Olen lumoutuneena lukenut Alister McGrathin kirjoittamaa C.S. Lewisin elämänkertaa ja huomannut, että kyllä, edelleen kaikkien näiden vuosi(kymmeni)en jälkeen Lewis edustaa minulle mitä suurimmassa määrin esikuvallista mentoria. Olen lukenut lähes tulkoon kaikki hänen suomeksi julkaistut kirjansa ja oppinut niistä. Ensimmäisenä tutustuin (tietenkin) Narnia-kirjoihin joskus 70-luvun puolivälissä, sitten hänen apologeettiseen tuotantoonsa ja viimeimpänä olen (jo kolmannen kerran) lukenut huiman scifi-kirjansa Piinattu planeetta.
Mutta oikeastaan vasta nyt tämän elämänkerran myötä olen oikein samastunut häneen. Ymmärtäkää nyt minut oikein (enkä voisi korostaa kylliksi tämän asian vakavuutta): en vähimmässäkään määrin kuvittele painivani samassa painoluokassa hänen kanssaan. Siitä huolimatta (tai ehkä juuri sen tähden) huomaan samastuvani hänen vaiheisiinsa ja kokemuksiinsa. Esimerkkinä tästä hänen muuttunut suhtautumisensa apologetiikkaan ja sitä myötä tapahtunut kutsumuksen työstäminen uuteen uskoon, mikä tuntui hyvin omakohtaiselta.
Lewis eli ja vaikutti yliopistomaailmassa, joka entistä enemmän oli (II maailmansodan jälkeisessä Euroopassa) menossa suuntaan, jossa valtaosa opiskelijoista ja opettajista uskoivat tai sanoivat uskovansa (tai ainakin käyttäytyivät niin), että totuus on suhteellinen asia. Lewis itse kristittynä lähti siitä, että Totuus on yleispätevää ja että me elämme maailmassa, jota emme ole itse luoneet ja joka ei voi muuttua pelkästään oman ajattelumme avulla. Maailma ei siis ole uni, eikä harhaa, eikä siltä näin ollen voi sulkea silmiään, korviaan tai mieltään. Hänen mukaansa se olisi "samaa kuin että sulkisi silmänsä ajaessaan autoa tai kuittaisi lääkärin varoituksen hymyllä."
Lewis oli (ja on) modernin ajan apologeetta, McGrathin mukaan "vastentahtoinen profeetta". Mielenkiintoista oli lukea, miten Lewis itse koki oman apologeetan tehtävänsä jossain vaiheessa olevan ohi. Hän jopa problematisoi (ja ilmeisesti omiin kokemuksiinsa viitaten) suhdettaan apologiaan toteamalla, että "mikään ei ole vaarallisempaa ihmisen omalle uskolle kuin apologeetan työ. Mikään uskonoppi ei näytä minusta niin aavemaiselta ja epätodelliselta kuin se, jota olen juuri onnistunut puolustamaan julkisessa väittelyssä." Tämä sanottuna v. 1945 Oxfordissa ja kymmenen vuotta Cambridgessa hän äityi jopa toteamaan, että apologetiikka on "hyvin väsyttävää". McGrathin mukaan Lewis itse ei pitänyt aktiivista apologiavaihettaan mitenkään uransa huippukohtana, vaan ehkä jopa uskoi kirjoitustensa menettäneen entisen elinvoimaisuutensa. Niinpä hän siirtyi tämän rationaalisten todistelujen vaiheen jälkeen harjoittamaan apologiaa "kertomusten ja symbolien" kautta. Näin hän näyttäisi olleen omaa aikaansa huimasti edellä.
Kun nimittäin sanoin Lewisin olevan modernin aikakauden profeetta, niin ajattelen kyllä itsekin hänen aikansa olevan ohi, nimittäin perinteisen apologetiikan harjoittajana. Tämä sanottuna siis neljäkymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen, eikä se mitenkään vähennä hänen kirjoitustensa arvoa. Aika on muuttunut ja nykypäivän opiskelijat (tai ajattelevat ihmiset yleensä) korostavat enemmän käytännöllisyyttä kuin teologiaa. Myöhäismodernin ajan kysymys on enemmän "mikä toimii?" kuin "mikä on totuus?" Tämä muuttunut (lähetys)tilanne ei ole niinkään vaikuttanut tavoitteisiimme kristittyinä maailmassa, mutta lähtökohta on uusi ja erilainen kuin vielä 80-luvun Euroopassa.
Joskus vuosituhannen vaihteessa John R. Stott totesi, ettei hänen kirjansa Kristinuskon perusteet enää lähde siitä, missä ihmiset tänään ovat. Ihmiset eivät enää ole kiinnostuneita apologiasta ilman, että he haluaisivat tietää, miten heidän löytämänsä periaatteet toimivat käytännössä. Tässä pragmaattisuudessa ei sinänsä ole mitään väärää, vaikka jotkut kristityt ajattelisivatkin sen heijastelevan vain "pelkkää" kokemuksellisuutta. Meidän on yksinkertaisesti vain hyväksyttävä tämä lähetyskentässämme tapahtunut muutos. Mutta ounasteliko Lewis siis jo omana elinaikanaan tämän ajattelutavan muutoksen tulemista?
Oli miten oli, Lewis siis alkoi siirtyä apologiaan "kertomusten ja symbolien" kautta, mikä voidaan nähdä selvänä viittauksena Narniaan. Näitä kirjoja (samoin kuin Ransom-scfitrilogiaa) voidaan pitää kertovana ja mielikuvitukseen perustuvana apologiana, jonka käyttö voidaan myös nähdä Lewisin etääntymisenä aiemmasta todisteisiin ja päättelyyn perustuvasta apologiasta. Nyt narratiiviseen muotoon puettuna siinä on kuitenkin kyse aivan samoista filosofisista ja teologisista ydinajatuksista, jotka tulevat esille muuallakin Lewisin tuotannossa. Ne on vain puettu ja tuotu esille uudistuneessa muodossa.
Tämä narratiivisuus ei mitenkään vähennä hänen apologiansa arvoa tai tehoa (vaikka joidenkin kristittyjenkin saattaa olla vaikeaa pitää Narnian aikakirjoja jonain muuna, kuin "vain" satukirjoina lapsille). Päinvastoin, tämä piirre - joustavuus, mukautumiskyky tai mitä kaikkea se sitten onkaan - juuri tekee Lewisista (ja samoin J.R.R. Tolkienista) oman aikamme ei vain apologeettisen, vaan myös profeetallisen hahmon sanan laajassa merkityksessä. Narratiivisuushan on tunnetusti myöhäismodernin ajan toimiva metodi niin apologetiikassa kuin evankelioinnissakin: tarina, kertomus, omakohtaisuus, tunteet ja kokemukset.
No comments:
Post a Comment