Vapaus tehdä hengellistä työtä

”Oulun tuomiokapituli on myöntänyt Oulun Karjasillan seurakunnan kappalaiselle Vesa Pöyhtärille virkavapautta kahdeksi vuodeksi. Kapituli otti kantaa myös toiseen asiaan ilmaisten huolensa Pellon seurakunnan henkilöristiriidoista. Vesa Pöyhtäri kertoo Kotimaan verkkolehdelle, ettei hänellä on vielä tiedossa uutta työpaikkaa. Hän toivoo voivansa tehdä virkavapaansa aikana hengellistä työtä. Pöyhtärin virkavapaus alkaa 16.6.2008.” (Kotimaan verkkolehti 18.04.2008)

En tiedä tekeekö tulkintani oikeutta Pöyhtärin itsensä ajatuksille, mutta ajattelen itse hänen aikeensa tehdä hengellistä työtä virkavapautensa aikana kielivän aikamme suuresta ongelmasta. Monen nuoruuden kutsumus vaihtuu virkamiestyöksi, jolla näkyään toteuttavan kädet sidotaan ja hänet pikku hiljaa uuvutetaan erilaisella toisarvoisella puuhastelulla. Hänen annetaan kuitenkin ymmärtää tämän olevan ”se juttu”, johon Jumala on Hänet kutsunut. Eihän mitään tehtävää saa halveksia, vaan täytyy olla nöyrä ja pyyteetön systeemin palvelija. Pikku hiljaa omantunnon ääni hukutetaan toistuvien hallintorutiinien alle. Vain harvoin, ikään kuin välähdyksinä hän enää kokee Jumalalta saamansa alkuperäisen kutsumuksen kolkuttelevan sisimmässään.

En siis puhu nyt Vesa Pöyhtäristä, vaan puhun yleisellä tasolla – ja osin myös omista kokemuksistani. Omana johtopäätöksenäni sanon, että jos joku ei koe toteuttavansa nykyisellä paikallaan sitä näkyä, johon Jumala hänet on kutsunut, hän on vapaa lähtemään pois siitä. Itse jopa suosittelen sitä. Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmistekoista systeemiä. Se maksaa aina jotain – niin kyllä, paljonkin! – mutta se antaa vapauden, jollaisesta sinulla ei ole hajuakaan systeemin sisällä ollessasi.

Kerrotaan tarinaa villihanhesta, jota kasvatettiin maatilalla yhdessä kesyjen hanhien kanssa. Tiedättehän, niiden suloisten pikku hanhien kanssa, joilla on typistetyt, leikatut siivet, etteivät ne voi lentää pois. Niinpä tämä aito villihanhi ei koskaan tullut ajatelleeksi, että mitään muuta todellisuutta voisi ollakaan, kuin se tuttu ja turvallinen pihapiiri. Kunnes eräänä kuulaana syyspäivänä maalaistilan yli lensi parvi aitoja villihanhia. Lentäessään korkealla ne päästelivät kurkustaan ulos aitojen villihanhien kutsuhuutoa, jonka tämä nuori, kesynä kasvatettu ja kesyksi hanheksi luultu viilihanhi jollain selittämättömällä tavalla tunnisti omakseen. Nyt se teki jotain täysin yllättävää ja poikkeuksellista. Se otti pari kolme juoksuaskelta, räpytteli siipiään, huomasi niiden kantavan ja kohosi lentoon kohti etelää muun villihanhien parven kanssa. Mikään ei voisi enää estää sitä olemasta se villihanhi, jollaiseksi se luotiin.

Tämä kertomus on tosi – niin vertauskuvallisesti kuin oikeastikin – eikä varmaan kaipaa mitään selitystä.