Tähän asti olen pitänyt Muroman kirjaa Salattu elämä Herrassa hänen opillisena pääteoksenaan, jossa hänen hyvin käytännöllinen teologiansa on kehittynyt huippuunsa (enkä tämän näkemykseni kanssa ihan yksin ole). Tällä en (tietenkään) tarkoita sitä, että täydellisesti jaan kaikki hänen näkemyksensä. Esim. hänen tuossa kirjassa esitelty henkikasteoppinsa on mielestäni eräänlainen käytännön teologinen innovaatio, jossa raamatullinen kehotus täyttyä Hengellä toistuvasti, on sopeutettu muuhun luterilaiseen oppiin.
Raahelaisen seurakuntapastori Teemu Kakkurin mielestä maamme suurin herätysliike ovat "entiset viidesläiset". Syynä tähän karellepaloon on kuulemma viidesläisyyden lakihenkisyys. Mitä sitten sanoa siitä, kun esim. Valloissa monet entiset kristityt nuoret kääntyvät aikuisiällä ateisteiksi? Onko siihenkin ollut sama syy? Tai kun ajatellaan ihan taviskirkollista kenttää Suomessa, miten niistä nuorista aikuisista, jotka muutama vuosi sitten olivat mukana valtakunnan laajimmassa vapaaehtoisessa nuorisotyössä eli isostoiminnassa, tuleekin nyt suurin kirkosta eroavien ryhmä? Luopuminen länsimaissa näyttää siis olevan yleinen ilmiö, johon on monia syitä.
Kun kuuntelin eilen autoradiosta lähetystä Kallion kirkosta Kirkkokansan raamattupäivästä, niin ajattelin, että joo, hyvää settiä, tähän "Kristus meidän edestämme"-vaiheeseen asti olen samoilla linjoilla heidän kanssaan. Mutta kun aletaan ajatella elämää tästä eteenpäin - "Kristus meissä" - niin lähdemme eri suuntiin. Pelastuksen jälkeinen elämä, pyhitys, tuntuu olevan viidesläisen teologian heikoin kohta: mitä tapahtuu uskovan elämässä, kun hän vaeltaa Herran kanssa? Vaikuttaako Pyhä Henki ja miten ja mitä kautta? Voiko uskovan elämä radikaalisti muuttua vai pysyykö hän aina edelleen samana? No, ehkä tässä käy jokaiselle hänen uskonsa mukaan...
Muroman perinnön käsittely on mielenkiintoinen juttu. Itse opiskelin Suomen Raamattuopistolla Kauniaisissa v. 1975-1978 ja tuolloin - kymmenkunta vuotta Muroman kuoleman jälkeen - hän oli edelleen vankka ja horjuttamaton auktoriteetti. Mutta niinkuin aina tapahtuu, niin hänetkin aikaa myöten "kanonisoidaan". Tämä tapahtuu toisaalta ihan ajallisenkin etäisyyden syntymisenä. Toisaalta tähän vaikuttaa teologinen tutkimus (esim. Timo Junkkaalan toimesta), joka aikaansaa aiemmin eläneen henkilön muuttumisen lähes myyttiseksi tutkimuskohteeksi. Käytännössä häntä on tämän jälkeen "helpompi käsitellä".
Niinpä Muromankin perintö on hänen pesänjakajiensa toimesta ollut monessa kohtaa uudelleenarvioinnin kohteena. Tämä tapahtuu, niinkuin aina, "arvostavassa ja rakentavassa hengessä", mutta se tapahtuu ja sillä on seurauksensa. (Esim. Timo Junkkaalan kasteopetus näyttäisi eroavan aika lailla Muroman vastaavasta.) Niinpä odotankin mielenkiinnolla, millaisen paketin Muroman hengellisyydestä kirjan toimittaneet ovat halukkaat jälkipolville jättämään. Minulle edelleen rakkaan viidesläisyyden eri vaiheissa myönnän kyllä usein ajatelleeni: "Mitähän Muroma tästä ajattelisi?"
Palataan tähän vielä, kunhan saan kirjan käsiini.
3 comments:
Tuosta viidesläisten väitetystä lakihenkisyydestä tuli mieleen, että lieneekö myös kyseinen sana kadottamassa alkuperäisen merkityksensä uskonnollisessa kielenkäytössä. Minusta näyttäisi siltä, että monesti kirkollisessa kirjoittelussa termit "lakihenkisyys" ja "farisealaisuus" esiintyvät synonyymeinä paitsi toisilleen myös "teologiselle konservatiivisuudelle". Lakihenkinen-attribuutti yhdistetään siinä yhteydessä usein viidesläisiin ja joskus myös vapaan suunnan kristittyihin, ja myös adjektiivit "ahdasmielinen" ja "suvaitsematon" menevät suht samaan kategoriaan. Mitä tulee fariseus -sanan sijoittamiseen uuteen kontekstiin, sen käyttäjiltä tuntuu joskus unohtuneen, ettei Jeesus koskaan kritisoinut fariseuksia (toisin kuin saddukeuksia) kirjoitusten tuntemisen puutteesta tai väärästä teologiasta.
Tässä keskustelussa (ks. linkki blogissa) viidesläisyyden lakihenkisyys-väitteen esittikin juuri evankeliseen liikkeeseen lukeutuva Teemu Kakkuri, joten se on mainitsemaasi taustaa vasten mielenkiintoinen. Onhan evankelinen liikekin (ainakin jossain määrin) mielletty kirkon herätyskristilliseen siipeen kuuluvaksi, tai ainakin konservatiiviseksi.
Ajatellen tuota postauksessani esittämääni argumenttia "Kristus meissä"-näkökulman uupumisesta viidesläisessä teologiassa, niin itse näen juuri sen usein liitetyn tuohon em. lakihenkisyyteen. Kristityn pyhitysvaatimus (jota UT on tulvillaan) loistaa usein poissaolollaan luterilaisesta teologiasta, koska pelätään "ajautumista pois armon alta lain alle". Tämä pelko on ehkä jossain kohtaa aiheellinen, mutta ei riitä kumoamaan Raamatun sanan velvoitaavuutta. Uuras Saarnivaaraa lainaten, se, että joku käyttää väärää rahaa, ei riitä turhentamaan aidon rahan olemassaoloa ja käyttöä.
Mikä vielä mielenkiintoisempaa juuri kyseisen lakihenkisyys-väitteen suhteen, niin tarkemmin linkittämääsi sisältöä luettuani minusta näyttää siltä, että väitteen esitti (käsittääkseni itsekin viidesläinen?) Raimo Mäkelä.
Uskon että havaintosi pyhitys -teeman uupumisesta viidesläisestä (tai yleisemmin luterilaisesta) opetuksesta on melkolailla paikkansapitävä. Omat kokemukseni viidesläisistä piireistä toki rajoittuvat OPKOon ja Kansanlähetykseen, mutta niiden osalta on todettava ettei k.o. opetusta liiemmin ole ollut esillä.
Ei siten että pyhitykseen liittyvä opetus ja teologia olisi liian selkeää muissakaan piireissä.
Minulla on kuitenkin sellainen tuntuma, että luterilainen sakramenttiajattelu tavalla tai toisella määrittelee kaikkea viidesläistä opetusta Pyhästä Hengestä, Hengellä täyttymisestä, pyhityksestä jne. Tämä tuskin tulee kellekään yllätyksenä sitä vasten, mitä kirjoitit esim. Muroma-tulkinnoista. Oma hengellinen perintöni kun on sattuneista syistä varsin ei-Muromalaista (ja ei-luterilaista) niin olen jättänyt monet näistä seikoista viidesläisessä opetuksessa omaan arvoonsa, osaamatta juuri kiinnittää niihin huomiota.
Post a Comment