnalle. Monet suhteet katkeavat entiseen elämään; kotiin, seurakuntaan, kavereihin yms. Sosiaalisen kontrollin taso laskee myös samassa suhteessa kuin etäisyys entiseen kasvaa.

Väitin ystävälleni, että näkemykseni mukaan tässä vaiheessa nuorissamme tapahtuu jako kolmeen:

- yksi osa porukasta vetää omat johtopäätöksensä uudesta vapaudestaan ja siirtyy radalle, baariin, bailulinjalle tms.

- toinen osa porukasta säilyttää vanhempiensa perinteisen uskonnonharjoituksen ulkoisen muodon ja koodiston ja jatkaa ulkoisesti entiseen malliin

- kolmas osa ei tyydy eilisen päivän mannaan, vaan etsii jotain uutta; uusi viini uusiin leileihin – ja he menevät eteenpäin uskonelämässään

Olen edelleen sitä mieltä, että tuo jako kolmeen pitää hyvin paikkansa. Tiedän ”nuorisoseurakuntia”, joissa tämä kuvio toistuu hämmästyttävällä tarkkuudella. En tietenkään tarkoita, että tuo jako kolmeen olisi matemaattinen yksi kolmasosa aina ja vakiona. Mutta periaatteessa kylläkin.

Nyt olen tullut uusiin ajatuksiin. Olen nimittäin löytänyt myös neljännen tien, joka on itse asiassa pelottavin vaihtoehto noista kaikista. ”Neljäs tie” merkitsee eräänlaista ääriuskonnollista irrottautumista kaikesta kristilliseksi mieltämästämme periaatteella ”menköön lapsi pesuveden mukana, kunhan vain saadaan kunnon hajurako entiseen”. Tämä tapahtuu kuitenkin edelleen kristillisyyden nimissä. ”Neljännellä tiellä” ei asioita enää perustella Raamatun sanalla, vaan profeetalliseksi mielletyillä oman pään oivalluksilla ja ihmisen emotionaalisen mielen liikahduksilla. Jumalan Sanan kirjallinen ilmoitus ei enää kelpaakaan kaiken opin ja elämän ylimmäksi auktoriteetiksi, vielä vähemmän tuon Sanan opettajat. Ylivertaiseksi kohoavat muut seikat; sisäinen intuitio, omat kokemukset ja muu sellainen.

”Neljännellä tiellä” kulkijat voidaan jakaa kahteen pääryhmään:

- ensimmäiseksi ovat ns. ”paimenettomat individualistit”, jotka pitävät täydellistä irrallisuutta ihanteenaan, eivätkä hyväksy mitään hengellistä vastuullisuutta tai tilivelvollisuutta itselleen suhteessa muihin (anarkismin hengellinen sovellutus)

- toiseksi ovat ”uuden paimenen lampaat”, jotka eivät kysele mitään, vaan tottelevat ilman kritiikkiä ehdotonta johtajaansa, joka on usein taitava demagogi ja häikäilemätön vallankäyttäjä (fasismin hengellinen sovellutus)

Jumala ei ole tarkoittanut meitä elämään kovan paimenuuden ja hierarkkisten valtarakenteiden puristuksessa. Meitä ei ole pelastettu raatamaan minkään seurakunnallisen ohjelmatoimiston Grotte-myllyn myllynkiviä pyörittämässä uupumukseen ja hengelliseen loppuunpalamiseen saakka.

Mutta… On olemassa selvät raamatulliset ohjeet siitä, millainen on Kristuksen seurakunta, joka on Jumalan rakennus ja Hänen asumuksensa Hengessä. Voimme Sanasta löytää selvät piirustukset tästä ja yhtä selvät ohjeet siitä, miten homman tulee toimia käytännössä. Ei ole vaikeata nähdä ympärillämme lukuisia esimerkkejä siitä, miten se EI toimi. Tästä emme kuitenkaan voi vetää sitä johtopäätöstä, että meidän tulisi hylätä kaikki UT:n opetus seurakunnasta. Se, että väärää rahaa on liikkeellä, ei tarkoita, etteikö oikeatakin olisi olemassa.

Nykyisinä aikoina minua entistä enemmän puhuttelee Paavalin sana mentoroitavalleen Timoteukselle siitä, että Jumala ei ole antanut meille pelkuruuden henkeä, vaan ”voiman, rakkauden ja raittiuden hengen”. Tämä ”raittius” on tärkeä asia tänä päivänä. Se ei tarkoita paluuta kuolleen kirjanoppineisuuden haudan hiljaisuuteen. Sen todellisena vaihtoehtona ei ole holtiton hurmahenkisyys. Hengellisesti raittius merkitsee sitä, että asiat ovat tasapainossa keskenään; Sana ja Henki, oppi ja elämä, vastuu ja vapaus, totuus ja rakkaus jne.

Meidän on löydettävä myös tasapaino seurakuntakäsityksemme suhteen. Vaihtoehtoina eivät ole perinteiset tunnustuskunnat versus hengellinen anarkia. Viime mainittu johtaa aina ennen pitkää totalitarismiin. Tarvitsemme uuden paimenuuden nousua; aidon hengellisen isyyden ja äitiyden esiin tuloa. Monet ”neljännen tien” kulkijoiden ongelmista nimittäin nousevat tästä Jumalan tahdon mukaisen vanhemmuuden puutteesta tai huonoista kokemuksista vanhemmista.

Kun ”profeettojen sinetti” Malakia puhuu viimeisten päivien Eliaasta, joka valmistaa tien Messiaalle, hän sanoo tämän kääntävän isien sydämet lasten puoleen ja lasten sydämet isien puoleen. Huomaa sanajärjestys; kenen sydänten tulee ensin kääntyä kenen puoleen? En usko tämän olevan vain jotain pahaista semantiikkaa, vaan siinä tulee esille Jumalan tahdon mukainen järjestys siitä, miten Hän haluaa näiden asioiden tapahtuvan.

Mutta jollei näin tapahdu, liian monet uskossa aloittaneet nuoret ja nuoret aikuiset jäävät heitteille.