AIKAPOMMI

Vaalit ovat tulossa ja vaalipäivä valkeni kirkkaan aurinkoisena täällä eteläisessä Suomessa. Koko valtiollisen tiedotuskoneiston voimin on kansalaisia kannustettu käyttämään ”kallisarvoista oikeuttaan”. Itseäni vaalit ovat aina kiinnostaneet, samoin kuin politiikan teko muutenkin. Ehkä se johtuu siitä, että olen aina ollut kiinnostunut sotahistoriasta. Politiikan teosta kun on enää vain yksi – lyhyempi tai pidempi – askel sodankäyntiin vaikuttamiskeinona.

Näihinkin vaaleihin kätkeytyy eräänlaisia aikapommeja. Tiedäthän, noita aikastyttimellä varustettuja räjähteitä, jotka joku on säätänyt räjähtämään jonain tiettynä hetkenä. Vaalien kohdalla ja ylipäätään ajatellen oman kansani, suomalaisten, tilannetta näen olemassa olevan erilaisia aikasytyttimellä varustettuja räjähteitä. Tarkoitan asioita, jotka ilmoille irti räjähtäessään aiheuttaisivat vakavia seurauksia sekä omassa isänmaassamme että sen lähiympäristössä.

Esimerkiksi paljon puhuttu kansan jakaantuminen toisaalta köyhyysrajalla tai sen alapuolella eläviin ja toisaalta hyvin toimeen tuleviin. Tämä on ilmeinen aikapommi, joka vielä nykyisestä kärjistyessään tulee olemaan todellinen sisäpoliittinen turvallisuusuhka. Näen sen edustamaa potentiaalista uhkaa torjumaan rakennetun toisaalta tehostetun ja lisää resursseja saaneen yhteiskunnallisen turvallisuuskoneiston ja toisaalta myös mediaa hyväksikäyttävän viihdeteollisuuden; ”leipää ja sirkushuveja”. Jo muinaiset roomalaiset sen tiesivät; ”hajota ja hallitse”.

Entä mitä Raamattu sanoo meille näistä asioista? Okei, meillä on Ilmestyskirjan apokalyptiset ennustukset tulevasta kontrolliyhteiskunnasta, jonka esimakua itse asiassa nautimme jo nyt jokapäiväisessä elämässämme.

Raamatussa on mielenkiintoinen sananparsi Saarnaajan kirjassa; ”Mitä on ollut, sitä vastakin on; ja mitä on tapahtunut, sitä vastakin tapahtuu. Ei ole mitään uutta auringon alla.” (1:9). Ajattelen sen yksinkertaisuudessaan puhuvan meille historiasta oppimisesta. Sting laulaa, että ”history will teach us nothing”, mutta sen ajattelen olevan irrelevanttia postmodernismia vailla todellisuuspohjaa. Historia opettaa meitä monessa kohdin, kunhan vain osaamme sitä lukea. Ennen kaikkea meidän tulee nähdä kaiken takana Suuren Historymaker´in kädenjälki – Hänen, jolle kokonaiset kansakunnatkin ovat kuin pisara vesisangon uurteessa. Tältä pohjalta oman kansammekin historia voi opettaa meitä.

Tästä tulemmekin seuraavan aikapommiin, mikä on suhteemme suureen lähinaapuriimme Venäjään. Luin tämän aamun lehdestä Venäjällä elvytettävän uudelleen tsaarinaikaista kadettikouluinstituutiota. Eri puolilla Venäjää, jopa Tsetseniassa toimii tällaisia sisäoppilaitoksia, jossa nuoria poikia ja miehenalkuja kasvatetaan ja koulutetaan usean vuoden ajan paitsi yleissivistävällä koulutuksella, niin ennen kaikkea aseiden käyttöön, isänmaanrakkauteen, kuriin ja tottelevaisuuteen. Tällä hetkellä Venäjällä lasketaan olevan noin 20 000 kadettia tällaisissa opinahjoissa. Presidentti Putin haluaisi laajentaa tällaisen koulutuksen koskemaan kaikkia miespuolisia venäläisiä.

No, arvostelijoitakin toki on, jopa Äiti-Venäjän sydänmailla. Esimerkiksi sotilaiden äitien komitean mielestä kadettikoulujen kasvatus lähenee aivopesua, jonka mukaan arvostusta saa vain aseiden kautta. Edustaako tällainen Venäjän kansan tietoinen ja suunnitelmallinen militarisoiminen uhkaa meille lähinaapurissa eläville? Hitlerin Saksaan on tästä yllättävän lyhyt ajatushyppy; Hitler-Jugend, Goebbels, SS etc. Muista vanhan Saarnaajan sanat; ””Mitä on ollut, sitä vastakin on; ja mitä on tapahtunut, sitä vastakin tapahtuu. Ei ole mitään uutta auringon alla.”

Jokainen miettiköön vastausta itse. Muista, että historiassa on ennenkin tehty suurvaltojen välisiä etupiirijakoja kysymättä siitä pieniltä kansakunnilta. Mielenkiintoinen ajan merkki on sekin, ettei kukaan suurista puoluejohtajista yksinkertaisesti suostu näkemään näissä signaaleissa mitään varoituksen ääntä. Ei ainakaan näin vaalien alla. Tärkeämpää on oman pedin petaaminen hyvin seuraavaksi kuudeksi vuodeksi.

Kolmas aikapommi liittyy itse vaaleihin ja äänestysaktiivisuuteen. Liikuttavan yksimielisyyden vallassa puoluejohtajat (ja muut kansalaiset kuuliaisesti perässä yhteistä mantraa hokien) teroittavat äänestämällä vaikuttamisen välttämättömyydestä. Mieleen tulee kerettiläinen ajatus; ovatko he tosissaan – oikeesti? Viime vaaleissa perussuomalaisten Tony Halme keräsi huiman äänisaaliin sellaisilta äänestyspassiivisilta itä-Helsingin alueilta, jonne eivät Eero, Erkki eikä Eija-Riitta uskaltautuisi kuuna päivänä menemään.

Niin, että mitä jos tämä kansanosa oikeasti aktivoituisi vaaliuurnille?

Perinteisille puolueille varsinkin nuorten nukkuminen onnensa ohi vaalipäivänä saattaa todellisuudessa olla suuri helpotus. Joitakin päiviä sitten julkaistut nuorisovaalien tulokset olivat nimittäin aika hätkähdyttävät. Niissä suurimman voiton nappasivat ihan jotkut muut, kuin nykyiset valtionhoitajapuolueet, nimittäin perussuomalaiset, kommunistit ja itsenäisyyspuolue. Mitä jos näin kävisikin ”oikeissa” vaaleissa.

”Tarttis tehrä jotain”, sanoi entinen mies tällaisessa tilanteessa. Tärkeintä on siis saada vaaliuurnille omat äänestäjät. Muut syrjäytykööt rauhassa. Mutta millaisia tulevaisuuden kuvia tämä herättää meissä? Tulemmeko näkemään kansan kahtia jakautumisen tälläkin saralla? Jos suuri osa kansasta syrjäytyy nykyisestä poliittisesta päätöksentekojärjestelmästä ja kokee, ettei kukaan sen piirissä aja hänen asiaansa, niin millaisia vaikutuskeinoja nämä ihmiset sitten etsivät käsiinsä? Nykyisen parlamentarismin uskottavuusongelma kun monen keskivertokansalaisenkin mielestä lähentelee jo rikollisen rajoja. Vai onnistuuko media, kemikaalit ja viihdeteollisuus vaivuttamaan heidät aina uudelleen suloisen valheelliseen ruususen uneen?

KESKUSTELUJA VIRTASEN KANSSA - ”Siionissa syntynyt” (osa IV)

• Mikäs juttu tää on ”Siionissa syntynyt” oikein on? Mäkinen kysyi Virtaselta, kun he istuivat kolmestaan, Virtanen, Mäkinen ja Räikkönen, saunan lauteilla Virtasella salibandyturnauksen jälkeen.

• Satuin nimittäin kuulemaan, mitä sanoit sille Heiskasen Matille siellä hallin portailla.

Virtanen hymähti itsekseen ja naurahti.

• Joo, täytyy myöntää, että mä vähän provosoiduin sen Heiskasen jutuista ja aattelin lasettaa sille vastaan täydeltä laidalta, ettei pääse sauna jäähtymään.

• No, mitäs se sitten tarkoittaa...? Meinaan sitä, kun sanoit, että teidän Make on ”Siionissa syntynyt”. Mäkinen pyyhkäisi hikeä kasvoiltaan. Hän oli vähän päälle nelikymppinen rekkakuski, joka oli ollut muutaman kerran Virtasten kotikokouksissa mukana.

Virtanen astui alas lauteilta ja siirtyi suihkuun pesuhuoneen puolelle. Muut tulivat perässä, viimeisenä Räikkönen kuuma HK:n Sininen foliopussissa kädessään. Virtanen otti ensin suihkun ja puhui sitten.

• Niin, se juttu ”Siionissa syntymisestä” tulee tietysti ensin Raamatusta, mutta tässä tapauksessa elokuvasta nimeltä ”Matrix” - ootte varmaan nähneet?

Molemmat miehet nyökkäsivät. Itse asiassa varsinkin Mäkinen oli varsinainen Matrix-fani ja hyvin perillä koko jutusta. Räikkönen herätyskristityn kodin kasvattina ei niinkään. Hän keskittyikin foliopaketin avaamiseen.

• ”Matrixin” ideahan on se, että koko ihmiskunta – muutamaa harvaa valittua lukuunottamatta – elää valtaisan tietokoneohjelman luomassa valhetodellisuudessa. Valtaosa ihmiskunnasta elää oikeasti valtavissa kennostoissa kytkettynä niskastaan isoon emotietokoneeseen, joka tätä valhetodellisuutta heille syöttää. Koneet ja robotit ovat itse asiassa ottaneet vallan koko ydinsodan jälkeisessä maailmassa. On olevinaan vuosi 1990 ja jotain, mutta oikeesti on 2100 ja jotain. Nämä valitut ihmiset ovat kotoisin Siionista, joka on näiden ”Matrixin” ja ylipäätään koneiden valtaa vastustavien pakopaikka ja yhteisö. Nämä ”Siionissa syntyneet” ovat ihmisiä, jotka eivät koskaan elämässään ole olleet kytkettyinä ”Matrix”-tietokoneohjelmaan. Heillä ei ole niskassaan sitä piuhan reikää, josta valhetodellisuutta heille syötettäisiin. He ovat vapaina syntyneitä, ”Siionissa syntyneitä”.

• No, eivätkö he juuri silloin edustakin uhkaa tuolle systeemille, ”Matrixille”? Mäkinen kysyi ja tarjosi lenkkimakkaraa Virtaselle.

• Jeps, just niin. Virtanen nyökkäsi ja puristi sinappia makkaran päälle.

• Ja sen takia nää agentit eli oikeasti robotit heitä jahtaavatkin. Se on tavallaan vähän sama tilanne kuin millä tavoin fariseukset ja kirjanoppineet kulkivat Jeesuksen ja Johannes Kastajan perässä kytäten koko ajan, mitä he tekivät.

Mäkinen näytti yllättyneeltä Virtasen sanoista.

• Mites sä nyt yhtäkkiä noi jutut tähän Matrix-kuvioon vedit?

• No, mutta siitähän siinä koko ajan on kysymys; allegoriasta, vertauskuvista. Virtanen selitti.

• Mut eikös tää perinteinen tulkinta tässä Matrix-jutussa olekin se, että se kuvaa ihmisen uskoontuloa? Meinaan se tilanne, kun siltä päähenkilöltä, Neo Anderssonilta otetaan pois se pääkomppuutteriin yhdistävä piuha... Mäkinen oli joitain vuosia ennen nykyistä ”sakkokierrostaan” ollut mukana oman seurakuntansa ”Miten kohdata postmoderni ihminen evankeliumilla?”-koulutuksessa ja oli läksynsä lukenut.

Virtanen kaatoi cokista muovimukiin ja hörppäsi siitä makkaran päälle.

• Kyllä sen näinkin voi nähdä ja se on ihan okei. Mutta on siinä leffassa mun mielestäni toinenkin, syvempi taso ja se on se, että myös tän perinteisen seurakuntakulttuurin piirissä ollaan eletty jo pitkään eräänlaisessa valhetodellisuudessa. Tarkoitan sitä, että meille on uskoteltu, että se, millaisia kirkonmenot tai kokoukset ovat, niin se on ookoo olotila, jopa Jumalan tahto.

• Mut nehän on tylsiä, ei niissä jaksa istua kukaan! Räikkönen möläytti suu täynnä kuumaa kiuasmakkaraa. Hän kävi parhaillaan läpi rankkaa irtiottovaihetta entisistä seurakuntaympyröistään.

• No joo, myönnettäköön, että vaikka ennen Jumala toimikin vahvasti noitten vanhojen rakenteiden kautta, niin nyt uskon Jumalan haluavan kaataa uutta viiniä uusiin leileihin. Virtanen ei voinut olla hymyilemättä Räikköstä kuunnellessaan. Hän oli juuri viikolla jutellut pitkään Räikkösen kanssa aiheesta ja todennut ihmettelevänsä, miten mies edelleen halusi roikkua mukana kaiken aiemassa seurakuntayhteydessään kokemansa jälkeen.

Sitten Virtanen vakavoitui ja sanoi:

• Mut se perusongelma on ollut se, että meille on uskoteltu, että tämä on vallitseva todellisuus, johon meidän on tyytyminen ja jopa niin, että jos uskallamme kyseenalaistaa tämän passivoivan systeemin, niin se tulkitaan kurittomuudeksi ja hengelliseksi irtolaisuudeksi. Tämä on omanlaisensa Matrix-keinotodellisuus, josta pois ei saa poiketa, ei ainkaan ilman seurauksia.

Mäkinen oli miettivän näköinen. Räikkönen yhtyi myös keskusteluun:

• Mä muistan kun mä olin mukana ovityössä ja saatiin kerran yks eikkari pystymetsästä tulemaan mukaan kokoukseen, missä oli ihan kuollut ilmapiiri, ni se oma reaktio oli aika nolostunut ja anteeksipyytäväinen... vähän siihen tyyliin, et ”sori, et tää on tällasta, mut yleensä se eka päivä hirressäkin on aina se vaikein”.

• Mä luulen, että mä itse olen ollut sellanen neoandersson, jolta on pitänyt ottaa pois se matrixpiuha kirkolliseen keskustietokoneeseen ja on pitänyt aloittaa tavallaan moni juttu ihan alusta. Virtanen tunnusti.

• Niin, siinä on varmaan iso osa sitä prosessia eräänlainen poisoppiminen ja uudelleen orientoituminen, vai mitä luulet? Mäkinen tuumiskeli.

• Nimenomaan siitä on kyse, poisoppimisesta ja se kysyy nöyryyttä. Ei se ole helppoa, kun on ollut jossain asemassa tietyssä uskonyhteisössä ja joutuukin miettimään monet jutut ihan uudelleen.

Miehet alkoivat kuivailla itseään ja pukeutua. Virtanen keräsi isännän ominaisuudessa foliot yhteen ja muovimukit pinoon. Mäkinen otti tyhjän cokispullon kainaloonsa ja laittoi pyyhkeen olalle.

• Niin, että siltä pohjalta mä sille Heiskaselle sen kommentin heitin. Virtanen sanoi.

• Mutta oikeesti tältä pohjalta ajateltuna meidän Markus on ”Siionissa syntynyt” ja sille on monet jutut uuteesta helpompia ymmärtää, kun sillä ei oo sellasia lukulaseja, joita itse olen käyttänyt omasta herätysliiketaustastani johtuen. Se poika on jotenkin raitis ja freesi ja mä toivon, että se säilyy sellaisena. Ehkä meidän Make edustaa jotain ihan uutta juttua tai ehkä paremminkin sitä alkuperäistä, jollaiseksi Jumala seurakunnan on tarkoittanut olemaan.

Mäkinen nyökkäili mietteissään, kun he nousivat takkahuoneen portaat ylös olohuoneeseen, jossa naisväen keittämät saunakahvit odottivat. Räikkönen jäi vielä takkahuoneen peilin eteen, josta tutkaili omaa kaksimetristä, satakymmenen kiloista muotoansa.

- Kyllä osaa suomalainen mies olla komea...

KESKUSTELUJA VIRTASEN KANSSA (osa III)

Tapasin Virtasen viikonloppuna säbäturnauksessa. Poikamme pelasivat samassa joukkueessa ja juttelimme aulassa odotellessamme poikiamme pukuhuoneesta. Puhelimme uskonasioista matalalla äänellä, koska valtaosa väestä ympärillämme oli ulkopuolisia, uskolle vieraita ihmisiä. Tai minä ainakin puhuin...

• Terve, Virtanen, mitäs kuuluu miehelle! tervehdin minä. Normaalioloissa olisin tietenkin heittänyt rauhantervehdyksen, mutta nyt oli liikaa sekulaaria populaatiota paikalla, joten tyydyin tällaiseen puolivillaiseen tervehdykseen. Tuntui kuitenkin siltä, kuin jotain jäi ikäänkuin puuttumaan – jokin tuttuuden tunteen kokeminen – kun joutui menettelemään näin.

• No, terve terve! Ihan hyvää kuuluu, pojan pelit on menny sairaan hyvin ja näyttää siltä, että loppuotteluun ollaan menossa! Virtanen suorastaan puhkui intoa.

• Jaa, jaa, vai niin, vai niin... minä vähän jäähdyttelin Virtasen intoilua kunnon kristityn tavoin. Sanottiinhan sanassa, että ruumiillisesta harjoituksesta on hyötyä vain vähään, joten katsoin jopa velvollisuudekseni kristiveljenä ikäänkuin hienovaraisesti ohjata veljeäni oikealle tielle.

• Sinua ei olekaan viime aikoina näkynyt. Missäs olet viime aikoina käynyt? jatkoin.

Virtanen katsoi minua hetken sen näköisenä kuin ei oikein täysin ymmärtäisi mitä tarkoitin.

• Missä olen käynyt...? Töissä päivisin, kavereiden luona, hiihtänyt olen aika paljon...

• Niin niin... krhm. rykäisin kurkkuni selväksi ja jatkoin:

• Tarkoitin tietenkin, että missä kokouksissa olet käynyt?

• No, viime viikolla oli työpaikalla päätoimisten työntekijöiden valtakunnallinen kokoontuminen ja... Virtanen ehti aloittaa, kun jo kerkeän kirjurin kynän tavoin keskeytin hänet.

• No, entä miten sinulla, veljeni, noin hengellisesti menee?

Virtanen katsoi minua uudestaan ja nyt hän näytti tajuavan pointin.

• Meillä kotona kokoontuu sellainen pieni ryhmä uskovia ja se on ollut jo pitempään meille hengellinen koti. Ollaan vaimon kanssa koettu se erinomaisen rakentavaksi uskonyhteydeksi.

• No niin, hyvähän se tietysti, että noinkin.... Niinkuin Paavalikin sanoo, että pääasiahan se on, että evankeliumia tavalla tai toisella julistetaan. Alensin hieman ääntäni, kun puheessa alkoi vilistä niin paljon kristillistä sanastoa.

• Entä mitä olet tehnyt viime aikoina? Jatkoin minä uupumatta.

Virtanen muistutti taas erehdyttävästi kysymysmerkkiä, kun hän laittoi lippiksensä takaraivolle ja raapi korvallistaan.

• No, töissä olen käynyt ja hoitanut näitä normaaleja velvollisuuksiani...

• Mutta oletko ollut mukana hengellisessä toiminnassa? Minä keskeytin hänet. Joskus oli pakko olla totuudellinen – rakkautta noudattaen tietysti.

• Mähän kerroin juuri meidän kotiseurakunnasta ja poikieni raamattupiirikin on kasvanut ihan mukavasti. Virtanen puolustautui.

Tunsin saaneeni hyvän otteen hänestä ja jatkoin vyöryttämistä takaisin hengellisen elämän viitekehystä kohti – koko ajan muistaen pitää ääneni riittävän alhaisena, ettemme herättäisi kiusallista huomiota ympärillä olevissa.

• Niin, tarkoitin kyllä toimimista tällaisen virallisen, järjestäytyneen seurakunnan piirissä. Ymmärräthän... sellaisen, jolla on hyvin järjestetty lapsityö, pyhäkoulutyö ja joka kannattaa jotain lähettiä kaukomailla.

• Mikäs kuulustelu tämä oikein on? Virtanen kysyä töksäytti. Joskus hän oli niin onnettoman epähieno.

• Ei, hyvä rakas veli, tämä mikään kuulustelu ole...! minä ehätin rauhoittelemaan Virtasta ja jatkoin:

• Sanassahan tosin sanotaan, että älkää jättäkö omaa seurakuntanne kokousta, niinkuin muutamien on tapana, vaan kehoittakaa toisianne sitä enemmän kuta enemmän....

Innostuessani en aluksi heti huomannut, että poikamme olivat tulleet jo paikalle pukuhuoneista ja aloimme siirtyä ulospäin hallista. Seisoimme ulkona portailla, kun Virtanen vihdoin sai sanottua:

• Mutta enhän minä ole mitään seurakuntaa jättämässä, kun meillä kotona...

• Mutta kutsutko sitä oikeasti seurakunnaksi, tuota kotonasi kokoontuvaa villiä ryhmää?

Painotin hieman ääni vavahtaen sanaa ”seurakunta” - olihan kyse minulle niin äärimmäisen kalliista asiasta. Virtanen taisi nyt hieman suutahtaa.

• Ei se ole mikään villi ryhmä. Me ollaan ihan vakaita uskossa olevia ihmisiä ja mukana on joku pojan säbäjoukkueen vanhemmistakin. Kyllä me Jeesusta halutaan seurata!

Virtasen ääni jo hieman kohosi ja katselin hieman hämilläni ympärilleni. En olisi osannut odottaa noin lihallista reaktiota Virtaselta – mies oli sentään takavuosina ollut pitkään seurakuntamme vanhimmiston jäsen ja tunnollinen vastuunkantaja. Nyt häntä ei ollut pitkään aikaan näkynyt ja mielessäni eli vilpitön ajatus jopa voittaa hänet takaisin uskovien yhteyteen tuolta kristittyjen yhteyden reuna-alueilta.

Sitten Virtanen yllättäen tarttui hartioista omaa 14-vuotiasta poikaansa ja käänsi tämän pelaamisesta hikiset, punoittavat kasvot minuun päin. Poika katseli minua vilpittömän uteliaasti ja rauhallisesti.

- Oletko muuten tavannut poikaani Markusta. Hän on aito Siionissa syntynyt; ei ole koskaan kuulunut mihinkään kirkkoon eikä seurakuntaan! Virtanen taputteli poikaansa tyytyväisenä harteille ja sitten he lähtivät yhdessä kävelemään Virtasen farmari-Toyotaa kohti.

VIELÄ TULEVAISUUDESTA...

Uskon siis, että me tulemme tulevaisuudessa näkemään paljon erilaisia seurakuntamalleja ja -rakenteita. Nämä ovat uusia meidän oloissamme ja Jumala toimii tuoreella tavalla niiden kautta . Nämä kulttuurisesti uudet ja erilaiset tavat elää todeksi uskovien yhteyttä tulevat herättämään paljon keskustelua ja huolta oman aikamme järjestäytyneen uskonnollisuuden johtajiston ja virkamieskunnan piirissä. Tilanne tulee varmaan muistuttamaan paljon fariseusten ja kirjanoppineiden vaikeuksia sovittaa Johannes Kastajan vaikutuksesta syntynyt toiminta johonkin muottiin tai olemassa olevaan kategoriaan. (Ks. Joh. 1:19 alk.)

Kun jokin uusi, vapaa kristittyjen ryhmä kieltäytyy pelaamasta ekumenian lautapeliä järjestäytyneen uskonnollisuuden ehdoilla, se herättää pelkoa. Pelko taas synnyttää epävarmuutta ja halua kontrolloida.

Nämä uudet, orgaanisen seurakunnan muodot tulevat varmaan enimmäkseen vaikuttamaan nykyisten kirkollisten rakenteiden ulkopuolella – tältä kehitys ainakin Suomessa tällä hetkellä näyttää - mutta myös niiden sisäpuolella. Voi nimittäin olla myös niin, että tulemme näkemään kaikkein radikaaleimpia nuoria kristittyjä vaikuttajia juuri evl. kirkon sisällä. Miksi ajattelen näin? Koska juuri siellä – valtiokirkon sisällä – raamattu-uskolliset uskovat joutuvat kaikkein kovimmalle tämän päivän Suomessa.

Tilanne tuntuu yllättävältä ja paradoksaaliselta; samaan aikaan kun karismaattiset ja Raamatulle uskolliset kristityt vapaissa suunnissa elävät hengellisessä pullamössökulttuurissa, niin samaan aikaan samoin ajattelevat kristityt ovat valtiokirkon sisällä uskonnollinen vähemmistö, johon kohdistetaan erilaisia ”pehmeitä” ja vähän kovempiakin (vaino)toimenpiteitä. Tällaiset uskovat evl. kirkon sisällä maksavat jo nyt uskostaan hintaa – samaan aikaan kun vapaiden suuntien piirissä eletään vielä pahaa-aavistamattomassa, turvallisessa lintukodossa.

Kova paine synnyttää kuitenkin aina timantteja – todellisuuspako taas joko haihattelua tai krapulaa.

TULEVAISUUS. NYT? (osa II)

”Kahdenkymmenen vuoden päästä sinua harmittaa enemmän se, mitä et tehnyt, kuin se, mitä teit. Irrota siis köydet. Purjehdi pois turvallisesta satamasta. Anna pasaatituulen tarttua purjeisiisi. Tutki. Unelmoi. Löydä.” (Mark Twain)

Aloitetaanpa negaatiosta eli luodaan tulevaisuuden uhkakuva: millainen on kotiseurakuntien tulevaisuus v. 2017, jos nykyisen kaltainen kehitys jatkuu?

• Onko tulevaisuus se, että ”suuri osa itsenäisistä kotiseurakunnista tulee olemaan varsin eksoottisia teologisia viriyksiä muutamassa vuodessa tai vuosikymmenessä”, kuten eräässä blogini palautteessa epäiltiin?

• Jos ihmisiä ei tule uskoon, jos ei saada uutta verta, niin onko kotisrk-liike Suomessa kymmenen vuoden päästä vanhoillinen, kaavoihinsa kangistunut porukka, jonka piirissä uskollisesti vaalitaan tiettyjä samoja opinkappaleita ja korostuksia autuuden ehtoina, samaan aikaan kun ahdasmielisesti torjutaan kaikki uudet tuulet vaarallisina harhaoppeina?

• ”Kotiseurakunnat – Suomen mennoniitatko?” - Niin, tiedäthän nämä patavanhoilliset, hevoskärryillä USA:n sydänmailla kulkevat amishit ym....

• Ovatko kodeissa kokoontuvat pienet, itsenäiset ryhmät tulevaisuudessa pysähtyneisyyden linnoituksia, joissa muutoksen pelko ohjaa valintoja?

• Vai muodostuuko olohuoneseurakunnista mukavuudenhaluisia, laiskanpulskeita ”pastors anonymous”-ryhmiä, joissa suurin osa energiasta menee erilaiseen itsehoitoon?

Mikä voisi olla ratkaisu tähän uhkakuvaan?

• Miten päästä tilanteeseen, jossa esim. vuosittain pidettävillä valtakunnallisilla kotiseurakuntapäivillä näkyy joka vuosi yhä enemmän uusia kasvoja?

• Ideaalitilanne voisi olla se, että vuoden parin välein kotiseurakunnissa yli puolet porukasta olisi uusia, ”pystymetsästä” uskoontulleita jäseniä?

• Ja vielä enemmän; miten päästä sellaiseen vaiheeseen, jossa tänä vuonna uskoontulleet tuovat ensi vuonna mukanaan uusia uskoontulleita kotiseurakuntalaisiaan?

Onko se palvelutyön suuntautuminen kahtaalle?

1. Vanhojen uskovien rakentaminen opetuksella ja paimenuudella oikealla tavalla

Mitä opettaa kotiseurakunnissa? Esim. Jeesuksen ristin työn kahtalaisesta merkityksestä; Kristus meidän puolestamme ja Kristus meissä.

Mikä on siis identiteettimme Kristuksessa? Ovatko suomalaiset ”identiteetitön kansakunta” , jolla on historiallisista syistä opittu kansallinen selviytymisstrategia, ”rähmällään olo aina johonkin suuntaan”? Entä heijastuuko sama problematiikka myös hengellisyyteen? Mitä jos Jumala haluaisikin antaa meille kokonaan uuden kansallisen identiteetin Kristuksessa? Entä mikä olisikaan tämän käytännön sovellutus?

2. Seurakuntien varustaminen uusien ihmisten voittamiseen Kristukselle

Uudet uskovat ovat usein myös vanhojen uskovien pelastukseksi, sillä heidän mukaan tulollaan voidaan tehokkaasti estää Hepr. 5:11-14:n problematiikka. Tärkeää on myös se, että uusista uskovista tulee mahdollisimman pian uusien opetuslasten tekijöitä. Jeesuksen käsky kastaa ja opetuslapseuttaa kansoja koskee jokaista uskovaa, ei vain jotain erityistä ryhmää seurakunnassa. Virheiden tekemistä ei saa liikaa pelätä; parempi on tehdä jotain, jopa radikaalejakin irtiottaja entisestä, kuin ”jäädä tuleen makaamaan”. Eli kuten W. Simson sanoi; ”jollei mitään tapahdu, tapahdu Sinä!” Kotiseurakunnan istuttaminen ei ole myöskään niin suuri synti kuin jotkut haluavat antaa ymmärtää :)

Tavoite voisi olla se, että jo muutaman vuoden kuluttua yli puolet kotiseurakuntien jäsenistä olisi ns. uusia uskovia.

Unelma taas olisi se, että tulevaisuudessa yli koko Suomen, Skandinavian ja Euroopan on olemassa uskossaan elävä ja ympäristöönsä aktiivisesti vaikuttava kotiseurakuntien verkosto, joka evankelioi jälkikristillisen Euroopan ja jonka suola vaikuttaa kaikilla elämänalueilla. Toteutuuko tämä v. 2017 mennessä? Sitä en tiedä, mutta sen tiedän, että nämä ovat ajatuksia, jotka ovat Herramme sydämellä omaa maatamme ja maanosaamme ajatellen.

Tässä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä. Tavoite ei ole mitenkään ylivoimainen, eikä unelma ole mahdoton toteuttaa. Kirkkohistoriassa kerrotaan 1200-luvun valdolaisista, roomalaiskatolisen kirkon ulkopuolisesta vapaasta herätysliikkeestä, joka tuolloin oli levinnyt niin laajaksi verkostoksi yli koko Euroopan, että heitä oli Kreikassa, Bulgariassa, Romaniassa ja entisen Jugoslavian alueella. Lännessä nämä valdolaiset levisivät niin laajalti eri puolille Eurooppaa, että valdolainen saattoi kulkea Kölnistä Firenzeen ja Englannista Roomaan ja yöpyä joka yö jonkun uskonveljensä luona.

Jumala joka tapauksessa kaataa uutta viiniä uusiin leileihin. Meidän tehtävämme on etsiä ja rakentaa sitä seurakuntamallia ja – rakennetta, jonka löydämme UT:sta. Uskollisuus Sanan totuudelle on ensiarvoisen tärkeää. Se näet synnyttää automaattisesti aitoa opetuslapseutta, johtajuutta ja vaikutusta ympäristössään.

Lopuksi: Mikäli tilanne kulkee edellä kuvattuun suuntaan Euroopassa ja Suomessa, niin silloinhan tilanne olisi hyvin pian samanlainen kuin esim. Kiinassa (tai edesmenneessä Neuvostoliitossa), jossa on olemassa:

• sekä ns. virallinen ja valtiovallan hyväksymä, sen suomia etuja (esim. nyky-Suomessa oikeus kirkollisveroon) nauttiva kirkkoinstituutio/instituutiot

• että vapaa, epävirallinen, ”maanalainen” seurakunta, jollaisia muuten em. valdolaisetkin olivat ja joita virallinen roomalaiskatolinen kirkko vainosi.

TULEVAISUUS. NYT? (osa I)

”Satamassa seisova laiva on turvassa, mutta ei laivoja satamaa varten rakenneta.”

Olen näkevinäni, että Jumala on parhaillaan tekemässä jotain tyystin uutta eri puolilla maailmaa. Niin myös täällä Euroopassa. Postmoderni, jälkikristillinen Eurooppa näyttää luopuvan laajamittaisesti sitä aiemmin monoliittisen yksimielisyyden lailla hallinneesta institutionalisoituneesta kristinuskosta. Tämä ei välttämättä tarkoita, että eurooppalaiset ihmiset olisivat kääntämässä selkäänsä Jumalalle. Huomaa tämä! Monet heistä etsivät kyllä Jumalaa, totuutta ja yliluonnollista todellisuutta intohimoisesti. Mutta tätä länsimaista valtiollistettua, virallistettua ja poliittisesti korrektia kristinuskon muotoa vastaan tämä rehellisesti maallistuva ja pakanallistuva Eurooppa – ja Suomi siinä mukana – on jo tehokkaasti rokotettu.

En kuitenkaan usko siihen, että Jumalalla olisi vain yksi ainut formaatti, mihin Hän Henkensä vuodattaa. Ajattelen esim. kotisrk-mallia sellaisena kuin me sen nyt täällä Suomessa tunnemme. Jumala ei ole mitenkään yksipuolisesti sidottu siihenkään. Ehkä on myös niin, että yhden ainoan puhtaaksiviljellyn formaatin ylikorostaminen ruokkii kirkkokunnallistumiskehitystä. Näinhän on käynyt usein aiemminkin historiassa. Kaikilla kirkkokunnilla kun tuntuu olevan hallussaan yksi, rakas ja muista ”meidät” erottava totuuden sirpale, jonka varaan kaikki rakentuu (esim. vanhurskauttaminen uskon kautta, Pyhällä Hengellä täyttyminen, vapaaseurakuntamalli, uskovien kaste jne.). Eikö se silloin voi olla myös jonkun kotona kokoontuvan seurakunnan yksipuolinen (yli)korostaminen?

Uskon, että me tulemme tulevaisuudessa näkemään paljon erilaisia srk-malleja ja rakenteita, jotka ovat kulttuurissamme uusia ja joiden kautta Jumala tuoreella tavalla toimii. Nämä erilaiset tavat elää todeksi uskovien yhteyttä Kristuksessa tulevat varmaan enimmäkseen vaikuttamaan nykyisten kirkollisten rakenteiden ulkopuolella – tältä kehitys ainakin Suomessa tällä hetkellä näyttää! - mutta myös niiden sisäpuolella. (Niin, koska me muuten aiomme lähettää ensimmäiset lähetystyöntekijämme ev. lut. kirkon sisälle?)

Tämä meidän on rehellisesti myönnettävä. Jeesuksella on kaikki valta taivaassa ja maan päällä – niin myös tässä kohtaa. Hän toimii suvereenisti siellä, missä tahtoo. Vuodattihan Hän ensimmäisenä kristillisenä helluntainakin Henkensä juuri sen yhteisön päälle, joka vajaat pari kuukautta aikaisemmin oli hylännyt Hänet ja antanut roomalaisille ristiinnaulittavaksi. (Ks. tästä Apostolien tekojen toista lukua!)

Näemme historiasta lukuisia esimerkkejä siitä, miten virallisten rakenteiden sisäpuolella oleva Jumalan Hengen synnyttämä liike kykenee elämään ja kasvamaan, mutta vain tiettyyn rajaan asti. Jos kutsu ja armoitus ovat hyvin linjassa yhteisölle tärkeän korostuksen kanssa, niin suolana vaikuttaminen voi jatkua pitkäänkin. Jos oma kutsu tai armoitus taas koetaan yhteisön taholta rakkaalle korostukselle vieraaksi, jopa yhteen sopimattomaksi, niin vaihtoehtoja ei juuri ole.

(Miten Jeesus tämän saman asian ilmaisikaan? ”Mutta voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut, kun suljette taivasten valtakunnan ihmisiltä! Sillä itse te ette mene sisälle, ettekä salli meneväisten sisälle mennä.” (Matt. 23:13) Eli jos Sinulla on näky Herralta, mutta se ei sovi yhteen virallisten rakenteiden kanssa, niin viesti on selvä; täällä et näkyäsi voi toteuttaa, etkä voi sitä mennä ulkopuolellekaan tekemään!)

Kun tämä ”tietty raja” (mikä on vähän erilainen ja eri mittainen eri kirkkokunnissa) on saavutettu, eteen tulee ratkaiseva kysymys: muuttuako vai mukautua? Muuttuminen vie väistämättä kirkollisten rakenteiden ulkopuolelle. Mukautuminen merkitsee kuolemaa – ennemmin tai myöhemmin, sama se, mutta edessä on pystyyn kuoleminen, ellei lähdetä mukaan muutokseen.

Oletko muuten koskaan ajatellut sitä, että Raamatussa ei koskaan kehoteta meitä lähtemään pois maailmasta, mutta kylläkin pois vääristä uskonnollisista rakenteista? (Ks. 1.Kor. 4:9-10 ja 2.Kor. 5:17-18.) Tämä on ymmärrettävää siitä yksinkertaisesta syystä, että maailmassa meillä on missio. Uskonnollisessa järjestelmässä meillä taas on kuolema.

Oletko miettinyt, missä porukoissa Jeesus tänään kulkee? Mitä luulet? Onko Hänestä tullut kenties uskonnollinen virkamies vai onko Hän edelleenkin ”syömäri ja viininjuoja, publikaanien ja syntisten ystävä”? Jos sanomme Hänen tekevän uusia asioita Henkensä kautta, niin eiköhän siihen tarvita uudet ympyrät, uudet viinileilit uudelle viinille?

Entä missä porukoissa Sinä kuljet?

KESKUSTELUJA VIRTASEN KANSSA (osa II)

Tapasin Virtasen kristillisessä kirjakaupassa. Olin tapani mukaan pläräilemässä kommentaareja ja hartauskirjoja. Virtanen pyyhälsi kauppaan ja oli kovin kiireisen tuntuinen.

• No, rauhan tervehdys, veli hyvä! Aloitin minä. Mitä kuuluu? Oletko lukenut muuten tätä uusinta päivähartauskirjaa?

• Terve, terve. Täytyypä sanoa, etten ole ehtinyt... Virtanen pälyili raamattuhyllyyn päin.

• Mitä, etkö pidä siis tärkeänä kristillistä kirjallisuutta? Heitin puoliksi leikilläni – mutta totta toinen puoli.

• No, eihän se nyt ihan niinkään ole. Virtanen poimi hyllystä Uuden testamentin käännöksen ja alkoi tutkia sitä.

• Mutta kai veli nyt ymmärtää sen, että opetuslasten tekeminen on eräs seurakunnan päätehtävistä. Parhaiten se onnistuu kun on hyvät rakenteet eli relevantti sunnuntaikokous ja aktiiviset pienryhmät balanssissa... Niin, siitähän tässä toisessa kirjassa puhutaan. Näytin hänelle uusinta seurakuntatyöopasta.

• Juu, juu, ilman muuta... Virtanen vaikutti edelleen sekä poissaolevalta että kiireiseltä. Minua alkoi jo vähän ärsyttämään tuon maallikkoveljen penseys Jumalan valtakunnan asioita kohtaan.

• Tämä on ehdottomasti kirja, joka sinun tulisi lukea... jatkoin myyntipuhettani. Sivusilmällä näin kristillisen kirjakaupan omistajan myhäilevän tyytyväisen näköisenä. Huokaisin sisäänpäin; olin varmasti Hengen johdossa.

Virtanen käytti tätä hengellistä huokaustani häikäilemättä hyväkseen ja suuntasi kohti kassaa hyllystä poimimansa Uusi testamentti kädessään.

• Sori, nyt on kiire – olen menossa tapaamaan erästä poikani sählyjoukkueen jäsenen isää, joka on kiinnostunut uskonasioista ja sanoi haluavansa jutella kanssani... sori vaan.

Minä koin itseni vähän väärinymmärretyksi ja ehkä jopa loukkaantuneeksi Virtasen mokoman käytöksen takia. En ollut edes ehtinyt mainostaa hänelle oman seurakuntani evankelioimisseminaaria, joka liittyi ensi syksynä järjestettävään perinteiseen evankelioimiskampanjaan. Tämä kampanja taas oli olennainen osa koko maanlaajuista ohjelmaa, jossa lähestymistapa oli tyystin uusi ja vallankumouksellinen; sen avulla pyrittäisiin näet viemään evankeliumi jokaisen seurakuntalaisen lähiympäristöön, kuten työpaikoille, kouluihin, asuinalueille, harrastuksiin...

APOLOGIES

Okei, myönnetään, että provosoiduin erään blogikommentoijan hyökkäävästä sävystä. Pyydän anteeksi mahdollista ylireagointiani. Mutta jos aikomuksena oli tosiaan pyrkiä jonkinasteiseen dialogiin, niin silloin ei kyllä kannata aloittaa leimaamalla vastapuolen edustaja väärin perustein. Kommentit sinällään sisälsivät paljon hyviä näkökohtia. Ehkä vastaan niihin joskus myöhemmin paremmalla ajalla.

Kommentoija valittetelee (ks. Friday, February 16, 2007/Toisaalla blogissani.../Kommentit), että pitääkö jokaiseen näkökohtaan etsiä erikseen tukea Raamatusta. Ei tarvitse, jos niitä ei löydy. On sitä paitsi eri asia etsiä Raamatusta tukea omille näkemyksilleen, kuin etsiä sitä seurakunnan rakennetta ja mallia, joka nousee itse Sanasta. Näillä kahdella tulokulmalla on vissi ero. Näytät nimittäin lähestyvän asiaa pelkästään olemassaolevien kirkollisten instituutioiden näkökulmasta, ikäänkuin ne olisivat (ja niiden TÄYTYISI olla) esimerkkejä raamatullisesta seurakuntamallista.

Tämä näkemys on helppo haastaa. Ajattellaanpa vaikka 1.Kor. 14:26-33:a, johon kommentoija itsekin viittaa; eikö se parhaiten toteudukin pienemmässä ja intiimimmässä uskovien yhteydessä, kuin mitä on esim. luterilainen messu tai perinteinen vapaakirkollinen sunnuntaikokous? Tämän tosiasian myöntävät monet tuntemani pastoritkin eri kirkkokunnista.

Myönnän aluliisti, että Herra toimii perinteisten seurakuntien kautta – kiitos Herralle siitä! Minulla ei ole mitään ongelmaa tässä kohtaa. Mutta näyttääkö siltä, että ne voittavat maamme Kristukselle? Minusta siltä ei näytä – mitä mieltä itse olette, hyvät bloginlukijat? Mielestäni seurakunnan muoto sinällään ei myöskään ole se avainkysymys. Avainkysymys on se, millaista elämää, Kristuksen seuraamista ja opetuslapseutta nämä muodot synnyttävät.

Lisäksi huomaan, että kommentoija ei ole juurikaan perehtynyt siihen, mistä kotiseurakunnassa oikeasti on kysymys. Siihen ei nimittäin riitä vuosien mukanaolo jossain (sinänsä hyvässä) raamattupiirissä. Kyse on kuitenkin kahdesta eri asiasta. Kysymys on enemmänkin paradigman vaihtamisesta, kuin kokoustekniikasta, ryhmätyötaidoista tmv. Tämä vaikeuttaa dialogia; me puhumme tällöin helposti ikäänkuin toistemme ohi. Luepa huviksesi esim. Neil Colen kirja "Orgaaninen seurakunta" (Itätuuli-Kustannus) tai Wolfgang Simsonin "Houses That Changes the World", josta on saatavilla myös hyvä suomenkielinen 50-sivuinen referaatti.

Toisen kommenttisi lopusta puuttuu mielestäni yksi perustavaa laatua oleva juttu perinteiseen, institutionalisoituneeseen kristillisyyteen liittyen ja se on kirkollisveron kantamisoikeus. Eikö se juuri takaisikin parhaat resurssit luettelemisiesi asioiden ammattiamiseen hoitamiseen ja työn eteenpäin menemiseen? Eikö tämänkin seikan voisi nähdä Sinun näkökannaltasi esimerkkinä "takuuvarmasti sisäänrakennetusta siunauksesta"?

Itse en halua tälle tielle lähteä, koska näen ympärilläni koko ajan näiden kirkkokuntainstituutioiden murtuvan ja vastaavasti uudenlaisen raamatullisen seurakuntarakenteen ja -mallin nousevan sen tilalle. Jumalan seurakunta on enemmän kuin kopio kunnan organisaatiokaaviosta.

Eli kuten eräs ystäväni totesi tähän asiaan liittyen: "Se tosin jäi epäselväksi, miten ensimmäisen

vuosisadan seurakunnat koskaan selvisivät toiselle vuosisadalle ilman näitä siunauksia, joita vain suuret seurakunnat kirkkorakennuksineen voivat tarjota :-)"

Aiheellinen huomio, kun vielä ottaa huomioon sen, että juuri noina kahtena kolmena ensimmäisenä kristinuskon leviäminen oli huippuluokkaa. Mitä luulet, millä tavoin kristinusko tulevaisuudessa parhaiten leviää? Loppupelissä tämä on kuitenkin kaiken tekemämme hengellisen työn merkittävin arviointiperuste; opetuslasten tekeminen Kristukselle.

KESKUSTELUJA VIRTASEN KANSSA (osa I)

Kotiseurakuntamme oli hajoamassa, kun toinen aviopari oli muuttamassa toiselle paikkakunnalle ja aktiivinen sinkkunainen oli lähdössä pääkaupunkiseudulle opiskelemaan. Eräänlaisena kotonamme kokoontuvan pienen seurakunnan vanhimpana kelailin mielessäni näitä juttuja kaupungilla kävellessäni. Sattumalta sitten törmäsin kauppahallin luona Virtaseen, jolle purin sydäntäni.

• Mitähän meidänkin tilanteestamme tulee, kun porukat liukenevat pikku hiljaa ihan eri suuntiin? aloitin.

• Miten niin? Virtanen siihen.

• No, kun Räikköset muuttaa Jyväskylään ja Minna lähtee ammattikorkeaan Hesaan. Me jäädään vaimon kanssa ihan kahelleen.

• So?

• No, mitäs jos me tultais teille, teidän kotiryhmään?

• Minkä ihmeen takia...?

• No, että ois vähän yhteyttä ja pääsis itekin rakentumaan... Niin ja coverin takia tietty.

Virtanen hymyili hieman arvoituksellisen näköisesti.

• Eiks meill oo kuukausittain niitä yhteisiä celebraatioita?

• Joo, mut kuiteskin kun... , yritin vielä.

Virtanen ei enää hymyillyt. Näytti vähän siltä kuin sen silmät ois lyöny tulta.

• Mikset sä ja vaimosi etsi lähiympäristöstäsi, vaikka naapureista tai työkavereista kolme neljä eikkaria ja ruve kokoontuun niitten kanssa säännöllisesti?

• Täh? Ei kai sitä nyt noin vaan voi... Eihän seurakuntaa noin voi perustaa! Eihän ne oo edes uskossa...

• Eikä varmaan koskaan tulekaan tolla menolla. Ei Jeesus sitä paitsi käskenyt meitä mitään seurakuntia perustamaan, vaan tekemään opetuslapsia.

Virtanen lähti lampsimaan leipäosastolle päin ja minä jäin seisoskelemaan mietteissäni vauvanruokahyllyn tietämille.

Toisaalla blogissani...

...on käyty keskustelua kotiseurakuntamallin tarpeellisuudesta, toimivuudesta ja järkevyydestä. (Ks. Thursday, February 01, 2007 Blogissani oli kerran tällainen kommentti: /4 comments.) Ei niin, etteikö anonyymin lukijan vastaukset olisi ihan kyllin riittäviä vastauksia myöskin anonyyminä pysyttelevälle kommentoijalle, mutta kuitenkin vastaan näihin väitteisiin muutamalla rivillä.

Ensimmäinen väite on se, että kotiseurakunnat olisivat yhden voimakkaan johtajan ympärille syntyneitä lahkoja, joissa kaikenlaiset harhaopit muhivat ja mellastavat ja jotka eristäytyvät muiden uskovien yhteydestä. Tämä on sikäli mielenkiintoinen väite, että juuri kotiseurakunnissahan pyritään näkemään Kristuksen ruumiin kokonaisuus paikallisella tasolla – päinvastoin kuin ns. perinteiset seurakunnat ja kirkkokunnat tekevät. Lisäksi kotiseurakuntien johtajuuuskäsite ja -malli eivät tue tätä näkemystä mitenkään; ei ole mitään yhden johtajan mallia – päinvastoin kuin ns. perinteisissä seurakunnissa ja kirkkokunnissa opetetaan. UT:n malli johtajuudesta paikallisseurakunnissa ei ole yksinapainen eikä pyramidimainen, vaan ennemminkin kollektiivinen ja hajautettu. (Apostolin virka on juttu erikseen.)

Näihinkin asioihin olen blogissani jo useaan otteeseen viitannut, mutta kommentoija ei ole näihin näkemyksiin ja niiden raamatullisiin perusteluihin vaivautunut paneutumaan. Tämä turhauttaa, kun aina uudelleen joutuu ”repimään koko pakan auki”. Toistan jo aiemmin jossain yhteydessä sanomani; kyse ei perimmältään ole mistään ”kotiseurakunta-aatteesta”, vaan nimenomaan Kristuksen ruumiin kokonaisuudesta eli kristillisestä paikallisseurakunnasta sellaisena kuin UT asian meille ilmoittaa. Aivan kuten NMKY:n johtajuusseminaarissakin opettanut Neil Cole opettaa, seurakunta on luonteeltaan orgaaninen ja se aina etsii elävän ja relevantin muodon eri yhteyksissä ja tilanteissa ja kulttuureissa; työpaikoilla, kodeissa, vapaa-ajan vietossa etc. Kyse on siitä ”elämän Hengen laista”, josta Paavali puhuu Roomalaiskirjeen 8. luvussa.

Lisäksi väitteessä on osoitteeton, jonkun mielestä jopa loukkaavaksi tulkittavissa oleva piiskansivallus; ”Usein he (so. kotiseurakuntien oletetut voimakkaat johtajat, lisäys by TK) kuvittelevat olevansa niin paljon muita viisaampia, että eivät tarvitse toisia itseään ohjaamaan.”

• Keihin tällä viitataan?

• Keitä nämä ”johtajat” ovat?

• Nykyisten kotiseurakuntien oletettuja johtajiako?

• Mihin tämä väite perustuu?

Kuitenkin oman kokemuksenikin mukaan esimerkkejä tällaisesta löytyy yllin kyllin ns. perinteisten kirkkokuntien piiristä. Em. yhteisöjen viljelemä hierarkkinen, pyramidimainen johtajuusmalli ruokii juuri niitä lieveilmiöitä, joihin kommentoija viittaa kotiseurakuntien yhteydessä. Emmekä koskaan voi asettaa jonkun kirkkokunnan tmv. suuruutta ja kokoa merkiksi sen raamatullisuudesta. Tällöinhän Rooman kirkko olisi juuri se, minä se itseään pitää; yksi, ainoa oikea.

Sitten toinen väite; ”Mielestäni, vaikka en olekaan mikään historian asiantuntija on enemmän kuin todennäköistä, että suuri osa hyvin itsenäisistä kotiseurakunnista tulisi olemaan varsin eksoottisia teologisia viriyksiä muutamassa vuodessa tai vuosikymmenessä.” Haastan tämän näkemyksen, sillä juuri kotiseurakuntien kautta kristinusko leviää tällä hetkellä voimakkaasti Kiinassa, Intiassa, muslimimaissa ja USA:ssa. Tulevaisuus tässä valossa näyttää ihan toiselta, kuin mitä kommentoija väittää.

Sitten lopuksi aika huimalta kuulostava väite: ”Isommassa seurakunnassa on takuuvarmasti paljon sellaisia sisäänrakennettuja siunauksia, joita ei pieni kotiseurakunta voi antaa ja toteuttaa.” Tämä on mielenkiintoista ja harmittaa, kun kommentoija jättää tämän äärimmäisen tärkeän argumentin tyystin perustelematta.

• Mitä nämä ”sisäänrakennetut siunaukset” oikein ovat ja miten ne ilmenevät käytännössä?

• Onko siis olemassa jotain tällaisia ”bonuksia”, joita ilman yksinkertaisesti jää, jos ei kuulu tällaiseen isompaan yhteisöön?

Tässä kaikessa on yksi suuri ongelma ja se on se, että Raamattu ei yksinkertaisesti puhu mitään tällaisesta. Uusi testamentti tuntee kyllä kodeissa kokoontuvan seurakunnan ja kaupunginlaajan Kristuksen seurakunnan (so. Hänen ruumiinsa esim. Lahdessa) ja piste. Kaikki muut perustelut, joista kommentoija näkemyksensä ammentaa, nousevat omien reviirien puolustamisesta, historian siipien havinasta ja traditiosta. Nämä vievät yhä kauemmas UT:n mallin mukaisesta uskovien yhteydestä. Nämä kommentoijan näkemykset ovat hänen omiaan, niille ei löydy mitään raamatullisia perusteita, eivätkä ne kestään lähempää kriittistä tarkastelua.

Toden sanoakseni en olisi halunnut kirjoittaa tätä kaikkea edellä mainittua. Tunnen oloni mustaksi ja likaiseksi kuin painittuani nokakolarin kanssa. Tämä ei rakenna, eikä vie asioita mitenkään eteenpäin. Jeesus sanoo usein evankeliumeissa ; ”Jolla on korvat kuulla, se kuulkoon.” Watchman Nee puki aikoinaan saman asian sanoiksi toisin; ”Sille, joka ymmärtää, ei tarvitse selittää. Ja se, joka ei ymmärrä, ei ymmärrä, vaikka hänelle selittäisitkin.” Kaikkiin kommentoijan esittämiin juttuihin olen pyrkinyt vastaamaan jo useissa aikaisemmissa kirjoituksissa, useisiin moneenkin kertaan. Eikö niitä ole luettu vai eikö niitä vain ole kuultu?

Turhauttavaa. Kuvittelepa tilanne, että olisit keskustellut pitkään jonkun kanssa ja yrittänyt kärsivällisesti selittää ja perustella omaa näkökantaasi keskuastelukumppanille. Sitten tulee joku ikäänkuin kesken kaiken mukaan, napaa sanan sieltä ja toisen täältä ja alkaa siltä pohjalta kommentoida asiaa. Tämä on luonnollisesti jokaisen blogin lukijan oikeus; komentoida asiaa anonyyminä. Turhauttavaa se silti on – varsinkaan kun raamatullisia perusteita oman näkemyksen tueksi ei ole esittää lainkaan. Itse olen pyrkinyt perustelemaan näkemykseni ja kirjoitukseni Raamatulla, joten mikäli aihetta ilmenee, niin osoittakaa näkemykseni vääräksi tältä pohjalta.

Keskustelukumppani netissä lopettaa kommentoijalle näin; ”minulle kyllä käy, että vanha viini pysyy vanhoissa leileissä, kunhan kukaan ei väitä, että uudet leilit uudelle viinille on jotenkin "ääripään ratkaisu". Tämä on totta. Muistapa vain Jeesuksen sanat näistä viinileileistä;

Matt. 9:17:

”Eikä nuorta viiniä lasketa vanhoihin nahkaleileihin; muutoin leilit pakahtuvat, ja viini juoksee maahan, ja leilit turmeltuvat; vaan nuori viini lasketaan uusiin leileihin, ja niin molemmat säilyvät.”

Mark. 2:22:

”Eikä kukaan laske nuorta viiniä vanhoihin nahkaleileihin; muutoin viini pakahuttaa leilit, ja viini menee hukkaan, ja leilit turmeltuvat; vaan nuori viini on laskettava uusiin leileihin.”

Luuk. 5:37:

”Eikä kukaan laske nuorta viiniä vanhoihin nahkaleileihin; muutoin nuori viini pakahuttaa leilit, ja viini juoksee maahan, ja leilit turmeltuvat.”

Eri evankeliumeissa Jeesuksen sanat painottuvat vähän eri tavoin. Matteus puhuu siitä, miten oikein meneteltäessä molemmat leilit – niin uudet kuin vanhatkin – säilyvät. Realismia sekin. Mutta yhtä kaikki – tästä juuri on kyse; uudesta viinistä ja uusista leileistä. Tähän samaan raamatulliseen kielikuvaan Chuck Piercekin viittasi Nokia-Mission uuden vuoden tilaisuudessa. Tästä on kyse; elämän Hengen laista.

Mietittäväksi:

• Mistä seurakunta alkaa?

• Kenen seurakunta on?

• Millainen seurakunta on luonteeltaan?

• Mitä varten seurakunta on?

Älä etsi vastausta perinteestä tai nykyhetkestä, vaan Raamatusta. Älä etsi Raamatusta tukea omalle näkemyksellesi, vaan etsi Raamatusta nousevaa totuutta.

Uudelleen koulutus

Olen lukemassa uudelleen Namikan johtajuusseminaarissa pääluennoitsijana olleen Neil Colen kirjaa Orgaaninen seurakunta, joka vastikään on ilmestynyt suomeksi Itätuuli-Kustannuksen julkaisemana (ks. tarkemmin www.ituuli.net ja www.suolakauppa.com ). Suosittelen tätä kirjaa vilpittömästi jokaiselle, joka tuo esille sellaisen seurakunnan mallin, joka on yhtä aikaa sekä vallankumouksellinen että sopusoinnussa Jeesuksen ja Paavalin (ja sitä kautta koko UT:n ) seurakuntaopetuksen kanssa.

Kirjassa tuodaan esille esimerkiksi ”Kuusi myyttejä kumoavaa totuutta seurakunnasta” (alk. s. 53), jotka kaikessa yksinkertaisuudessaan ovat:

1. Seurakunta on elävä organismi, ei paikalleen pysähtynyt instituutio.

2. Seurakunta on paljon enemmän kuin rakennus.

3. Seurakunta ei ole sidoksissa yhteen ainoaan paikkaan.

4. Seurakunta on paljon enemmän kuin yhtenä päivänä viikossa pidetty tunnin jumalanpalvelus.

5. Jumalan valtakunnan on tarkoitus hajautua, mutta ihmisillä on taipumus keskittää.

6. Meistä jokainen on Jumalan temppeli ja yhdessä olemme myös Hänen temppelinsä.

Hanki tämä kirja ja lue itse lisää! Ota esimerkiksi selville, mikä on raamatullisen seurakunnan dna. Suosittelen tätä kirjaa omalle kotiseurakunnallesi, raamattu- tai rukouspiirille luettavaksi tai seurakunnan kirjapisteeseen hankittavaksi. Mutta varoitan; yhtä ja toista alkaa kyllä tapahtua sekä Sinun että seurakuntasi elämässä tämän lukemisen jälkeen. Blogissani oli vastikään tällainen palaute, joka kertoo hyvin, mistä on kyse: ”Olen lukenut Colen kirjaa nyt suomeksi ja tämä kirja on "pilannut" elämäni. Olen saanut tartunnan.... ”

TIUKKUUDEN SIUNAUS

Olin viime viikonloppuna Hesassa NMKY:n johtajuusseminaarissa. Menin sinne nimenomaan kuullakseni Neil Colea, jonka edellisvuoden luennot koin itselleni ja omalle ajattelulleni hyvin merkittäviksi. Olin vuoden mittaan lukenut myös hänen kirjansa Organic Church – Growing Faith Where Life Happens (Leadership Network Publication, 2005). (Katso itse lisää: http://www.cmaresources.org/.) Odotukset olivat siis korkealla, kun uskollisina sanankuulijoina kansoitimme seminaaritilan.

Heti ensimmäiseksi Cole kysyi, kuinka moni nyt läsnä olevista oli ollut edellisessä kanavassa vuosi sitten. Minä ja ehkä noin kolmannes porukasta viittasimme tyytyväisinä toisillemme nyökytellen; ”hei hei, sinäkin, veli hyvä, olet täällä…”.

Sitten Cole kysyi, kuinka moni näistä toista kertaa läsnä olevista oli tässä välillä istuttanut seurakunnan? Yksikään käsi ei noussut. Lievästi hölmistyneinä katsoimme toisiamme. Sitten Cole tyynen rauhallisesti ilmoitti, että koska mitään merkittävää ei tässä välillä ole tapahtunut, niin aloitetaanpa alusta. Epätietoisen hämillisesti hymyillen vilkuilimme toisiamme, me suomalaisen kotiseurakuntaliikkeen uranuurtajat. Tämä ei ollut suomalaiselle kristillisyydelle ominaisen poliittisen korrektiuden mukaista, ei alkuunkaan. Eikös tuo mies ymmärrä mitään suomalaisesta hengellisestä tilanteesta? Ei kai sitä nyt noin vain seurakuntia perusteta Suomessa. Eikä sitä noin voi syyllistää rehellistä ja rutinoitunutta seminaarissa-istujaa.

Niin siinä vain kävi, että lauantaipäivä meni vanhoja juttuja kertaillessa, missä ei sinänsä ollut mitään ongelmaa. Enemmänkin ongelma oli pistoksen saaneessa omanarvontunteessa; niin tosiaan, mitään merkittävää ei vuoden aikana ollut tapahtunut. Hassuinta tässä on se, että minä itse olen aina kritisoinut näitä suomalaisia seurakuntakasvun teoreetikkoja, jotka puhuvat varautumisesta monien vuosien projektiin seurakunnan istutuksessa. Itse kuitenkin käytännössä elän ja orientoidun aivan samalla tavoin.

Pääpointti on kuitenkin siinä, että me suomalaiset kristityt tunnumme tarvitsevan raamatullista tiukkuutta ja sen mukanaan tuomaa siunausta. Väärä kevyen armon pullamössö on sumentanut ajatteluamme. Tarvitsemme myös rehellistä tavoitteiden asettamista ja tähän liittyvää tilivelvollisuutta; ovatko tavoitteet saavutettu jne?

Siinäpä haastetta kerrakseen, mutta jostain on aloitettava.

MAAILMAN MENOA TARKASTELLESSA...

...kiinnittyy huomio väkisinkin tähän pääministerin exheilan julkisuushakuisuuteen. Hiljattain pidettiin oikein tiedotustilaisuus, johon oli saapunut tiedotusvälineiden edustajia about saman verran kuin presidentti Putinia kuuntelemaan. Kaikki olivat paikalla ja yhtä liikuttavan epätietoisia siitä, mitä he täällä tekevät. Eräs parkkiintunut ja monet turvallisuus- ja huippukokoukset kolunnut politiikan veteraanitoimittaja totesikin olevansa suorastaan häpeissään joutuessaan olemaan läsnä tässä kirjan etu- ja takapuolta esittelevässä tilaisuudessa.

Muinoin Bysantin keisarikunnassa politiikan alennustila kulminoitui kilpa-ajoihin, joissa kaksi vallitsevaa blokkia siniset ja punaiset ottivat yhteen. Yhteenotot jatkuivat katutaisteluina, joiden rinnalla nykyiset jalkapallomellakat näyttäisivät lähinnä alokkaiden sulkeisharjoituksilta. Lisäksi nämä samat puolueet kilpailivat politiikassa siitä, kumman leirin poliitikot, ministerit ja jopa keisarit hallitsivat Itä-Rooman imperiumia. Kyseessä oli – asiaa historian pitkässä juoksussa tarkasteltuna – selvät signaalit meneillään olevasta degeneraatiosta. Rappeutuminen oli alkanut.

Näin meilläkin niin kansan kuin kansan edustajienkin eli median huomio kiinnittyy vastaan sanomattomalla tavalla pääministerin exsussun paljastuksiin ja kuinka ollakaan, juuri eduskuntavaalien kynnyksellä. Tai ehkä on niin kuten Frank Sinatra-vainaa ennen totesi, että ”ei sillä ole mitään väliä, mitä he puhuvat minusta, pääasia on, että puhuvat”. Eli jos kyse on demarien juonesta (Susku onkin vaaleanpunainen agentti, jonka tehtävänä oli houkutella pahaa-aavistamaton Masa ansaan) tai jos kyse onkin kepun omasta vaalijiposta, niin yhtä kaikki; tavoite on saavutettu. Juttua riittää. Mutta missä vaiheessa itse degeneraatio on menossa?

Blogissani oli kerran tällainen kommentti:

”Raamatusta näyttäisi löytyvän seuraavat seurakunnan olemusta koskevat ulottuvuudet:

1. Kaksi tai kolme kokoontuu ja Jeesus on heidän keskellään
2. Kodissa (tai muussa vastaavassa paikassa - onkohan sellaista?)kokoontuva joukko, jossa jokaisella on jotakin annettavaa.
3. Paikkakunnallinen seurakunta, joka ilmentää itseään eri tavoin omassa kaupungissaan tai kylässään.
4. Maailmanlaajuinen seurakunta, joka kaikki kaikessa täyttää.

HUOM. Tästä luettelosta puuttuu kokonaan ns. kongregationaalinen ja tunnustuskuntapohjainen seurakunta. Suurin osa nykypäivän seurakuntia on rakennettu sille pohjalle, jota Raamattu ei lainkaan mainitse. Tämä on katastrofaalista seurakunnan laajenemisen ja moninkertaistumisen kannalta...Tämän takia kirkkokunnat ovat menettäneet uskottavuuttaan. Niiden sanoma on latistunut tietyiksi koodisanoiksi. Niiden yleisö on kaikonnut tai kaikkoamassa. Kristillisen kasvun kannalta voi olla järkevämpää olla tunnustuskuntapohjaisen seurakunnan ulkopuolella kuin sen jäsenenä.”

Miten totta tämä kommentti onkaan! Perinteisillä kirkkokunnilla on jälkimoderneissa länsimaissa mitä ilmeisin uskottavuusongelma. Suhteessa ulkopuolisen maailman todellisuuteen monien tunnustuskuntien ongelma on vähän samanlainen kuin Youtubessa näkyneen cokiksen ennätysjuojan ongelma, kun hän kotilämpöiseen juomaan tottuneena yritti samaa ennätystä jääkaappikylmällä colalla, mutta ei onnistunut; ”Ei pysty... liian hapokasta.”

Mutta ei mennä siihen. Toden sanoakseni; se ei kiinnosta meitä. Se tuntuu ruudinhaaskaukselta ja meillä on tärkeämpää tekemistä. Palataan tuohon alkuun eli Raamatusta löytyviin seurakuntamalleihin. Nämä tässä mainitut nimittäin todellakin löytyvät Sanasta (enkä usko kenenkään tätä faktaa kieltävän). Mietipä itse tykönäsi vaikka sitä, miten usein Jeesus puheissaan käyttääkään ilmaisua ”kaksi tai kolme”. Jotain käytännöllisesti toimivaa tällaiseen sitoutumiseen liittyy.

Eräs arvostamani ystäväni kysyi tässä yhteydessä, mihin sitten kuuluu käsite ”suhdeseurakunta”? Tämä jäi askarruttamaan minua ja yön yli nukuttuani olen vakuuttunut siitä, että suhdeseurakunnan tulee olla se raamatullinen läpäisyperiaate, joka ilmenee kaikilla näillä tasoilla ja ilmentää jotain todellista Kristuksen ruumiista. Me olemme Hänen ruumiinsa, so. seurakunnan jäseniä ja sitä kautta olemme myös toinen toistemme jäseniä. Tätä elä todeksi, niin elämä ei ole liian hapokasta.