Kansalaisuskonnollisuus

Viime päivinä on kuulunut huhuja täysistä kirkoista pääkaupunkiseudulla. On melkein jouduttu jonottamaan päästäkseen (Kallion) kirkkoon istumaan penkkiin. Puhumassa on ollut julkisuuden henkilöitä, entistä presidenttiä ja nykyistä huomiotalouden sisäistä sankaria. Viime mainitusta on oikein alettu leipoa uutta herättäjää kirkolliseen kristillisyyteen. Innokkaimmat ajattelevatkin jo näin adventin kynnyksellä talven selän taittuneen kirkon ankeassa vaelluksessa täällä murheen alhossa...

No, tiedänhän minä potkivani nyt persuksille tätä luterilaisen kristillisyyden pyhää lehmää. Kuitenkin on pakko tarkastella tätä, kuten sanottu, innostusta herättänyttä ilmiötä - myös kriittisesti. Avaahan tämä laajempaakin näkökulmaa suomalaiseen uskonnollisuuteen. Sori, että tämä tulee juuri tähän joulunalusaikaan, kun on rauha maassa ja kun virittäydytään joulutunnelmaan. Kirkollisen valtamedian mukaan kun ei enää tarvitse uskoa Jumalaankaan, voidakseen pitää joulua Jeesuksen syntymäjuhlana.

Evl. kirkossa putkahtaa aika ajoin esille ristiriita "todellisuuden ja sen varjon" välillä. Toisaalta vannotaan käsi sydämellä, että kävijämääriin ja etenkään suuriin massoihin ei saa tuijottaa (eikä varsinkaan tehrä tästä numeroo). Äärimmillään ollaan jopa sitä mieltä, että ei messussakaan tarvitsisi kenenkään välttämättä edes käydä, kunhan vain vedetään setti läpi kaavan mukaan. Isiemme kirkko kun kestää senkin, jos kirkkopolku pääsee välillä vähän nurmettumaan...

Sitten kun taas käy niin, että kirkot ovat (vaikkapa Kauneimmat joululaulut-illoissa) pullollaan kansaa, niin kyllähän niistä leivotaan menestystarinoita kirkollisiksi henkensäpitimiksi - toki aitoluterilaisella pieteetillä tietenkin. Kävijä- ja jäsenmäärät nyt sitten taitavatkin olla ihan niin kova juttu kirkolle ja sen silmäätekeville, kuin epäilevät tuomaat välittävätkin. Niin että päätetään nyt sitten ihmeessä, mitä ja keitä halutaan olla.

Kirkolla on merkillinen rooli tämän päivän suomalaisessa yhteiskunnassa. Arkkipiispa Kari Mäkisen sanoin, se todellakin on tuo "hyvä vihollinen", jolle on helppo sysätä todistustaakkaa asioista, jotka eivät hetkessä ratkea. En tiedä onko näin, mutta jotenkin Mäkisen (ja monen muun kirkollisen teologin) ajatuksenjuoksua seuratessa tulee mieleen kysyä, näkevätkö he tämän olevan kirkolle jonkinlainen "messiaaninen tehtävä" - saada olla yleinen sylkykuppi ja syntipukki, jota roolia sitten lammasmaisella kärsivällisyydellä ja aitosuomalaisella urheudella kannetaan.

Toisaalta evl. kirkko Suomessa näyttäytyy myös kaikkia syli avoinna odottavana "Saara-äitinä", johon on sitten kuitenkin helppo samaistua ja josta löytää lohtua jne. Varsinkin tällä iällä sitä näkee monissa ikäisissään tapahtuvan tällaista kehitystä. Suomessa työväenluokan veteraanitkin haudataan kirkollisin juhlamenoin ja valtiopäivät avataan jumalanpalveluksella. Ja mikä parasta, kirkko itse ei aseta yhteyteensä tulolle ja siinä viivähtämiselle minkäänlaisia reunaehtoja. Useimmiten pelkkä muodollinen samaistuminen yleiseen kansalaisuskonnollisuuteen riittää. "Olen suomalainen ja siis luterilainen tai ainakin jotain sinne päin. Uskon kyllä, mutta en niinkuin kirkko opettaa. Tosin eihän se itsekään tiedä, miten se opettaa..."

Elämme siis puhtaaksiveiljellyn ja lähes tulkoon kaikesta opillisuudesta riisutun kansalaisuskonnollisuuden aikaa. Valmis tuote on kyllä hajuton ja mauton, mutta sitä voi sitten itse maustaa kukin parhaaksi katsomallaan tavalla. Kirkkoon mahtuu jo homokuoro, varmaan heterokuorokin, konsukuorokin ehkä vielä.

Kansalaisuskonnollisuus lyö leimansa koko suomalaisen kristillisyyden kenttään. Se näkyy myös vapaitten suuntien kristillisyydessä. On menossa yleinen kirkollistumisen buumi, joka tulee ilmi vaikkapa siinä, miten vanhojen historiallisten kirkkojen traditio herättää mielenkiintoa vapaiden suuntien jäsenissä. Kirkollistumiskehitystä ei nähdä huonona asiana, vaan osana "täysi-ikäiseksi kasvua". Toisaalta vanhojen kirkkojen opillinen järkähtämättömyys houkuttaa monia luterilaisten kirkonmiesten ja -naisten sinne tänne-heilumiseen kyllästyneitä.

Kansalaisuskonnollisuuden suurin vaara on siinä, että siinä ei ole mitään eroa mihinkään muuhunkaan kansalais-johonkin. Kirkko ei juurikaan eroa muusta yhteiskunnasta, sen arvot ovat lähellä työväenluokan arvoja ja seksuaalietiikka kohta setalaista. Tätä monet pitävät hyvänä juttuna; särmät on pois, autuutta oi. Ikivanha länsimaista kirkkoa jäytänyt välirikko donatolaisuuden ja augustinolaisuuden välillä voitaisiin ehkä näin parantaa. Yllättävän moni nuori aikuinen kristitty näyttää olevan valmis luopumaan uskon kompastuskiviksi koetuista "tiukoista kysymyksistä", kunhan vain jonkinlainen jälkimoderni, moniarvoinen kirkkorauha ja positiivinen flow saataisiin säilytettyä. On raskasta kantaa todistajan viittaa, "ei viittis aina riidellä" ja "ois paljon kivempaa elellä sovussa kaikkien kanssa".

Mutta jos julistuksesta on särmät hiottu pois, voidaan kysyä ollaanko vielä uskollisia seurakunnan Herralle. Tämä on kyllä oikeutettu kysymys, sillä Jeesuksen itsensä (ja myös hänen seuraajiensa kautta kirkkohistorian) julistus oli särmikästä, mutta se oli sitä ristin pahennuksen vuoksi. Emme voi pitää piilossa evankeliumin perustotuuksia: luominen, lankeemus ja lunastus - ja viime mainittu vain uskon kautta Kristukseen. Toisaalta juuri tämä julistus kerää massoja, mutta aiheuttaa myös skismaa ihmisten mielissä. Yleensä juuri ne hyvät ja kunnolliset uskonnolliset ihmiset nousevat vastustamaan profeetallista julistusta. Tiukan paikan tullen kansalaisuskonnollisuus ei suvaitse soraääniä.

Toisaalta ihan yhtä totta on sekin - ja erityisesti näinä uskonnollisen sekamelskan aikana - että ei kaikki sekasortoa ja hajaannusta aiheuttava julistus suinkaan ole Jumalasta näiden vaikutustensa perusteella. Meidän on harjannuttava erottamaan ilmiöitä toisistaan ja usein tämä onnistuu vain pitkän kokemuksen kautta.

On syytä uskollisesti ja pitkäjänteisesti korostaa sitä, että emme voi saavuttaa mitään todellista, eikä pitkäkestoista muuten kuin Jeesuksen kautta. Vain Hänen Persoonansa kautta voi syntyä jotain aitoa hengellistä elämää. Julistajan, työntekijän ja kenen hyvänsä kristityn on itse elettävä välittömässä ja reaaliaikaisessa yhteydessä Häneen. Vain se luo elämää, kaikki muu on puuhastelua.