Tämän päivän Etelä-Suomen Sanomien kolumnissaan yht.tri Mikko Vähä-Sipilä kirjoittaa eurooppalaisuuden ytimen löytyvän, ei Beethovenin Oodista ilolle, vaan Händelin Pappi Saadokista. Ensin mainittu kun edustaa ylhäältä päin annettua EU:n virallista hymniä, kun taas Händelin sävellys soi jalkapallon Mestareiden liigan tunnussävelmänä. Vastakkain olisivat siis toisaalta EU-eliitin ylhäältä päin johtama poliittinen eurooppalaisen rahan ja vallan agenda ja toisaalta rahvaanomaiseen pallonpotkimiseen mieltyneiden massojen spontaani kiihko.
Se, mihin kiinnitin eniten huomiota Vähä-Sipilän kirjoituksessa, oli huomio yhteisen vihollisen puuttumisesta. "Todella tehokas yhteenkuuluvuuden tunne saadaan aikaan vain yhteisen ulkopuolisen vihollisen, todellisen ja kuvitellun, avulla. Siinä, missä kansallisvaltioiden historiankirjoitus on viholliskuvien aarreaitta, EU:lle ei tahdo löytyä sopivaa yhdistävää vihollista."
Omasta puolestani voin kiirehtiä vakuuttamaan, että ei huolta, kyllä tällainen yhteinen "hyvä vihollinen" löytyy. Se on ainakin vielä kyllä EU:n sisällä, mutta äkkiäkös se sieltä ulkoistetaan - ja demonisoidaan. Tarkoitan tällä kahta asiaa; toisaalta EU-kriittisiä poliittisia äänenpainoja ja toisaalta perinteisen kristinuskon näkemyksen edustajia. Molemmille on yhteistä se, että niiden integroimisessa osaksi moniarvoista ja suvaitsevaista EU-genreä on sen virallisella medialla vielä täysi työ edessä.
Tässä ei ole sinänsä mitään uutta; jo Rooman aikoina kristityt muodostivat vaarallisen "uskonnottomien" ateistien joukon, jota oli mahdotonta ahtaa silloisten uskontodirektiivien puitteisiin. Sama on toistunut Rooman perintöä kantaneiden suurten kirkkokuntien historiassa, erityisesti Rooman kirkon kohdalla, mutta kyllä armas kansankirkkommekin on hyvin ollut tässä mukana. Suomeksi sanottuna siis puhun ns. "eriuskolaisten" vainosta; alussa donatolaiset, sitten anabaptistit ja nyt yleensä konservatiivit kristityt.
Perinteisen kristinuskon puolustajat ovat hankalin mahdollinen vastustaja viralliselle EU-agendalle, koska siinä mennään niin syvälle kuin se ylipäätään vain on mahdollista maanosamme henkisen perimän ja kulttuurin juuriin. Tämä alkuperäinen juutalais-kristillinen, apostolinen orientaatio ja eetos nimittäin edustaa (esim. dekalogissa ja rakkauden kaksoiskäskyssä) puhtaimmillaan niitä arvoja, joita räjähdysmäisen nopeasti levinneen kristinuskon edustajat ajanlaskumme alkuvuosisatoina edustivat. Ja juuri nämä samaiset arvot, näkemykset ja käytännöt ovat erityisesti viimeisten vuosikymmenten aikana joutuneet kaikkein kovimman hyökkäyksen kohteeksi. Emmekä usko vielä olevan tämän tien päässä, koska aiemman, nyt puretun eetoksen tilalle halutaa rakentaa uusi. Tämän uuden agendan juuret ovat ihan jossain muualla kuin tuossa em. juutalais-kristillisessä ajattelussa.
Tämä osaltaan selittää sen rajuuden, millä konservatiivisia kristittyjä vastaan hyökätään mediassa. Suomi on historiansa aikana tullut hengellisesti kastelluksi lukuisten herätysten kautta ja tämä synnytti maahamme vahvan kristillisen kulttuurin pintasilauksen, jolla paikka paikoin on ollut kansaamme hyvin syvälle menevä vaikutus. Kun tämä vaikutus nyt halutaan mitätöidä, se ei tapahdu hetkessä. Siksi elämme maassamme monellakin tavalla hengellisen taistelun aikaa.
-------
Mutta että eurooppalaisuuden ydin löytyisi "Pappi Saadokista"...? Se jo itsessään herättää monenlaisia ajatuksia ja epäilyjä. Ehkä meidän (kuten Vähä-Sipilän itsensäkin) olisi hyvä hieman syvemmin tutkia tämän "saadokilaisuuden" ideaa ja sisältöä. (Ks. 1.Kun. 1:38-40.)
--------
Yhtä hyvin voidaan tietysti kysyä, mikä monopoli EU:lla ylipäätään on ns. eurooppalaisuuteen?
1 comment:
Mitä tulee tuohon demonisoitavan yhteisen vihollisen löytymiseen yhtäältä EU-kriittisistä poliittisista äänenpainoista ja toisaalta konservatiivisista kristityistä, niin sanoisin että nämä ryhmät painivat hieman eri sarjoissa. Konservatiiviset kristityt ovat näennäisesti helpompi julkinen sylkykuppi, koska ovat selkeä marginaaliryhmä käytännössä joka puolella Eurooppaa.
"EU-kriittisiä poliittisia äänenpainoja" näin yleiskäsitteenä edustaa sen sijaan moni äänekäs taho, jolla on merkittävää kannatusta. Samoin löytyy näille äänenpainoille kaikupohjaa yleisestä asenneilmastosta, kuten vaikkapa Eurobarometrejä vilkaisemalla voidaan havaita. Nähtäväksi jää, miten tämä ilmenee tämänkeväisissä europarlamenttivaaleisa.
"Yhtä hyvin voidaan tietysti kysyä, mikä monopoli EU:lla ylipäätään on ns. eurooppalaisuuteen?"
Sinäpä sen sanoit. Täällä Britteinsaarilla ollessa saa tiedotusvälineistä ja ihmisten kanssa keskusteluista vielä uutta jännää perspektiiviä eurooppalaisuuteen: kanaali näyttäisi etäännyttävän Euroopasta mentaalisesti enemmän kuin mitä se erottaa fyysisesti. Monet britit näyttäisivät mieltävän EU:n prohjektiksi, jossa ollaan mukana, vaikkei olla kovinkaan varmoja edes omasta eurooppalaisuudesta.
Post a Comment