Onko totuus muodissa enää?

Ei kovin kauan aikaa sitten eräs kirkonmies tenttasi minua ja kysyi näenkö instituutiot pahoina? Hän oli lukenut (ystävien ohjeistuksella) tätä blogiani ja bongannut sieltä tämän seikan. (Mielenkiintoista, että juuri se seikka tarttui hänen silmäänsä.) Hän siis kantoi huolta suhteestani kirkollisiin instituutioihin. Vastasin hänelle muistaakseni aika suoraan, mutta ystävällisesti, että ”joo, mä varmaan näen instituutiot aika toivottomina”. (Itse asiassa minulle tuli mieleen tilanne joskus 70-luvulta, kun amerikkalaiselta, mustalta kansalaisoikeustaistelijalta Jesse Jacksonilta kysyttiin ”pitääkö hän Etelä-Afrikan” apartheid-politiikkaa rasismina?”. Jackson oli vastannut yksikantaan; ”Jep”.)

Eräs toinen kirkonmies oli kerran- jo vuosia sitten – voimakkaasti arvostellut minua ”jyrkkyydestäni”. Tuolloin ei blogista ollut tietoakaan ja toimin turvallisesti pastorina perinteisessä, hyvässä seurakunnassa. ”Jyrkkyydellä” hän tarkoitti tapaani sanoa asiat melko suoraan ja kaunistelematta. Moniarvoisen ajan rauhanomaiseen rinnakkaiseloon tottuneessa seurakunnassa se eittämättä herätti ongelmia. Joku seurakuntalainen oli kuulemma jopa ahdistunut…

Eikös tätä ennen pidetty hyvänä asiana, kun ”sana sattui” ja osui kohdalleen? Eikö Paavalikin sano, että ”laki saa aikaan vihaa”? Nyt se koettiin normaalia seurakuntaelämää häiritsevänä ilmiönä, joka piti sielunhoitaa pois päiväjärjestyksestä mahdollisimman pian ja hiljaa.

Nyt ei siis ole kysymys instituutioista tai siitä, ovatko ne hyviä vai pahoja? Ymmärrän Jumalan toimivan erilaisissa kirkollisissa, sosiaalisissa, kulttuurisissa ja muissa ympyröissä sen mukaan kuin Hänelle annetaan tilaa. Tämä pätee myös em. instituutioihin. Nyt ei ole myöskään kysymys ”jyrkkyydestä” niinkään, vaan ylipäätään uskollisuudesta totuudelle.

Mitä teen, kun näen jossain yhteisössä – oli kyseessä kotiseurakunta, karismaattinen uusseurakunta tai perinteinen kirkkokunta – asioita ja kehitystä, joista Jumalan Henki varoittaa? Pitäisikö minun olla alamaisesti hiljaa tai pitää huolta vain omista asioistani? Pitäisikö olla kuuliainen hengelliselle esivallalle ja vaieta ilmiselvästä totuudesta?

• Eräälle ystävälleni sanottiin, että hänen on parempi olla arvostelematta ”seurakunnan virallista linjaa”, vaikka näkeekin sen epäraamatullisena. Tämä voi näet aiheuttaa turhaa hajaannusta ja riitaa seurakunnassa.
• Toista taas varoitettiin liian voimakkaasta Pyhän Hengen karismaattisen vaikutuksen sallimisesta seurakunnassa, koska se voi hajottaa yhteisöä.
• Kolmannelle, nousevassa uraputkessa olevalle pastorinalulle, sanottiin, että hänellä on kyllä edessään loistava tulevaisuus oman liikkeen piirissä, kunhan hän vain ”pysyy nöyränä”.
• Entä tuleeko meidän kohteliaisuussyistä vaieta, kun näemme naapuriyhteisössä tapahtuvan selvää henkistä ja hengellistä väkivaltaa? Muuten voi kristittyjen yhteys paikkakunnalla häiriintyä.
• Puhumattakaan sitten niistä, jotka näkevät asioiden ja ilmiöiden läpi, eivätkä voi hillitä itseään enempää; ”keisarilla ei ole vaatteita!”

Mikä on suhteemme totuuteen? Miksi totuus syrjäytetään kaiken sanelevan käytännöllisyyden ja ohjelmien tieltä pois häiritsemästä hyvin suunniteltua ja treenattua seurakuntaelämäämme ja sen kaikkivaltiaita kampanjoita? Miksi niin halvalla myymme totuuden opportunismin muuttuvilla markkinoilla lautasellisesta poliittisen korrektiuden hernesoppaa (mausteena hiukan moniarvoisuutta ja hyppysellinen kyynisyyttä)?

Emmekö siis enää kristittyinäkään usko Totuuteen? Vai onko totuus jokaisen kirkkokunnan itsensä määriteltävissä? Relativismin kristillinen sovellutus siis… Monet yhteisöt tuntuvat kuvittelevan olevansa jotenkin suvereenissa asemassa suhteessa totuuteen; he hallitsevat ja määrittelevät sen, eikä päinvastoin niin, että totuus ohjaisi yhteisöjä.

Olemmeko kristittyinä menettäneet uskomme siihen, että Raamatulla voisi olla todellisia ja toimivia vastauksia uskon ja elämän kysymyksiin? Miksi emme usko, että Pyhä Henki voi ja haluaa johtaa meidät kaikkeen totuuteen? Ja miksi jokainen, joka näin uskaltaa ajatella ja toimia käytännössä leimataan instituutioiden taholta ”villiksi hörhöksi, jolla on ongelmia auktoriteetin kanssa”?

Väistämättä tulee mieleen Vanhan testamentin profeetat ja heidän jotenkin toivottomalta tuntuva viivytystaistelunsa Israelin kansan luopumusta vastaan. Ajattelepa esimerkiksi Jeremiaa – mikä olisi hänen kohtalonsa tänään? Päästettäisiinkö hänet sanomineen saarnapulpettiin sinun seurakunnassasi? Tai mainitsepa minulle jokin kirkkokunta, joka epäröimättä antautuisi työyhteyteen Paavalin ja hänen apostolisen tiiminsä kanssa. (Ensin täytyisi tietysti hyväksyä apostolien olemassaolon oikeus vielä nykyäänkin…)

Hurskastelematta ja vähän arkaillen kysyn; miten kävisi Johannes Kastajan ja Jeesuksen näinä aikoina? Olisivatko instituutioiden edustajat kilvan kuuntelemassa Johannesta Jordanin rannalla ja menossa hänen kastettavikseen? Ojentaisivatko tämän päivän kirkonmiehet aasilla ratsastavalle Jeesukselle oman kotikaupunkinsa avaimet ja toivottaisivat Hänet tervetulleiksi kirkkoihinsa ja rukoushuoneisiinsa?

Rehellinen ollakseni; mistä johtuu, että näitä miettiessä ja ääneen kysellessä tulee itselle jotenkin sellainen vähän naiivi olo? Mitähän nuo muutkin uskovat minusta ajattelevat, kun näin vouhotan? Miksi liian usein syntyy kiusaantunut hiljaisuus, kun avaan suuni…?

Totuus ei taida olla muodissa tänään. Vai olenko kenties ymmärtänyt vain asian väärin?