Mediakatsaus 24

Viime päivien suurin uutinen kristilliseltä kentältä on ollut uskonliikkeen ruotsalaisen perustajan Ulf Ekmanin siirtyminen roomalais-katoliseen kirkkoon. Kun seuraa kommentointia sosiaalisessa mediassa, niin tämä loikkaus näyttää todellakin hämmentäneen monia. Edustaahan Rooman kirkko meille pohjolan kristityille edelleen melkoista peikkoa "paavi on antikristus"-pelkoineen.

Toisaalta taas esim. suomalaisen puhdasoppisen tai korkeakirkollisen luterilaisuuden piirissä on jo jonkin aikaa näkynyt kaipaavaa kallellaan oloa Rooman kirkon suuntaan. Sen nähdään kuitenkin edustavan sellaista periksiantamatonta kristinuskon tulkintaa, jonka rinnalla kotoisen kansankirkkomme teologinen linjattomuus näyttää perin kummalliselta. Kuka se nyt olikaan Raamatun linjalla seksuaalieettisissä kysymyksissä?

Samanlaista kehitystä on myös vapaiden suuntien piirissä näkynyt jo pitempään. Monet kääntyvät esim. helluntailaisuudesta katolilaisuuteen tai kokevat uuskarismaattisuuden muuten kulkevan ihan eri suuntaan, kuin mihin itse ovat menossa. Syynä tähän saattaa olla halu ymmärtää kristinuskon traditiota syvemmin ja saada vakaata pohjaa jalkojen alle vaihtoehtona erilaiselle hurlumhei-meiningille tai alati vaihtuville trendeille.

Kun tuota sosiaalista mediaa seuraa, tulee väkisinkin mieleen, että Ulf Ekman olisi varmaan selvinnyt paljon vähemmällä, jos hän olisi vaikkapa jäänyt kiinni vieraissa käymisestä tai jos hän olisi kavaltanut Livets Ordin rahat. Nyt saammekin sensijaan lukea tavallisen hengellisen työn tekijän ilmeisen rehellistä tilitystä prosessista, jota hän yhdessä vaimonsa kanssa on käynyt.

Itselleni Ulf Ekman ja edustamansa kristinuskon tulkinta ei koskaan ole ollut mikään erityisen kova juttu, joten voin antaa tilaa hänen uskonnolliselle etsinnälleen. Jos hän on Jumalan mies, niin ehkäpä siitä jotain hyvää seuraa. Mutta kuten sanottu, itse en ole läheskään kaikkea hänen opetustaan purematta niellyt.

Yksi juttu vielä tähän liittyen. Moni ei ehkä tule tätä ajatelleeksi, mutta loppujen lopuksi voi olla aika lyhyt harppaus tällaisen "uuden seurakunnan"* piiristä katoliseen kirkkoon, koska molemmissa on vahva johtajakultti. Ainakin minun silmiini monet uudet seurakunnat ovat näyttäytyneet vahvan pastoristatuksen yhteisöinä, joissa pastori on selkeästi eri maata kuin ns. maallikot. Tästähän Rooman kirkossakin on kyse; vahvasta ja kanonisoidusta klerikalismista.


-------
*"Uudella seurakunnalla" tarkoitan tässä perinteisiin, historiallisiin tunnustuskuntiin kuulumattomia (non-denominational) nuoria, itsenäisiä, uuskarismaattisia yhteisöjä.

"Mutta..."-kristityt

• "Toki Kristus on kuollut puolestamme ja ostanut meidät vapaaksi synnin, kuoleman ja perkeleen vallasta, mutta... emmehän me miksikään muutu, vaan pysymme samanlaisina aina vaan."

• "Kyllä, armolahjat ovat hyviä, mutta... parempi on olla liikaa askaroimatta niiden parissa."

• "Ilman muuta näemme veljiä ja sisaria muissakin tunnustuskunnissa, mutta... ette kai te nyt tosissanne kuvittele, että me oikeasti harjoittaisimme yhteyttä niiden ja niiden kanssa ja vielä käytännössä?!"

Joku on viisaasti sanonut, että "mutta"-sana kumoaa kaiken edellä sanotun.

Viidesläisyyden perintö

Sen lisäksi, että minussa on (monen mielestä) vahva separatistinen dna, niin juureni ovat tiukasti viidesläisessä mullassa. Viidesläisyyden nykytilanne ja rooli kirkossa tänään kiinnostaa minua edelleen kovasti. Niinpä tilasin Perussanoman kautta Urho Muroman kootut hartaus- ja opetuskirjoitukset, Pelastuksen perustus, koska halusin nähdä, miten viidesläisyyden perintöä hoidetaan sen keskuspaikoilla. En tiedä, milloin sen saan (PS:n nettisivut eivät vielä tunnistaneet koko kirjaa), mutta kommentoin sitten lisää.

Tähän asti olen pitänyt Muroman kirjaa Salattu elämä Herrassa hänen opillisena pääteoksenaan, jossa hänen hyvin käytännöllinen teologiansa on kehittynyt huippuunsa (enkä tämän näkemykseni kanssa ihan yksin ole). Tällä en (tietenkään) tarkoita sitä, että täydellisesti jaan kaikki hänen näkemyksensä. Esim. hänen tuossa kirjassa esitelty henkikasteoppinsa on mielestäni eräänlainen käytännön teologinen innovaatio, jossa raamatullinen kehotus täyttyä Hengellä toistuvasti, on sopeutettu muuhun luterilaiseen oppiin.

Raahelaisen seurakuntapastori Teemu Kakkurin mielestä maamme suurin herätysliike ovat "entiset viidesläiset". Syynä tähän karellepaloon on kuulemma viidesläisyyden lakihenkisyys. Mitä sitten sanoa siitä, kun esim. Valloissa monet entiset kristityt nuoret kääntyvät aikuisiällä ateisteiksi? Onko siihenkin ollut sama syy? Tai kun ajatellaan ihan taviskirkollista kenttää Suomessa, miten niistä nuorista aikuisista, jotka muutama vuosi sitten olivat mukana valtakunnan laajimmassa vapaaehtoisessa nuorisotyössä eli isostoiminnassa, tuleekin nyt suurin kirkosta eroavien ryhmä? Luopuminen länsimaissa näyttää siis olevan yleinen ilmiö, johon on monia syitä.

Kun kuuntelin eilen autoradiosta lähetystä Kallion kirkosta Kirkkokansan raamattupäivästä, niin ajattelin, että joo, hyvää settiä, tähän "Kristus meidän edestämme"-vaiheeseen asti olen samoilla linjoilla heidän kanssaan. Mutta kun aletaan ajatella elämää tästä eteenpäin - "Kristus meissä" - niin lähdemme eri suuntiin. Pelastuksen jälkeinen elämä, pyhitys, tuntuu olevan viidesläisen teologian heikoin kohta: mitä tapahtuu uskovan elämässä, kun hän vaeltaa Herran kanssa? Vaikuttaako Pyhä Henki ja miten ja mitä kautta? Voiko uskovan elämä radikaalisti muuttua vai pysyykö hän aina edelleen samana? No, ehkä tässä käy jokaiselle hänen uskonsa mukaan...


Muroman perinnön käsittely on mielenkiintoinen juttu. Itse opiskelin Suomen Raamattuopistolla Kauniaisissa v. 1975-1978 ja tuolloin - kymmenkunta vuotta Muroman kuoleman jälkeen - hän oli edelleen vankka ja horjuttamaton auktoriteetti. Mutta niinkuin aina tapahtuu, niin hänetkin aikaa myöten "kanonisoidaan". Tämä tapahtuu toisaalta ihan ajallisenkin etäisyyden syntymisenä. Toisaalta tähän vaikuttaa teologinen tutkimus (esim. Timo Junkkaalan toimesta), joka aikaansaa aiemmin eläneen henkilön muuttumisen lähes myyttiseksi tutkimuskohteeksi. Käytännössä häntä on tämän jälkeen "helpompi käsitellä".

Niinpä Muromankin perintö on hänen pesänjakajiensa toimesta ollut monessa kohtaa uudelleenarvioinnin kohteena. Tämä tapahtuu, niinkuin aina, "arvostavassa ja rakentavassa hengessä", mutta se tapahtuu ja sillä on seurauksensa. (Esim. Timo Junkkaalan kasteopetus näyttäisi eroavan aika lailla Muroman vastaavasta.) Niinpä odotankin mielenkiinnolla, millaisen paketin Muroman hengellisyydestä kirjan toimittaneet ovat halukkaat jälkipolville jättämään. Minulle edelleen rakkaan viidesläisyyden eri vaiheissa myönnän kyllä usein ajatelleeni: "Mitähän Muroma tästä ajattelisi?"

Palataan tähän vielä, kunhan saan kirjan käsiini.

Mediakatsaus 23

Sotshin olympialaiset ovat ohi ja vähän niinkuin jossain twitterissä ounastelinkin, nyt ollaan Venäjällä palattu takaisin päiväjärjestykseen. Putinin vastaisia mielenosoittajia pidätetään summamutikassa, kuten aitoon diktatuuriin kuuluukin, ja itsenäiseen Ukrainaan on hyökätty, mitä aiemmin esti vain kisojen saama kansainvälinen huomio. Venäjän kannalta "pahin" ehti kisojen aikana tapahtua ja länsimieliset piirit pääsivät valtaan. Nyt on todennäköistä maan kahtiajakautuminen. Laajemmin ajateltuna se saattaa merkitä jonkinlaisen etupiirijaon syntymistä Venäjän ja uuden, uljaan Euroopan välille. Tässä kohtaa me, suomalaiset, voimme hyvinkin taas kerran joutua jonkinlaisen kaupankäynnin kohteeksi. Historian haamut (lue: Molotov ja Ribbentrop) ne siellä taas kummittelevat.

Venäjä nykyisen yksinvaltaisen johtajansa johdolla näyttäisi olevan (Iranin ja Pohjois-Korean ohella) yksi viimeisiä perinteisiä öykkärivaltioita. Tällä en tarkoita sitä, etteikö sen vastapooli länsikin osaisi pelata valtapeliä, mutta sen toimintatavat ovat niin onnettoman vanhanaikaiset. Toisaalta moni eurokyynikkokin hieraisi silmiään Janukovitshin keikahdettua pois vallankahvasta, että "noin iisisti ne sen Ukrainan nappasivat" - tai no, ainakin suurimman osan siitä. Eu ja USA erityisesti osaa vaan toimia niin monta valovuotta mediaseksikkäämmin, että Putin & co ovat auttamatta vielä Breznevin helmoissa tässä suhteessa.

Sotshin kisoissa sitten nähtiin historian toistavan taas itseään. Vai mitä muuta monet suomalaiset poliitikot ovat tottuneet Venäjän-reissuillaan tekemään, kuin mitä ministeri Arhinmäki teki? Nykyaikaista tasa-arvoajattelua vasten kasvoja tuo Paavo-pojan pöytään sammuminen kuitenkin lyö. Vai luuletteko, että vaikkapa Merja Kyllöselle olisi sallittu sama etuoikeus?

Etsikkoaika

Jotakuinkin tasan neljäkymmentä vuotta sitten olin etsikkoajassa. Minulla oli jumalaetsintä päällä. En muista koskaan ennen tuota ajanjaksoa (joka kesti ehkä vajaat puoli vuotta) olleeni niin suuressa etsinnässä - vielä vähemmän sen jälkeen. Tarkoitan tuolla etsinnällä sitä, että etsin - mielestäni vilpittömästi - totuutta ja tarkoitusta elämälleni. Kaikki muu tuntui tyhjältä ja tarkoituksettomalta sen löytämisen rinnalla.

Näin jälkeen päin (tietenkin) tuo kaikki tuntuu aika (melo)dramaattiselta murrosikäisen kaverin angstilta, mutta silloin oli totuus kysymyksessä. Ainakin siltä se tuntui. Siinä olivat monenlaiset ainekset sekaisin; lokakuun -73 Jom Kippur-sota, Moody Blues, mielen pimeys ja ahdistus, keskustelut uskonnonopettajan kanssa tajunnan laajentamisesta, uskovien luokkatoverien esirukoukset, levoton hengailu kaupungilla viikonloppuisin, keskikaljakännit kavereiden kanssa, kaiken merkityksettömyys...

On ihmeellistä, miten alas Jumala on valmis kurottautumaan etsiessään meitä. Hän ei epäröi kurottautua puoleemme monenlaisen moskan keskelle ja nostaa meitä ylös vaikka niskasta. Sillä siitähän siinä kaikessa oli kysymys; Jumala etsi minua. Minä en ollutkaan mikään aktiivinen totuuden etsijä, vaan minä olin hukassa, neuvoton ja ilman tietä eteenpäin. Mutta Hän olikin liikkeellä nähden minut sellaisena, kuin todellisuudessa olin ja tuntien minut läpikotaisin - ja kuitenkin rakastaen minua. Tätä kutsutaan Jumalan armoksi.

Jeesus kutsuu itseään Hyväksi Paimeneksi, joka jättää 99 lammastaan tarhaan ja lähtee yöhön etsimään sitä yhtä kadonnutta. Niin minullekin kävi keväällä 1974.

Eräs uskova luokkatoverini antoi minulle kerran kuvallisen kortin, jossa suuri, valaistu risti loisti myrskyävän meren yllä. Kortin taakse hän oli kirjoittanut jotain sellaista, että Herra on lähellä niitä, joilla on särjetty sydän ja nöyrä henki. Minussa heräsi heti epäilys ja kysyinkin häneltä, että mistä hän ajattelee, että minulla on särjetty sydän (sillä sellainen minulla oli).

Keskellä etsikkoaikaa oli aika kova juttu saada kokemus Jumalasta, joka ulottuu yhtä aikaa kahteen niin erilaiseen paikkaan, kuin "korkeuteen ja pyhyyteen" ja sitten vielä alas minunkaltaisteni pariin. Sinne ylös "korkeuteen ja pyhyyteen" minä uskonnollisessa etsinnässäni halusin ja tänne alas minä tunsin olevani tuomittu jäämään.

Mutta vielä oli matkaa pelastukseen.

Politiikasta ja historiasta

Olen jo monena vuonna miettinyt osallistumista Suomalaisille historiapäiville. Tänäkin vuonna hyvä ystäväni Topi yritti houkutella minua sinne mukaan, mutta noteerasin (taas) löhöilyn kotisohvalla ja illan Pelicans-Saipa korkeammalle. No, ehkä ensi vuonna...

Etelä-Suomen Sanomien päätoimittaja Heikki Hakala kirjoitti eilisessä lehdessä (15.02.2014) "20 perheen vastaiskusta" (s. 2). Tällä hän viittasi Kristiina Halkolan 60-luvun lopun hulluina vasemmistolaisen opiskelijaradikalismin vuosina levyttämään lauluun suomalaisista teollisuussuvuista ja niiden vaikutusvallasta maassamme. Hakala siteeraa kirjoituksessaan tämän vuoden historiapäivillä Johannes Koroman pitämää esitelmää ("Elinkeinoelämän puolustustaistelu sosialismin vaaraa vastaan") siitä, miten suomalainen suurpääoma ryhtyi vastaoffensiiviin tuon ajan Neuvostoliittoa sokeasti myötäillyttä vasemmistoaktivismia vastaan.

Tarina on huikean jännittävä ja valottaa hyvin maamme lähihistorian kulissien takaista valtataistelua. Sen mukaan teollisuuspiirit (joilta ei tietenkään kansainvälisiä yhteyksiä puuttunut) rakensivat salaisen, monimutkaisen organisaation, jonka tehtävänä oli mielipide- ja asenneseuranta sekä vaikuttaminen kaikilla yhteiskunnallisen elämän tasoilla. Mukana oli mm. sellaisia tekijöitä, kuin Suomalaisen yhteiskunnan tuki ry, Vapaan koulutuksen tukisäätiö, Teollisuuden Keskusvaliokunta ja Elinkeinoelämän valtuuskunta (EVA).

Salaisen operaation tärkeimpiä vaikutuskohteita olivat poliittinen järjestelmä, koulujärjestelmä ja tiedotusvälineet. Nämähän olivat juuri samoja foorumeja, joihin vasemmisto pyrki vaikuttamaan (suomettuminen, DDR:n mallin mukainen peruskoulu-uudistus ja -järjestelmä sekä Yleisradio Eino S. revon aikana). Vielä tänäänkin media (ent. "tiedotusvälineet") on se foorumi, jossa taistelu ihmisten mielistä ja sieluista käydään. Tuon ajan vasemmistoradikalismin perillisellä, nykyisin hegemoniana hallitsevalla punavihreällä vasemmistolla on noista ajoista alkaen ollut vahva etulyöntiasema nimenomaan median piirissä (Tampereen journalismikoulutus, ns. "reporadio", perinteisesti punavihreä setalaisuus jne.).

Lisäksi virkamieskuntaan ja päättäviin asemiin yhteiskunnallisissa instituutioissa luotiin yhteistyöverkosto, joka välitti tietoa virkamiesten taustoista. Keskeiset nimitykset haluttiin osaksi teollisuuden valmistelukoneistoa. Erityisesti kannettiin huolta koulu- ja tutkimusmaailmasta, johon huoleen olikin syytä, mutta joiden piiristä toisaalta löytyikin konservatiivit arvot jakavaa joukkoa.

Näin siis kulissien takana on käyty vääntöä Suomen suunnasta ja asemasta geopoliittisella maailmankartalla (eikä tuo taisto vieläkään ohi ole). Koroman esitelmä tämän laajamittaisen ja salaisen operaation rahoittamisesta ja järjestämisestä on osa Teollisuuden keskusliiton historiikkia. Ainakin itselleni se avaa uuden näkökulman maamme II maailmansodan jälkeiseen historiaan. Veikkaan, että tulevaisuudessa tämä näkökulma ja tulkinta Suomen historiaan tulee voimistumaan ja yleistymään - eikä varmaan vähiten sen tähden, että noissa piireissä ajatellaan pahimman olevan jo ohi. Asioista voidaan silloin puhua ja kirjoittaa vapaammin.

Mutta, mutta... Herää tietenkin kysymys, onko kaikki tämä rajoittunut vain tuohon aikaan ennen Neuvostoliiton romahdusta? Eikö olisi loogista ajatella, että tuota valmista ja ilmeisesti jo rutinoidusti toimivaa koneistoa olisi käytetty hyväksi myös maamme liittämisessä osaksi suurta eurooppalaista kansojen perhettä eli Euroopan Unionia? On suuri kiusaus jopa ajatella, että alun alkaen tuo koko salainen organisaatio rakennettiinkin myös tuota suurempaa hanketta silmällä pitäen.

No mutta hei, nämä nyt ovat vain näitä salaliittoteorioita... Seuratkaa Sotsin olympiakisoja ja kantakaa kansalaisina huolta Suomen kisamenestyksestä (se on teidän velvollisuutenne!) ja nukkukaa yönne rauhassa!

"Leipää ja sirkushuveja", sanoivat jo muinaiset roomalaiset.

Massa vai marginaali?

Etkö aina silloin tällöin kuulekin jotain asiaa perusteltavan sillä, että eihän niin ja niin monta siihen tai tuohon kirkkoon kuuluvaa ihmistä voi olla väärässä? Tai että jonkun julistajan opetuksen oikeutta perustellaan sillä, että hänellä on menestyvä kirkko siellä ja täällä, jossa käy niin ja niin paljon ihmisiä ja jossa järjestetään sunnuntaisin neljä tai viisi kokousta jne. Jonkun ministryn juttu on aitoa ja oikeaa tavaraa, tavoittaahan sen työ vuosittain niin ja niin paljon ihmisiä jne. Totuus on massakysymys.

Hm... onkohan näin? Onhan meilläkin ihan tavallisessa kielenkäytössä paljon tätä kritisoivia sutkautuksia, kuten esim. "joukossa tyhmyys tiivistyy". Yllättävän usein (toisin kuin yleensä julkisuudessa annetaan ymmärtää) erilaiset harhaopit leviävätkin kätevästi juuri isojen massojen joukossa. (Älkää pyytäkö minulta käytännön esimerkkejä, seuratkaa ennemmin päivittäin mediaa.)


Sitten kuulee taas perusteltavan asioita ja niiden todenperäisyyttä sillä, että se ei edusta valtavirran näkemyksiä, eikä varsinkaan ns. virallista totuutta. Tämän ajattelutavan mukaan on vain harvoja ja valittuja, jotka todella näkevät asioiden todellisen laidan. Totuus löytyy siis marginaalista, eikä se ole joka miehen.

Hm... Usein huomaa tällaisissa piireissä suosittavan pelottavan kritiikittömästi erilaisia salaliittoteorioita, joiden uskomisesta sitten tuleekin pelastuskysymys. Jos et lähde mukaan ja ehkä jopa (vaikka vain varovaisesti) kritisoitkin, niin sehän vasta onkin osoitus tuon salaliittottoteorian todenperäisyydestä. Se myös osoittaa sen, miten se juoni on nyt sinutkin poloisen saanut pauloihinsa. Et kuulunutkaan aidosti tosivalittujen lopunajalliseen ydinjoukkoon.


Usko huviksesi, totuus ei ole sen enempää massa- kuin marginaalikysymyskään. Totuudessa on kysymys elävästä persoonasta ja Hänen tuntemisestaan. Se, millaisia massoja Totuus missäkin tilanteessa tavoittaa, vaihtelee ajan ja paikan, kulttuurin ja olosuhteiden mukaan. Se, että Totuus joutuu aika ajoin tyytymään elämään marginaalissa, vaihtelee sekin.

Oleellinen kysymys ei ole se, kuljetko massan mukana vai lymyiletkö marginaalissa, vaan se oletko sydämessäsi kuuliainen Totuudelle, joka on Jeesus Kristus.

Mitä se on sitten käytännössä?

Mitä se Kristuksessa pysyminen sitten on käytännössä?

Joskus Herra puuttuu Sinun omaasi - siis sellaiseen, mikä oikeasti ja aidosti kuuluu Sinulle. Kukaan ei (ei edes Hän itse!) kiellä Sinun omistusoikeuttasi näihin asioihin. Ne asiat eivät ole syntiä, vaan normaaliin elämään ja ihmisten väliseen kanssakäymiseen liittyviä asioita. Useimmiten ne ovat jopa hyviä ja tavoiteltavia asioita. Esim. itsemääräämisoikeutesi tai oman valinnanvapautesi piiriin kuuluvia asioita.

Sitten eräänä päivänä Jumala puuttuu näihin asioihin ja pyytää Sinua luopumaan niistä. Ei Hän vaadi, eikä huuda, vaan pyytää: "Tee se minun vuokseni." Oletko silloin valmis luopumaan, laskemaan irti jostain sellaisesta, mikä oikeutetusti kuuluu Sinulle? Pyysihän Hän Aabrahamiakin uhraamaan poikansa Iisakin (ja miten suuri julkeus ja houkkamainen hulluus se onkaan tämän maailman modernille ajattelulle!).

Toinen asia on riisumisen ja pukemisen laki. Vanhassa laulussa sanotaan: "Jos tahtoo sieluni voittajaksi, Hän tekee ahjonsa kuumemmaksi". Et voi saada voittoja ilman luopumista, et elämää ilman kuolemista. Jumalan täytyy saada riisua meidät omasta voimastamme ja halustamme tulla itse voittajiksi. Tämä hengellisen elämän tosiasia on jäänyt oppimatta monelta menestysteologilta.

Oswald Chambers kirjoittaa osuvasti: "Olemmeko valmiit siihen, mitä pyhitys maksaa? Se maksaa kaikkien maailmallisten mielenkiintojemme ankaran supistamisen ja kaikkien Jumalaan kohdistuvien mielenkiintojemme suunnattoman avartumisen. Pyhitys merkitsee ankaraa keskittymistä Jumalan näkökulmaan."

Mitäpä jos Jumala alkaakin rajoittaa itsemääräämisoikeuttasi?

Muutos ja pysyminen

Väsyksiin asti tuntuu olevan nyt tarvetta toistaa tätä: nykyisenkaltaisen suuren murroksen aikana meidän täytyy turvautua vain ja yksin Kristukseen. Tässä kohtaa siis saarnaaja saarnaa ennen muita itselleen.

Kaikki muu on nimittäin nyt muuttumassa. Kun joskus loppuvuodesta mainitsin jossain yhteydessä tästä muutoksesta ja siinä hereillä pysymisestä, joku nokkela jo heti riensi ilmoittamaan ilokseni, että näinhän on aina ollut ja että tämän lausuman voi periaatteessa sijoittaa mihin historian kohtaan hyvänsä. (Hyvänen aika, eivätkö nuo ihmiset lue enää profeettoja lainkaan?). Ehkä siis näin, mutta väitän, että parhaillaan elämme historiallisesti merkittävää muutoksen aikaa niin kansallisella (tai yhteisöllisellä), kuin yhtä hyvin globaalilla tasolla.

Kaikki on nyt muuttumassa; se joko hajoaa itsestään tai se pyritään kaikin keinoin tuhoamaan, se on joko kaupan tai sitten se otetaan muulla tavoin uuteen käyttöön, jossa vanhalle annetaan uusi, muuttunut sisältö.

• Jos siis takerrut kiinni johonkin instituutioon (esim. jokin kirkko) sen edustaman tradition, suotuisan urakehityksen tai sen tarjoamien etuoikeuksien takia, varo, sillä se vie sinut mennessään ties minne. 

• Jos sitoudut jonkin hengellisen liikkeen yksipuoliseen jonkun opin tai kokemuksen korostukseen laajemman Jumalan valtakunnan kuvan kustannuksella, tuomitset itsesi hengellisesti yksipuolisen ravinnon nauttimiseen ja pahimmillaan loputtomaan kehän kiertämiseen. 

• Jos roikut kiinni jossakin ministryssä taloudellisista, toiminnallisista tai julkisuussyistä, niin muista, että se, minkä piti alunperin olla hyvä renki, voi yllättävän pian osoittautua huonoksi isännäksi. 

Jokaisessa ihmistekoisessa organisaatiossa piilee demonisuuden - niin, jopa antikristillisyyden - siemen. Se, mikä on lihasta syntynyt, se on liha, eikä sillä koskaan ole Hengestä syntyneen organismin uudeksi ja eläväksitekevää voimaa. Se, mikä on Hengestä syntynyt, on henki.

Kaiken avain on pysymisemme Kristuksessa. Vaikka on hyvä seurata tarkasti omaa aikaansa ja olla valmis oppimaan uutta yllättäviltäkin tahoilta, niin syvimmät neuvojamme ja parhaimmat mentorimme meidän tulee valita vain ja ainoastaan tältä perustalta.

Mutta juuri tässä tuleekin esille Jumalan valtakunnan laajuus; Kristuksen seurakunta (esim. paikallisella tasolla) onkin laajempi kuin vain minun oma, kallis kotipiirini. Minulle hyvä hengellinen ohjaus, joka rakentaa minua tilanteeseeni sopivalla tavalla, voi tulla jopa hyvinkin kaukaa tai muuten vaan minulle alunperin vieraan hengellisyyden piiristä. Jumala voi joskus yllättää meidät tässä suhteessa.

Hyödyllisyyttämme Jumalan valtakunnan työssä ei mitata nokkelalla median hyödyntämisellä tai joustavilla palaverikäytännöillä, ei uusimman teknologian hallinnalla tai viimeisimmän kirjamme korkeilla myyntiluvuilla, vaan vain ja ainoastaan sillä, miten olemme sidoksissa Kristukseen. Tällä en sano, ettetkö voisi olla Herran ja Hänen seurakuntansa palvelija periaatteessa missä hyvänsä. Ratkaisevaa on kuitenkin pysyä Kristuksessa. Ratkaisumme tältä pohjalta voivat sitten olla hyvin erilaisia käytännössä; jollekin on nyt aika hypätä ulos jostain tällä kohtaa ja toisella voi olla uuden aloittamisen aika tuossa kohtaa.

Miten vain, kunhan vain pysymme Kristuksessa. Hänellä on suunnitelma toteutettavanaan ja Hän itse rakentaa seurakuntansa.

Virtasen iltarukous

Herra, opeta minua tekemään aina se, mikä on totta ja oikeaa. Anna minun olla uskollinen tässä riippumatta siitä, onko siitä minulle vaikkapa taloudellista haittaa tai estääkö se urakehitystäni.

Herra, anna minun näin nukkua yöni rauhassa ja aamulla katsoa peilikuvaani rauhallisella mielellä. Onhan ihminen, joka elää ristiriidassa syvimpien arvojensa kanssa, onnettomin kaikista maailman ihmisistä.

Amen. 

Eurooppalaisuuden ytimessä?

Tämän päivän Etelä-Suomen Sanomien kolumnissaan yht.tri Mikko Vähä-Sipilä kirjoittaa eurooppalaisuuden ytimen löytyvän, ei Beethovenin Oodista ilolle, vaan Händelin Pappi Saadokista. Ensin mainittu kun edustaa ylhäältä päin annettua EU:n virallista hymniä, kun taas Händelin sävellys soi jalkapallon Mestareiden liigan tunnussävelmänä. Vastakkain olisivat siis toisaalta EU-eliitin ylhäältä päin johtama poliittinen eurooppalaisen rahan ja vallan agenda ja toisaalta rahvaanomaiseen pallonpotkimiseen mieltyneiden massojen spontaani kiihko.

Se, mihin kiinnitin eniten huomiota Vähä-Sipilän kirjoituksessa, oli huomio yhteisen vihollisen puuttumisesta. "Todella tehokas yhteenkuuluvuuden tunne saadaan aikaan vain yhteisen ulkopuolisen vihollisen, todellisen ja kuvitellun, avulla. Siinä, missä kansallisvaltioiden historiankirjoitus on viholliskuvien aarreaitta, EU:lle ei tahdo löytyä sopivaa yhdistävää vihollista."

Omasta puolestani voin kiirehtiä vakuuttamaan, että ei huolta, kyllä tällainen yhteinen "hyvä vihollinen" löytyy. Se on ainakin vielä kyllä EU:n sisällä, mutta äkkiäkös se sieltä ulkoistetaan - ja demonisoidaan. Tarkoitan tällä kahta asiaa; toisaalta EU-kriittisiä poliittisia äänenpainoja ja toisaalta perinteisen kristinuskon näkemyksen edustajia. Molemmille on yhteistä se, että niiden integroimisessa osaksi moniarvoista ja suvaitsevaista EU-genreä on sen virallisella medialla vielä täysi työ edessä.

Tässä ei ole sinänsä mitään uutta; jo Rooman aikoina kristityt muodostivat vaarallisen "uskonnottomien" ateistien joukon, jota oli mahdotonta ahtaa silloisten uskontodirektiivien puitteisiin. Sama on toistunut Rooman perintöä kantaneiden suurten kirkkokuntien historiassa, erityisesti Rooman kirkon kohdalla, mutta kyllä armas kansankirkkommekin on hyvin ollut tässä mukana. Suomeksi sanottuna siis puhun ns. "eriuskolaisten" vainosta; alussa donatolaiset, sitten anabaptistit ja nyt yleensä konservatiivit kristityt.

Perinteisen kristinuskon puolustajat ovat hankalin mahdollinen vastustaja viralliselle EU-agendalle, koska siinä mennään niin syvälle kuin se ylipäätään vain on mahdollista maanosamme henkisen perimän ja kulttuurin juuriin. Tämä alkuperäinen juutalais-kristillinen, apostolinen orientaatio ja eetos nimittäin edustaa (esim. dekalogissa ja rakkauden kaksoiskäskyssä) puhtaimmillaan niitä arvoja, joita räjähdysmäisen nopeasti levinneen kristinuskon edustajat ajanlaskumme alkuvuosisatoina edustivat. Ja juuri nämä samaiset arvot, näkemykset ja käytännöt ovat erityisesti viimeisten vuosikymmenten aikana joutuneet kaikkein kovimman hyökkäyksen kohteeksi. Emmekä usko vielä olevan tämän tien päässä, koska aiemman, nyt puretun eetoksen tilalle halutaa rakentaa uusi. Tämän uuden agendan juuret ovat ihan jossain muualla kuin tuossa em. juutalais-kristillisessä ajattelussa.

Tämä osaltaan selittää sen rajuuden, millä konservatiivisia kristittyjä vastaan hyökätään mediassa. Suomi on historiansa aikana tullut hengellisesti kastelluksi lukuisten herätysten kautta ja tämä synnytti maahamme vahvan kristillisen kulttuurin pintasilauksen, jolla paikka paikoin on ollut kansaamme hyvin syvälle menevä vaikutus. Kun tämä vaikutus nyt halutaan mitätöidä, se ei tapahdu hetkessä. Siksi elämme maassamme monellakin tavalla hengellisen taistelun aikaa.


-------

Mutta että eurooppalaisuuden ydin löytyisi "Pappi Saadokista"...? Se jo itsessään herättää monenlaisia ajatuksia ja epäilyjä. Ehkä meidän (kuten Vähä-Sipilän itsensäkin) olisi hyvä hieman syvemmin tutkia tämän "saadokilaisuuden" ideaa ja sisältöä. (Ks. 1.Kun. 1:38-40.)


--------

Yhtä hyvin voidaan tietysti kysyä, mikä monopoli EU:lla ylipäätään on ns. eurooppalaisuuteen?

Vanhan äärellä ja uutta kohti

Kuuntelin tänään Jean Sibeliuksen kolmannen sinfonian keskimmäisen osan (se, jolla on hirveän pitkä ja vaikea latinankielinen nimi) niin "suomalaisia" sointeja ja mietin, miten helposti monella meistä alkavat erilaiset suomifilmit ja muut suomalaisuudesta nousevat mielikuvat nousta esiin tuota kuunnellessamme.

Näin taitaa myös olla monen meistä kohdalla, kun tulee kyse nykyisestä maamme ja koko maailman tilanteesta. Napit vastakkain ovat aitosuomalaisuudeksi määritelty kansallistunne ja toisaalta globalisoituva maailmankylä lukuisine uusine mahdollisuuksineen, näkökulmineen ja haasteineen. Suomalainen koti vai maailmankylä - molemmilla on arvonsa ja oikeutuksensa.

Uusi vai vanha, eilinen päivä vai koittava huominen, historian painolasti vai tulevaisuuden arvaamattomuus - vai voiko niitä sekottaa? Onko tasapainon löytäminen mahdollista näiden kahden niin eri maailman välillä? Sanomattakin on selvää, että näin on myös meidän hengellisessä elämässämme.

Olin loppiaisena OPKO:n (Opiskelija- ja koululaislähetys), erään viidesläisen herätysliikejärjestön 50-vuotisjuhlissa Espoonlahden kirkossa. OPKO näyttää olevan volyymiinsä nähden monin verroin merkittävämpi tekijä maamme hengellisessä kentässä, kuin mitä ensin alkuun uskoisi. Sen alulle panneen nuorisoherätyksen tuotoksena näyttää nimittäin syntyneen yhtä ja toista sellaista, jonka alkujuuri ei ehkä olekaan niin kaikkien tiedossa.

Tämä ei ole ihme, kun ajattelee sen kohderyhmää, pääasiallisesti yliopisto-opintojaan aloittavia tai suorittavia nuoria miehiä ja naisia. Tuossa monella tapaa elämän parhaassa vaiheessa kylvetty sana moninkertaistuu melkein kuin itsestään, jopa aivan kuin pakosta. Joka tapauksessa oli havahduttavaa, kun lähetystyössä olleita opkolaisia pyydettiin nousemaan seisomaan; melkein neljännes koko kirkkosalin väestä nousi ylös.

Toisaalta itselleni kirkastui taas kerran se, miten oleellisen tärkeää vanhan herätyksen kannalta on se, miten hyvin se kykenee ottamaan vastaan uuden sukupolven haasteen? Sanotaan, että jokaisen sukupolven on käytävä läpi oma uskonpuhdistuksensa, mutta annetaanko siihen mahdollisuutta ilman, että pelätään sen ravistelevan vanhoille rakkaita traditioita? Nämä itsestäänselvyydet kuin niin helposti kanonisoidaan oman aikamme "vanhinten perinnäissäännöiksi".

Meidän vanhojen ei tule ainoastaan suvaita nuorten intoa (vaikka se saisikin kulttuurisesti aiemmasta poikkeavia muotoja), vaan myös auttaa heitä eteenpäin; ei vain antaa tilaa, vaan myös näyttää tietä. Monen kunniakkaan ja perinteistä rikkaan herätysliikkeen, seurakunnan tai järjestön elämän ja kuoleman kysymys on tämä; onko vanhoilla mitään muuta keinoa suhtautua uuden sukupolven kysymyksiin, kuin otsan rypistely, huolestuneet huokailut ja kiusaantuneena seinille tuijottelu?

Niinpä täälläkin nousi jopa kipukohtana - ainakin joidenkin meistä mielestä - esille tuo jännite, jopa polarisoituminen uuden ja vanhan välillä. Mahtuuko uusi viini vanhoihin leileihin - ja viihtyykö tai edes säilyykö se siellä?

Elämä menee kuitenkin eteenpäin, halusimmepa sitä tai emme. Kaikki kunnia vanhoille (on hyvä kuunnella Sibeliusta!), mutta tulevaisuudesta emme tiedä - muuta kuin, että muutoksia, murrosta ja myllerrystä on luvassa (varmaan niin hyvässä kuin pahassakin). Kun näin käy - kun turvallisuus, tasaisuus, varmuus ja ennustettavuus häviävät jonnekin - nousee profeetallisuus ja Jumalan äänen kuuleminen arvoon arvaamattomaan.

Ehkä on hyvä näinä aikoina rukoilla itsellemme isaskarilaisten armoa ja siunausta (1. Aik. 12:33).

Kymmenen vuotta sitten

Siitä on nyt kulunut kymmenisen vuotta, kun alkoi uusi vaihe elämässäni. Tämä uusi vaihe oli täysin odottamaton, enkä ollut mitenkään valmistautunut etukäteen siihen. Toimin silloin keskisuuren vapaan seurakunnan kakkospastorina omassa kotikaupungissani ja kaikki näytti olevan ihan hyvin. Kuitenkin samaan aikaan jokin selittämätön levottomuus kaiversi sisälläni ja ikään kuin kehotti minua lähtemään liikkeelle. Liikkeelle lähteminen tässä kohtaa tarkoittaisi tutun ja turvallisen seurakuntatyön (jossa todella viihdyin) ja sen vakiintuneitten ja ennustettavien ympyröiden taakseen jättämistä ja suuntautumista kohti jotain uutta, joka oli vasta ikään kuin versomassa esiin. Itse koin asian niin, että oli uskon kautta lähdettävä liikkeelle, kun Herra niin kehottaa, tietämättä mihin olisi saapuva.

Muistaakseni se on C.S. Lewis, joka Narnian aikakirjoissa (jossain niistä) tuo esille sen, miten Jumalan puhe meille ja niitä seuraavat muutokset hyvin harvoin tapahtuvat täsmälleen samalla tavoin kuin ennen. Näin oli ainakin tässä kohtaa; kun vertaan sitä aiempiin vastaaviin tilanteisiin elämässäni, niin Herra puhui minulle eri tavoin kuin aiemmin. Ei ollut selvää sanaa, Hengen kehotusta, eikä ilmestystä, vaan "vain" selittämätön kutina, jota oli mahdotonta ulkoa päin raapia. Yllätyksekseni huomasin, miten vaikeaa, ellei peräti mahdotonta sitä (ja sen todellisuutta) oli kuvailla ulkopuolisille ihmisille (monet kristityt siihen mukaan luettuna).

Konsultoin asian "ollessa päällä" tilannettani kolmelta arvostamaltani Jumalan mieheltä - ja sain kolme tyystin erilaista vastausta. Toki sain monia hyviä neuvoja tilanteeseeni, joista jotkut ovat ajan mittaan osoittautuneet hyvinkin paikkansa pitäviksi. Arvoon arvaamattomaan nousee kuitenkin se kysymyksen muotoon puettu neuvo, miten olen kokenut Jumalan yleensä puhuneen minulle. Tältä pohjalta sain rohkeutta olla valmis ottamaan riskejä ja lähtemään liikkeelle. (Oma osansa prosessointiini oli varmasti myös tammikuussa 2004 Espoon Dipolissa järjestetyllä E4-evankelioimiskonferensilla, joten menköön osa sen piikkiin.)

Kaikkein raskaimmat epäilyni ja uskontaistelut olen kokenut lähtöni jälkeisten kahden vuoden aikana. Voin rehellisesti myöntää, etten koskaan aiemmin ole niin voimakkaasti joutunut haastetuksi oman kutsumukseni ja koko uskonvakaumukseni suhteen. On selvää, että kun samaan aikaan joutuu oman tilanteensa vaikeaselkoisuuden takia monenlaisten epäilyjen, jopa syytösten ja väärinymmärrysten kohteeksi, siinä ollaan kovilla. Tunnustan syyllistyneeni itsekin tuossa erottautumisen alkuhuumassa ylilyönteihin (ja jos lukija on nyt tarkkana voi hän erottaa tiettyä itseironiaa sävyssäni). En aina ole osannut toimia, niin kuin olisi pitänyt tai halunnut ja tällaista käytöstä on syytä pyytää anteeksi.

Mutta enhän minä itse liikkeellelähtemistäni pyytele anteeksi. Eihän siinä ole mitään negatiivista tai väärää, jos ja kun joku haluaa etsiä oman kutsumuksensa ja armoituksensa syvempää toteutumista Jumalan edessä! Se, että jos tuollainen liikkeelle lähteminen ja sitä seuraava uudenlainen seurakunnallinen orientaatio heittää haasteen vanhoille rakenteille tai että se jopa koetaan uhkana, niin se ei ole minun ongelmani, vaan vanhojen instituutioiden. (Tässä kohtaa en siis pyytele anteeksi suorapuheisuuttani.)

Pian lähtöni jälkeen koin saavani uudenlaista näkyä ja innoitusta seurakuntanäkemykseeni ja työhön Jumalan valtakunnassa esim. sellaisilta kavereilta kuin Wolfgang Simson, Watchman Nee, Neil Cole ja Frank Viola. Seurakunnan orgaaninen - ei siis organisatorinen! - olemus alkoi entistä selvemmin kirkastua minulle. Seurakunta on Kristuksen ruumis ja uskonelämässä on kyse opettelemisesta elämään tuon ruumiin jäsenenä. Tuossa kaikessa oli paljon tuttua ja omassa ajattelussani ikään kuin uudelleen henkiin herännyttä, jonka olin imenyt itseeni jo omassa hengellisessä äidinmaidossani. Mikä parasta, koin (ja koen edelleen) tuon ajattelun täyttävän kaksi tärkeänä pitämääni kriteeriä hyvälle opetukselle; se oli linjassa Raamatun kirjoitusten kanssa ja se vastasi oman aikamme postmodernien ihmisten tarpeisiin paremmin kuin vanha paradigma.

Kirjoitin tuossa hiljattain viime vuoden seurakuntaelämääni ajatellen, että parhaimmillaan seurakuntaelämä on kuin seikkailua ja se on ollut hyvin totta näiden kuluneiden kymmenen vuoden aikana. Kaikki kunnia vanhalle, minua edeltäneiden sukupolvien hengelliselle perimälle, mutta on uuden viinin aika. Edelleen tuohon vanhempaan postaukseeni viitaten, näen tänään monien uusien seurakunnan orgaanisuuden alkujen työntävän versonsa läpi niin vanhoissa kirkoissa kuin uusissa seurakunnissakin tai kokonaan näiden rakenteiden ulkopuolella, niin työ-, opiskelu- ja liike-elämässä kuin missä hyvänsä missä ollaan janoisia Jumalan puoleen. Jeesus on perustanut ja Hän rakentaa seurakunnan, jota eivät kuoleman - minkäänlaisen kuoleman! - vallat voita. Tässä suhteessa voimme olla enemmän kuin vain toiveikkaita tulevan kehityksen suhteen.

Vuoden tärkein asia

Luovu omasta agendastasi. Luovu omista suunnitelmistasi, oman pääsi näyistä ja oman mielesi murheista. Ole ehdottoman ankara tässä kohtaa. Et voi tuoda vierasta tulta Herran alttarille. Oletko valmis luopumaan kaikesta ja seuraamaan Häntä?

Vain siten voit säilyttää tuoreutesi ja hyödyllisyytesi Jumalan valtakunnassa. Vain tällä tavoin menettelemällä voit olla Hänen käsinään ja jalkoinaan tässä maailmassa; antautumalla Hänen vietäväkseen. Millään muulla ei ole niin suurta väliä. Hän antaa kaiken muun, mitä elämässämme tarvitsemme, kunhan vain asetamme tärkeysjärjestyksessä ykköseksi Hänen valtakuntansa.

"Kun olit nuorempi, sinä vyötit itsesi ja kuljit, minne tahdoit. Mutta kun vanhenet, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen ja vie sinut, minne et tahdo." (Joh. 21:18)

Summa 2013

Näyttää siltä, että elämme entistä enemmän kahtiajakautuneessa maassa. Yhteiskunnallisen ja sosiaalisen polarisoitumisen ainekset ovat nyt voimakkaat. Pohjoinen ja etelä, köyhät ja rikkaat, pätkätyöläiset ja ylityöllistetyt, kouluttamattomat ja akateemiset, kasvukeskukset ja syrjäseudut, syntyperäiset suomalaiset ja maahanmuuttajat, poliitikot ja ns. tavallinen kansa ja viimeisimpänä esimerkkinä itsenäisyyspäivän illan tapahtumat Tampereella ja ennen kaikkea sen jälkipuinti mediassa. Valtakulttuurin menettäessä entistä enemmän otettaan alakulttuurien kirjo senkun kasvaa. Sisällissodan uhkakuvat voivat olla vielä kauempana tulevaisuudessa, mutta pessimistisimmät puhuvat jo ensimmäisistä poliittisista murhista tulevan vuoden aikana.

Yhtä kaikki, kevään 2012 presidentinvaalien kahtiajako näkyy maassamme edelleen. Se näyttää toistuvan ja vain kasvavan. Koskaan ennen ei maassamme ole ollut näin laajapohjaista hallitusta, mutta silti tämä polarisoituminen näyttää vain saavan lisää tuulta siipiensä alle. Henkilökohtaisesti minusta näyttää siltä, kuin suurin kärsijä nykyisessä tilanteessa olisi presidentti Sauli Niinistö; tekee hän aloitteita mihin suuntaan hyvänsä tai ottaa hän maan henkisenä johtajana roolia missä kohtaa hyvänsä, hänet joko tahallaan tai tahattomasti ymmärretään, käsitetään ja tulkitaan väärin. Hän näyttää yllättävän usein "sammuttavan väärin" todellisia tulipaloja - ja valitettavan usein ne on tuomittu epäonnistumaan jo etukäteen.

Yllätyksekseni olen huomannut sen, miten kielteisesti etenkin yleläinen media suhtautuu valtiomme päämieheen. Sen agenda ja orientaatio on näyttänyt todelliset kasvonsa erityisesti Tampereen "kiakkosodan" uutsisoinnissa ja jälkilöylyissä Ajantasassa ynnä muualla. Jos "Ison Jytkyn" jälkeen kysyttiin viileää harkintakykyä Timo Soinilta, niin nyt tämän hetkisessä tilanteessa sitä kysytään erityisesti yleläiseltä medialta. Nyt jos koskaan pitäisi rakentaa ja puhaltaa yhteen hiileen, mutta se näyttää olevan niin perin vaikeaa medialle. Joku Juha Sipilä näyttää tässä tilanteessa edustavan toivoa uudenlaisesta, siltoja rakentavasta ja positiivisesti säilyttävästä poliitikosta.

Muistaakseni se oli jossain EVA:n raportissa tämän vuosituhannen alussa, jossa todettiin, että "pinnan alla muhii"; "moni ihminen kokee epävarmuutta, potee henkistä epäviihtyvyyttä ja haluaa muutosta".

-------------

Kirkon kentässä aiempi kehitys näyttää vain menevän eteenpäin vastustamattomalla raivolla. Konservatiiveiksi leimattujen olemassaolo ja toimintavapaus kirkossa alkaa olla entistä uhatumpaa ja joissakin kohtaa lähentelevän jopa uskonvainon tasoa. Vielä 20-30 vuotta sitten nämä "konservatiivit" edustivat kirkon ja yleensä kristinuskon yleistä ja perinteistä tulkintaa ja linjaa. Nyt he ovat nurkkaan ahdistettuja  ja niin maallisen kuin kirkollisenkin median täysin perusteettomasti syrjintää harjoittaviksi häiriköiksi leimattuja. Kuka kokoaisi yhteen ja kertoisi jälkipolville näitä sorretun uskonnollisen vähemmistön tuntoja? Elämme maassamme ennen näkemättömän kirkkotaistelun aikoja.

Kirkon mediakäyttäytymisestä paistaa läpi selkeä "pelin politiikka", joka näkyy siinä, miten on olemassa kaksi linjaa, virallinen (se, mitä kerrotaan huolestunein otsarypyin ulospäin) ja epävirallinen (se, mitä harjoitetaan salaa ennen ja jälkeen palaverien, komiteoiden ja kokousten). Niinä aikoina, joita vielä leimasi rehellisyys, tasapuolisuus ja oikeudenmukaisuus, tällaista kutsuttiin kaksinaamaiseksi.

Maamme hengellisessä kentässä on viime aikoina käyty keskustelua raamatullisuuden ja karismaattisuuden välisestä suhteesta, rajapinnoista ja tulkintalinjoista. Tämä keskustelu on suurimmalta osin ollut oikeansuuntaista ja rakentavaa. Näitä kahta tärkeää uskonelämän aspektia ei voi asettaa toistensa vastakohdiksi, vaan ne on pidettävä tasapainossa keskenään. Tähän ymmärrän Paavalin viittaavan, kun hän kirjoittaa Timoteukselle, että olemme saaneet, emme pelkuruuden, vaan voiman, rakkauden ja raittiuden, terveen harkinnan ja ymmärryksen Hengen.

Kirkollisen elämän tämän syksyn tähtihetkiä ovat olleet täydet kirkot matkasaarnaaja Jari Sarasvuon ministryn myötä. Tämä ilmiö heijastelee mielestäni - ei missään nimessä mitään hengellistä herätystä! - vaan pelkästään ihmisen omaa uskonnollisuutta heijastelevan kansalaisuskonnollisuuden nousua. Uskonnon osuus ihmisten elämässä, ratkaisuissa ja valinnoissa ei ole suinkaan ohi, vaan näen sen merkityksen tulevan murroksen aikana vain lisääntyvän. Ratkaisevaa kuitenkin on se, mistä lähteestä tämä kaikki nousee? Moni näkee kirkon hyvän muutoksen agenttina Teemu Laajasalon ja hänen edustamansa orientaation. Miksei yhtä hyvin (tai paremmin) Timo Pöyhösen?

-------------

Se, mitä itse olen kuluneen vuoden aikana ollut havaitsevinani maamme hengellisessä tilanteessa on ollut puhtaasti orgaaninen kehitys. Kirjoitin tästä jo nelisen vuotta sitten:

"Wolfgang Simson mainitsee globaalit mittasuhteet saavuttaneessa orgaanisen seurakuntaliikkeessä olevan kahdeksan eri virranuomaa, mitä kautta asiat tapahtuvat historiassa nyt, ajassa ja paikassa.

1. Säännöllisesti kokoontuvat kotona kokoontuvat seurakuntayhteisöt. Nämä voivat olla jossain verkostossa olevia tai yksittäisiä ryhmiä.

2. Kirkoista ulos lähteneiden uskovien kotiseurakunnat, jotka eivät halua tulla luetteloiduiksi tai ylipäätään tunnetuiksi. Näihin yleensä törmätään sattumalta tai mielipidekyselyjen kautta, niin kuin esim. George Barna on tehnyt.

3. Bisneksessä mukana olevien ryhmät esim. jonkun yrityksen sisällä tai joilla on yhteyksiä bisnesmaailmaan.

4. Monissa perinteisissä kirkoissa kotiryhmät muuttuvat entistä enemmän kotiseurakuntien kaltaisiksi tai jopa ne itse ovat parhaillaan jonkinlaisessa ylimenovaiheessa tähän suuntaan.

5. Roomalaiskatolisen kirkon sisältä löytyy yllättävän monia "pienseurakuntia", joissa on tarkoituksena kuroa umpeen ero maallikon ja papin välillä ja kiinnittää ihmiset suoraan Kristukseen ja Jumalan Sanaan.

6. Monissa historiallisissa kirkoissa, kuten esim. anglikaanisessa kirkossa, esiintyy "pieniä tavoittavia yhteisöjä".

7. Eri uskontokuntien ja jopa kulttien (esim. buddhalaisten, hindujen, muslimien ja jopa newagerien) sisäpuolella olevat liikkeet, jotka valitsevat tehtäväkseen jäädä niiden sisäpuolelle vaikuttaakseen siellä ja rakentaakseen yhteyttä Jumalaan siellä. Esimerkkinä tästä Simson mainitsee erään uskoontulleen hindupapin Intiassa, joka nyt hyvin menestyksellisesti istuttaa kotiseurakuntia brahmiinien keskuuteen.

8. Median (radio, tv tai netti) synnyttämät kotiseurakunnat."


Tämän kaltaista sitä kykenee nykyään havaitsemaan siellä täällä ikään kuin orastavina ja varovasti maasta esiin nousevina versoina. Näen maamme hengellisen toivon olevan Jumalan armosta juuri tämän kaltaisessa kehityksessä, en vanhoissa rakenteissa tai perinteissä, eikä niihin palaamisessa (oli se sitten juutalaista, luterilaista tai helluntailaista). Oma kokemukseni kuluneelta vuodelta seurakunnan elämästä on ollut se, että parhaimmillaan se on seikkailua. Kun organisatoriset rakenteet ja ohjelmansuorittaminen jäävät marginaaliseen asemaan, on tilaa opettelulle elämään ruumiissa. Siitähän seurakunnassa on kyse, elämisestä Kristuksen ruumiin jäsenenä.

Virtasen joulupakina

Virtanen oli aamulla aikaisin herännyt sadepisaroiden voimakkaaseen rummutukseen ikkunaa vasten. Nyt kolmisen tuntia myöhemmin hän käveli parturiaan kohti. Hän oli jo hyvissä ajoin varannut amerikkalisen parranajon kantapaikastaan naapurikorttelista. Virtanen tunsi itsensä lähinnä joksikin Fauni Tumnukseksi tepastellessaan adventtisohjossa sateenvarjoaan pidellen. Hän mietti hiljaa mielessään, ettei olisi kuunaan lapsuudessaan uskonut tarvitsevansa sateenvarjoa jouluaaton aattona. Mutta niin Virtasen kuin muidenkin ihmisten oli syytä totutella näihin ilmastonmuutosjouluihin, joille oli ominaista voimakkaat tuulet, pieksevät sateet, muutama lämpöaste ja lehdetön ja lumeton, karu maa, joka leijui jossain varsinaisen syksyn ja odotetun talven savisessa välitilassa.

Parturintuolissa istuessaan, lämmin pyyhe kasvojensa peittona Virtanen vaipui hetkeksi jonkinlaiseen unitilaan, jossa ei varsinaisesti nukuttu, mutta ei myöskään enää kunnolla havainnoitu ulkopuolisen maailman asioita. Tuon horroksenomaisen hunnun läpi hän yhtäkkiä kuuli tutun joululaulun sanat:

- "... näin sydämeeni joulun teen, kun Jeesus-lapsi syntyy uudelleen..."

Yhtäkkiä hän tunnisti jossain mielensä sopukoissa jonkinlaisen onton vierauden tunteen, josta oli oppinut sen yleensä enteilevän jonkinlaista prosessointia tai ylipäätään  jotain sellaista, mikä ei jättänyt häntä rauhaan, vaan pakotti tutkimaan asiaa syvemmin.

Nyt Virtanen oli taas valveilla ja tunnusteli ympäröivää todellisuutta yhtä aikaa varuillaan ja kiinnostuneena. Hän muisti joskus aiemminkin kiinnittäneensä huomiota noihin laulun sanoihin, jotka ulkonaisesta hartaasta tunnelmasta huolimatta eivät vastanneet sen jouluevankeliumin sisältöä, jonka Virtanen oli oppinut tuntemaan. Laulussa ei nimittäin puhuttu - traditionaalista kristinuskon tunnustusta lainaten - "lihaksi tulleesta Sanasta", inkarnaatiosta, vaan jostain ihan muusta - sellaisesta, mikä tapahtui pelkästään ihmisen sydämessä. Virtanen mietti hiljaa mielessään, mitä seurasikaan, jos näitä kahta ei osattaisi oikein erottaa toisistaan ja myös laittaa oikeaan tärkeysjärjestykseen.

Näillä kahdella nimittäin oli Virtasen ajattelussa vissi ero, eikä Virtanen nyt ihan yksin näine teologisine pohdiskeluineen ollut, sen hän tiesi. Lihaksi tullut Jumalan Sana, josta Johannes evankeliuminsa alussa kirjoitti, edusti jotain sellaista, mikä tulee muualta kuin ihmisen mielestä. Ihmiseksi tullut Jumalan Poika Jeesus oli Jumalan lahja ihmiskunnalle, taivaasta tullut Pelastaja, joka tulee syntiinlangenneen ihmiskunnan ja maailman, pahan vallassa olevan kosmoksen ulkopuolelta. Hän tuo vapautuksen vihollisen vallan alla eläville ja johdattaa heidät uuteen todellisuuteen Pyhässä Hengessä.

Tämä Hengen välittämä uusi elämäntodellisuus, pelastuksen tila johti kyllä tuohon sydämen tilan muutokseen, jota lauluntekijäkin ehkä oli mielessään hakenut. Kaiken perusta on kuitenkin siinä, mitä Jumala oli tehnyt, ajassa ja paikassa, historiassa, joka oli totta, eikä vain joitain ihmisen ailahtelevia sydämen haikuja.

- Sitä paitsi ei Jeesus enää koskaan uudelleen tänne synny. Pikemminkin Hän tulee takaisin Kuninkaana, Virtanen melkein ääneen mietiskeli, kunnes hänet herätti ajatuksistaan parturin asiakaspalveluääni:

- Miltäs se nyt näyttää? Mä otin tosta reunoista vähän enemmän, kun on joulukin ja...

Virtanen huomasi istuvansa parturintuolissa ja tuijottavansa pöllämystyneenä peilikuvaansa, jossa hän istui siloposkisena ja siistissä parrassaan. Jouluradion biisikin oli jo ehtinyt vaihtua.

- "... kun Jeesus meille aaarmoon toi!"

Esikuvan lumo

Paul D. Stanley ja J. Robert Clinton mielenkiintoisessa kirjassaan Mentorointisuhteet ottavat yhdeksi esimerkiksi ns. passiivisesta mentoroinnista jonkun historiallisen esikuvan vaikutuksen omassa elämässäni. Historialliselta esikuvalta (esim. joku edesmennyt henkilö) voin epäsuorasti oppia arvoja, periaatteita ja taitoja. Hän voi aidon mentorin tavoin toimia inspiraation ja mallioppimisen lähteenä pitkään poismenonsa jälkeen. "Uskonsa kautta hän vielä kuoltuaankin puhuu" (Hepr. 11:4).

Olen lumoutuneena lukenut Alister McGrathin kirjoittamaa C.S. Lewisin elämänkertaa ja huomannut, että kyllä, edelleen kaikkien näiden vuosi(kymmeni)en jälkeen Lewis edustaa minulle mitä suurimmassa määrin esikuvallista mentoria. Olen lukenut lähes tulkoon kaikki hänen suomeksi julkaistut kirjansa ja oppinut niistä. Ensimmäisenä tutustuin (tietenkin) Narnia-kirjoihin joskus 70-luvun puolivälissä, sitten hänen apologeettiseen tuotantoonsa ja viimeimpänä olen (jo kolmannen kerran) lukenut huiman scifi-kirjansa Piinattu planeetta.

Mutta oikeastaan vasta nyt tämän elämänkerran myötä olen oikein samastunut häneen. Ymmärtäkää nyt minut oikein (enkä voisi korostaa kylliksi tämän asian vakavuutta): en vähimmässäkään määrin kuvittele painivani samassa painoluokassa hänen kanssaan. Siitä huolimatta (tai ehkä juuri sen tähden) huomaan samastuvani hänen vaiheisiinsa ja kokemuksiinsa. Esimerkkinä tästä hänen muuttunut suhtautumisensa apologetiikkaan ja sitä myötä tapahtunut kutsumuksen työstäminen uuteen uskoon, mikä tuntui hyvin omakohtaiselta.

Lewis eli ja vaikutti yliopistomaailmassa, joka entistä enemmän oli (II maailmansodan jälkeisessä Euroopassa) menossa suuntaan, jossa valtaosa opiskelijoista ja opettajista uskoivat tai sanoivat uskovansa (tai ainakin käyttäytyivät niin), että totuus on suhteellinen asia. Lewis itse kristittynä lähti siitä, että Totuus on yleispätevää ja että me elämme maailmassa, jota emme ole itse luoneet ja joka ei voi muuttua pelkästään oman ajattelumme avulla. Maailma ei siis ole uni, eikä harhaa, eikä siltä näin ollen voi sulkea silmiään, korviaan tai mieltään. Hänen mukaansa se olisi "samaa kuin että sulkisi silmänsä ajaessaan autoa tai kuittaisi lääkärin varoituksen hymyllä."

Lewis oli (ja on) modernin ajan apologeetta, McGrathin mukaan "vastentahtoinen profeetta". Mielenkiintoista oli lukea, miten Lewis itse koki oman apologeetan tehtävänsä jossain vaiheessa olevan ohi. Hän jopa problematisoi (ja ilmeisesti omiin kokemuksiinsa viitaten) suhdettaan apologiaan toteamalla, että "mikään ei ole vaarallisempaa ihmisen omalle uskolle kuin apologeetan työ. Mikään uskonoppi ei näytä minusta niin aavemaiselta ja epätodelliselta kuin se, jota olen juuri onnistunut puolustamaan julkisessa väittelyssä." Tämä sanottuna v. 1945 Oxfordissa ja kymmenen vuotta Cambridgessa hän äityi jopa toteamaan, että apologetiikka on "hyvin väsyttävää". McGrathin mukaan Lewis itse ei pitänyt aktiivista apologiavaihettaan mitenkään uransa huippukohtana, vaan ehkä jopa uskoi kirjoitustensa menettäneen entisen elinvoimaisuutensa. Niinpä hän siirtyi tämän rationaalisten todistelujen vaiheen jälkeen harjoittamaan apologiaa "kertomusten ja symbolien" kautta. Näin hän näyttäisi olleen omaa aikaansa huimasti edellä.

Kun nimittäin sanoin Lewisin olevan modernin aikakauden profeetta, niin ajattelen kyllä itsekin hänen aikansa olevan ohi, nimittäin perinteisen apologetiikan harjoittajana. Tämä sanottuna siis neljäkymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen, eikä se mitenkään vähennä hänen kirjoitustensa arvoa. Aika on muuttunut ja nykypäivän opiskelijat (tai ajattelevat ihmiset yleensä) korostavat enemmän käytännöllisyyttä kuin teologiaa. Myöhäismodernin ajan kysymys on enemmän "mikä toimii?" kuin "mikä on totuus?" Tämä muuttunut (lähetys)tilanne ei ole niinkään vaikuttanut tavoitteisiimme kristittyinä maailmassa, mutta lähtökohta on uusi ja erilainen kuin vielä 80-luvun Euroopassa.

Joskus vuosituhannen vaihteessa John R. Stott totesi, ettei hänen kirjansa Kristinuskon perusteet enää lähde siitä, missä ihmiset tänään ovat. Ihmiset eivät enää ole kiinnostuneita apologiasta ilman, että he haluaisivat tietää, miten heidän löytämänsä periaatteet toimivat käytännössä. Tässä pragmaattisuudessa ei sinänsä ole mitään väärää, vaikka jotkut kristityt ajattelisivatkin sen heijastelevan vain "pelkkää" kokemuksellisuutta. Meidän on yksinkertaisesti vain hyväksyttävä tämä lähetyskentässämme tapahtunut muutos. Mutta ounasteliko Lewis siis jo omana elinaikanaan tämän ajattelutavan muutoksen tulemista?

Oli miten oli, Lewis siis alkoi siirtyä apologiaan "kertomusten ja symbolien" kautta, mikä voidaan nähdä selvänä viittauksena Narniaan. Näitä kirjoja (samoin kuin Ransom-scfitrilogiaa) voidaan pitää kertovana ja mielikuvitukseen perustuvana apologiana, jonka käyttö voidaan myös nähdä Lewisin etääntymisenä aiemmasta todisteisiin ja päättelyyn perustuvasta apologiasta. Nyt narratiiviseen muotoon puettuna siinä on kuitenkin kyse aivan samoista filosofisista ja teologisista ydinajatuksista, jotka tulevat esille muuallakin Lewisin tuotannossa. Ne on vain puettu ja tuotu esille uudistuneessa muodossa.

Tämä narratiivisuus ei mitenkään vähennä hänen apologiansa arvoa tai tehoa (vaikka joidenkin kristittyjenkin saattaa olla vaikeaa pitää Narnian aikakirjoja jonain muuna, kuin "vain" satukirjoina lapsille). Päinvastoin, tämä  piirre - joustavuus, mukautumiskyky tai mitä kaikkea se sitten onkaan - juuri tekee Lewisista (ja samoin J.R.R. Tolkienista) oman aikamme ei vain apologeettisen, vaan myös profeetallisen hahmon sanan laajassa merkityksessä. Narratiivisuushan on tunnetusti myöhäismodernin ajan toimiva metodi niin apologetiikassa kuin evankelioinnissakin: tarina, kertomus, omakohtaisuus, tunteet ja kokemukset.

Raamatullisuuden merkitys

Eilisessä Ykkösaamussa arkkipiispa Kari Mäkiseltä kysyttiin, uskookoo hän Raamattuun. Arkkipiispa vastasi tähän, että ei, hän ei usko Raamattuun, vaan Jumalaan. Raamattu ei ole hänen uskonsa kohde, vaan Jumala.

Arkkipiispan vastaus edustaa ajallemme aika tyypillistä näkemystä. Ihmisen käsitys Jumalasta ja toisaalta Raamattu nähdään toisistaan erillään olevina asioina. Tätä kautta sama erottelu koskee myös esim. uskontunnustusta, johon ei enää tarvitse uskoa voidakseen olla kirkon jäsen. Tosin voi ihmetellä sitä, että näinkin korkeasti koulutettu ja kirkollisessa huippuvirassa oleva henkilö syyllistyy näin alkeelliseen lapsukseen. Mäkisen vastaus nimittäin on - kaikessa naiiviudessaan - hyvin problemaattinen.

Mikä on tämän Mäkisen väittämän pohjalta Jumalan ja Raamatun välinen suhde? Ilmoittaako Raamattu ihmiskunnalle Jumalan, joka oman ilmoituksensa mukaan on luonut maailman? Vai puhuuko se vain "joitakin sanoja Jumalasta"? Jos näin on, niin mikä merkitys silloin on koko kristillisen uskon huipentumalla, uskolla Jeesuksen historiallisesti, ajassa ja paikassa tapahtuneeseen sovituskuolemaan ihmiskunnan syntien puolesta ja ruumiilliseen ylösnousemukseen kuolleista? Supistuuko sekin tällöin vain jonkun kristittyjen ryhmän omaksi kertomukseksi siitä, mitä uskotaan tapahtuneen? Jos näin on, niin sen jälkeen kaikki on avoinna; ilmoitus voidaan milloin hyvänsä päivittää paremmin oman aikamme ihmisen toiveita vastaavaksi. Näinhän näemme kehityksen kirkossa kulkeneen.

Jos irroitamme Jumalan ja Raamatun ilmoituksen toisistaan, olemme vaikeuksissa. Sama koskee myös Jeesuksen persoonaa tai Pyhän Hengen toimintaa (esim. karismaattisuutta). Jos irrotamme nämä asiat siitä Raamatun kirjallisesta ilmoituksesta, joka oman itseilmoituksensa mukaan on Jumalan Hengen henkäyttämää jumalallista ilmoitusta (2.Tim. 3:16), olemme eksyksissä uskonnollisen moniarvoisuuden hyllyvällä suolla. Tämä vaara ei uhkaa vain omasta tunnustuksestaan etääntynyttä kirkkoa, vaan yhtä lailla myös karismaattisuutta, jota ei olla valmiita alistamaan Sanan koeteltavaksi.

Tässä kohtaa siis arkkipiispa on siis hyvin oman laumansa näköinen. Kirkollisen pastoraalisuuden suurimpia ongelmia on se, että se on alkanut seurata lauman mallia, sensijaan että itse olisi mallina laumalle. Suuri osa suomalaisia määrittelee uskon yksityisasiakseen ja sanoo uskovansaJumalaan, mutta ei enää niinkuin kirkko opettaa. Moni kristitty haluaakin esittää näille ihmisille haasteen palata takaisin kirkon uskoon. Ongelmaksi tällöin muodostuu kuitenkin se, että kirkossa pitäisi ensin päästä jonkinlaiseen konseksukseen siitä, miten opetetaan?

Suuri kertomus

Sain juuri hiljattain luettua erään tämän kirjasyksyn merkittävistä tiiliskivistä, Markku Jokisipilän ja Janne Könösen Kolmannen valtakunnan vieraat (Otava, 2013). Se on mielenkiintoinen kertomus erään historiallisen jatkumon huipentumasta, joka sai alkunsa jo myöhäiskeskiajan ja erityisesti uskonpuhdistuksen aikana ja viime vuosisadan alkupuolella johti siihen, miten Suomi ja Hitlerin Saksa löysivät toisensa. Saksa uskonpuhdistuksen maana on vuosisadat ollut Suomelle monenlaisen samaistumisen kohde. Erityisesti itsenäisyytemme alussa se muodosti oivan vastapoolin Venäjälle (jääkäriliike, Itämeren divisioona etc.). Stalinin Neuvostoliiton rajanaapurina tämä asetelma vain entisestään korostui.


1930-luvulla monille oikeistoon ja perinteiseen kulttuuriin sitoutuneille kristinusko - ainakin kulttuurisena genrenä, jos ei muuten - oli syvä ja pyhä arvo. Hitlerin Saksan kohdalla tästä uskonvakaumuksesta oltiin kuitenkin valmiita mennen tullen tinkimään. Kirjaa lainaten, "rotuhygienian kiiltäväksi pesemä arjalainen ihminen ei ollut lähelläkään kristillisiä ihanteita tai uskon teologisia perusväittämiä. Raamattua näköalapaikalla kirjahyllyssään pitänyt eliitti oli maailmankuvallisessa mittelössä valmis tuomitsemaan juutalaisuuden, jonka perua pyhä kirja kuitenkin oli" (s. 136). Kun maamme myöhemmässä historiassa (so. parisenkymmentä vuotta myöhemmin) puhutaan "rähmälläänolosta" suhteessa Neuvostoliittoon, niin kyllä monien suomalaisten kohdalla voidaan puhua vastaavanlaisesta suhteesta Hitlerin Saksaan.

Leif Salmén on eräässä haastattelussaan (Peter von Bagh´in tv-dokumenttisarjaan Itsenäisyytemme vuosikymmenet) todennut suomalaisia vaivaavan jonkinlainen perverssi taipumus olla rähmällään aina johonkin suuntaan. Hän ottaa esimerkiksi ainutlaatuisen tilanteen maamme lähihistoriasta, 80-luvun lopulta, kun Neuvostoliitto oli juuri romahtanut (muistattehan... Gorbatshov, perestroika ja glasnost), eikä uutta uljasta Eurooppaa ollut vielä näköpiirissä samanlaisena totalitaristisena hegemoniana, kuin nykyään. Salménin mukaan meillä olisi kansakuntana ollut tuolloin ainutkertainen mahdollisuus riuhtaista itsemme todelliseen vapauteen ja itsenäisyyteen. Sensijaan suomalainen poliittinen eliitti välittömästi alkoi etsiä uutta kohdetta, jota kumartaa.

Kuuluisa saksalainen valistusfilosofi Georg F. W. Hegel kuvasi rakentamassaan suuressa historianfilosofisessa systeemissään kansojen historiaa "sisäisesti tarkoituksenhakuiseksi". Ihminen on sidottu kiinni historiaan alusta loppuun saakka. Maailmanhistoriallisten tapahtumien taustalla vaikuttavat ne voimat, joiden ilmentymää itse historia on. Avainasemaan Hegel nostaa kristillisen kaitselmusaatteen. Teol. tri Jukka Thurén Kolossalaiskirjeen kommentaarissaan puhuu näkymättömistä "valtaistuimista, herruuksista, valloista ja voimista" (1:16). Nämä tarkoittavat myyttisessä ajattelussa  persoonallisia henkivaltoja, apokalyptiikassa taas luotuja enkeleitä, joilla kullakin on oma erityinen vastuualueensa. Thurén mieltää nämä henkivallat esim. luonnonlakeja sääteleviksi voimiksi, jopa Rooman valtioideologian koossapitäjäksi. Eri ideologioiden takana voidaan siis nähdä olevan erilaisia henkivaltoja (vrt. vallankumous- tai kansallisuusaate, natsismi ja kommunismi tai vihreä ideologia). Kuitenkin nämä kaikki ovat luodut Jumalan Pojan kautta niin, että Hän viime kädessä hallitsee ja kontrolloi niitä ja myös pitää ne koossa.

Hegelin mukaan historia ei siis ole mielivaltainen, vaan järki (ratio) hallitsee maailmaa. Historialliset tapahtumat ovat sitä kautta järkeviä, oli sitten kyseessä vaikkapa holokausti tai etninen puhdistus. Maailmanhistoriallisesti merkitykselliset yksilöt, kuten Caesar, Napoleon tai Hitler ovat järjen eli maailmanhengen käyttövoimaa. Näin myös pahuus (esim. sota) on välttämätön rationaali tapahtuma, jonka kautta maailmanhistoria etenee. Hänelle maailmanhistoria sellaisenaan on prosessi, jossa Jumalan tahto ilmenee. Historia nousee näin jumalalliseen asemaan, koska juuri se ilmaisee, jopa konkretisoi Jumalan itsensä.

Vaikka ei ihan sellaisenaan tuota Hegelin massiivista historianfilosofiaa omaksuisikaan, niin pari mielestäni relevanttia johtopäätöstä sen pohjalta voimme tehdä. Ensinnäkin kun puhumme länsimaisesta, demokraattisesta kansallisvaltiosta ideana tai jopa itsenäisyysaatteena, niin tämä ajattelu nousee nähdäkseni tältä pohjalta. Toiseksi, kun puhumme "suurista kertomuksista" (ja niiden kuolemisesta), niin tämä on nyt sitä. Myöhäismoderni historia - jos sitä nyt enää onkaan - ei enää ole rationaalista, eikä kaitselmuksesta ole paljoakaan jäljellä kansanmurhien, ihmiskaupan, huumeongelmien, ympäristöongelmien ja luonnonkatastrofien keskellä.

Toisaalta tämän Hegelin ajattelun pohjalta voimme kysyä, olemmeko kansakuntana muiden joukossa ansainneet itsenäisyyttämme? Jos itsenäisyytemme historiaa liki sadan vuoden ajalta on leimannut em. "rähmälläänolo" milloin mihinkin suuntaan, niin olemmeko sen arvoisia, että "kristillinen kaitselmusaate" armollisesti katsoisi puoleemme? Vanhan testamentin historiallis-profeetallista ajankuvaa lainaten, Suomen kansallinen synti on ollut sama, kuin mistä profeetallinen Henki Jesajan kautta nuhtelee Juudan kuningaskuntaa; me olemme hakeneet aina apua jostain survallasta, mutta emme "ole katsoneet Hänen puoleensa, joka tämän kaiken tuotti" (22:11).

Niin omaa isänmaatamme kuin koko maanosaammekin (entistä "kristillistä länttä") ajatellen on selvää, että kun luovutaan henkistä ja uskonnollista mielenmaisemaa perinteisesti hallinneista arvoista (jotka suurimmalta osin ovat olleet juutalais-kristilliseen ajatteluun perustuvia), joudutaan siitä aina maksamaan tietty hinta. Vanha on korvattava jollain uudella, mikä otetaan entisen tilalle. Hitlerin Saksassa se oli natsismi, jonka liput lopulta liehuivat luterilaisissa kirkoissakin. Ehkäpä Neuvostoliiton miehityksen uhka pelasti meidät tältä kohtalolta?


Kerrotaan neuvostopropagandan talvisodan aikana koittaneen masentaa suomalaisia sotilaita rintamalla kuuluttamalla: "Teillä suomalaisilla ei ole muuta liittolaista kuin Jumala yksin." MOT.

Ehkä olisikin oikein sanoa, että ansaitsemme itsenäisyytemme, kun ymmärrämme keneltä olemme sen saaneet ja kuka on historiamme eri vaiheissa ollut sen Takuumiehenä. Kuitenkin tämän tosiasian oikea ymmärtäminen edellyttää meiltä tänään laajamittaista kansallista kääntymystä ja parannuksentekoa, alkaen johtajistamme ja ulottuen pienimmästä suurimpaan.

Kansalaisuskonnollisuus

Viime päivinä on kuulunut huhuja täysistä kirkoista pääkaupunkiseudulla. On melkein jouduttu jonottamaan päästäkseen (Kallion) kirkkoon istumaan penkkiin. Puhumassa on ollut julkisuuden henkilöitä, entistä presidenttiä ja nykyistä huomiotalouden sisäistä sankaria. Viime mainitusta on oikein alettu leipoa uutta herättäjää kirkolliseen kristillisyyteen. Innokkaimmat ajattelevatkin jo näin adventin kynnyksellä talven selän taittuneen kirkon ankeassa vaelluksessa täällä murheen alhossa...

No, tiedänhän minä potkivani nyt persuksille tätä luterilaisen kristillisyyden pyhää lehmää. Kuitenkin on pakko tarkastella tätä, kuten sanottu, innostusta herättänyttä ilmiötä - myös kriittisesti. Avaahan tämä laajempaakin näkökulmaa suomalaiseen uskonnollisuuteen. Sori, että tämä tulee juuri tähän joulunalusaikaan, kun on rauha maassa ja kun virittäydytään joulutunnelmaan. Kirkollisen valtamedian mukaan kun ei enää tarvitse uskoa Jumalaankaan, voidakseen pitää joulua Jeesuksen syntymäjuhlana.

Evl. kirkossa putkahtaa aika ajoin esille ristiriita "todellisuuden ja sen varjon" välillä. Toisaalta vannotaan käsi sydämellä, että kävijämääriin ja etenkään suuriin massoihin ei saa tuijottaa (eikä varsinkaan tehrä tästä numeroo). Äärimmillään ollaan jopa sitä mieltä, että ei messussakaan tarvitsisi kenenkään välttämättä edes käydä, kunhan vain vedetään setti läpi kaavan mukaan. Isiemme kirkko kun kestää senkin, jos kirkkopolku pääsee välillä vähän nurmettumaan...

Sitten kun taas käy niin, että kirkot ovat (vaikkapa Kauneimmat joululaulut-illoissa) pullollaan kansaa, niin kyllähän niistä leivotaan menestystarinoita kirkollisiksi henkensäpitimiksi - toki aitoluterilaisella pieteetillä tietenkin. Kävijä- ja jäsenmäärät nyt sitten taitavatkin olla ihan niin kova juttu kirkolle ja sen silmäätekeville, kuin epäilevät tuomaat välittävätkin. Niin että päätetään nyt sitten ihmeessä, mitä ja keitä halutaan olla.

Kirkolla on merkillinen rooli tämän päivän suomalaisessa yhteiskunnassa. Arkkipiispa Kari Mäkisen sanoin, se todellakin on tuo "hyvä vihollinen", jolle on helppo sysätä todistustaakkaa asioista, jotka eivät hetkessä ratkea. En tiedä onko näin, mutta jotenkin Mäkisen (ja monen muun kirkollisen teologin) ajatuksenjuoksua seuratessa tulee mieleen kysyä, näkevätkö he tämän olevan kirkolle jonkinlainen "messiaaninen tehtävä" - saada olla yleinen sylkykuppi ja syntipukki, jota roolia sitten lammasmaisella kärsivällisyydellä ja aitosuomalaisella urheudella kannetaan.

Toisaalta evl. kirkko Suomessa näyttäytyy myös kaikkia syli avoinna odottavana "Saara-äitinä", johon on sitten kuitenkin helppo samaistua ja josta löytää lohtua jne. Varsinkin tällä iällä sitä näkee monissa ikäisissään tapahtuvan tällaista kehitystä. Suomessa työväenluokan veteraanitkin haudataan kirkollisin juhlamenoin ja valtiopäivät avataan jumalanpalveluksella. Ja mikä parasta, kirkko itse ei aseta yhteyteensä tulolle ja siinä viivähtämiselle minkäänlaisia reunaehtoja. Useimmiten pelkkä muodollinen samaistuminen yleiseen kansalaisuskonnollisuuteen riittää. "Olen suomalainen ja siis luterilainen tai ainakin jotain sinne päin. Uskon kyllä, mutta en niinkuin kirkko opettaa. Tosin eihän se itsekään tiedä, miten se opettaa..."

Elämme siis puhtaaksiveiljellyn ja lähes tulkoon kaikesta opillisuudesta riisutun kansalaisuskonnollisuuden aikaa. Valmis tuote on kyllä hajuton ja mauton, mutta sitä voi sitten itse maustaa kukin parhaaksi katsomallaan tavalla. Kirkkoon mahtuu jo homokuoro, varmaan heterokuorokin, konsukuorokin ehkä vielä.

Kansalaisuskonnollisuus lyö leimansa koko suomalaisen kristillisyyden kenttään. Se näkyy myös vapaitten suuntien kristillisyydessä. On menossa yleinen kirkollistumisen buumi, joka tulee ilmi vaikkapa siinä, miten vanhojen historiallisten kirkkojen traditio herättää mielenkiintoa vapaiden suuntien jäsenissä. Kirkollistumiskehitystä ei nähdä huonona asiana, vaan osana "täysi-ikäiseksi kasvua". Toisaalta vanhojen kirkkojen opillinen järkähtämättömyys houkuttaa monia luterilaisten kirkonmiesten ja -naisten sinne tänne-heilumiseen kyllästyneitä.

Kansalaisuskonnollisuuden suurin vaara on siinä, että siinä ei ole mitään eroa mihinkään muuhunkaan kansalais-johonkin. Kirkko ei juurikaan eroa muusta yhteiskunnasta, sen arvot ovat lähellä työväenluokan arvoja ja seksuaalietiikka kohta setalaista. Tätä monet pitävät hyvänä juttuna; särmät on pois, autuutta oi. Ikivanha länsimaista kirkkoa jäytänyt välirikko donatolaisuuden ja augustinolaisuuden välillä voitaisiin ehkä näin parantaa. Yllättävän moni nuori aikuinen kristitty näyttää olevan valmis luopumaan uskon kompastuskiviksi koetuista "tiukoista kysymyksistä", kunhan vain jonkinlainen jälkimoderni, moniarvoinen kirkkorauha ja positiivinen flow saataisiin säilytettyä. On raskasta kantaa todistajan viittaa, "ei viittis aina riidellä" ja "ois paljon kivempaa elellä sovussa kaikkien kanssa".

Mutta jos julistuksesta on särmät hiottu pois, voidaan kysyä ollaanko vielä uskollisia seurakunnan Herralle. Tämä on kyllä oikeutettu kysymys, sillä Jeesuksen itsensä (ja myös hänen seuraajiensa kautta kirkkohistorian) julistus oli särmikästä, mutta se oli sitä ristin pahennuksen vuoksi. Emme voi pitää piilossa evankeliumin perustotuuksia: luominen, lankeemus ja lunastus - ja viime mainittu vain uskon kautta Kristukseen. Toisaalta juuri tämä julistus kerää massoja, mutta aiheuttaa myös skismaa ihmisten mielissä. Yleensä juuri ne hyvät ja kunnolliset uskonnolliset ihmiset nousevat vastustamaan profeetallista julistusta. Tiukan paikan tullen kansalaisuskonnollisuus ei suvaitse soraääniä.

Toisaalta ihan yhtä totta on sekin - ja erityisesti näinä uskonnollisen sekamelskan aikana - että ei kaikki sekasortoa ja hajaannusta aiheuttava julistus suinkaan ole Jumalasta näiden vaikutustensa perusteella. Meidän on harjannuttava erottamaan ilmiöitä toisistaan ja usein tämä onnistuu vain pitkän kokemuksen kautta.

On syytä uskollisesti ja pitkäjänteisesti korostaa sitä, että emme voi saavuttaa mitään todellista, eikä pitkäkestoista muuten kuin Jeesuksen kautta. Vain Hänen Persoonansa kautta voi syntyä jotain aitoa hengellistä elämää. Julistajan, työntekijän ja kenen hyvänsä kristityn on itse elettävä välittömässä ja reaaliaikaisessa yhteydessä Häneen. Vain se luo elämää, kaikki muu on puuhastelua.