Blogissani oli kerran tällainen kommentti:
”Raamatusta näyttäisi löytyvän seuraavat seurakunnan olemusta koskevat ulottuvuudet:
1. Kaksi tai kolme kokoontuu ja Jeesus on heidän keskellään
2. Kodissa (tai muussa vastaavassa paikassa - onkohan sellaista?)kokoontuva joukko, jossa jokaisella on jotakin annettavaa.
3. Paikkakunnallinen seurakunta, joka ilmentää itseään eri tavoin omassa kaupungissaan tai kylässään.
4. Maailmanlaajuinen seurakunta, joka kaikki kaikessa täyttää.
HUOM. Tästä luettelosta puuttuu kokonaan ns. kongregationaalinen ja tunnustuskuntapohjainen seurakunta. Suurin osa nykypäivän seurakuntia on rakennettu sille pohjalle, jota Raamattu ei lainkaan mainitse. Tämä on katastrofaalista seurakunnan laajenemisen ja moninkertaistumisen kannalta...Tämän takia kirkkokunnat ovat menettäneet uskottavuuttaan. Niiden sanoma on latistunut tietyiksi koodisanoiksi. Niiden yleisö on kaikonnut tai kaikkoamassa. Kristillisen kasvun kannalta voi olla järkevämpää olla tunnustuskuntapohjaisen seurakunnan ulkopuolella kuin sen jäsenenä.”
Miten totta tämä kommentti onkaan! Perinteisillä kirkkokunnilla on jälkimoderneissa länsimaissa mitä ilmeisin uskottavuusongelma. Suhteessa ulkopuolisen maailman todellisuuteen monien tunnustuskuntien ongelma on vähän samanlainen kuin Youtubessa näkyneen cokiksen ennätysjuojan ongelma, kun hän kotilämpöiseen juomaan tottuneena yritti samaa ennätystä jääkaappikylmällä colalla, mutta ei onnistunut; ”Ei pysty... liian hapokasta.”
Mutta ei mennä siihen. Toden sanoakseni; se ei kiinnosta meitä. Se tuntuu ruudinhaaskaukselta ja meillä on tärkeämpää tekemistä. Palataan tuohon alkuun eli Raamatusta löytyviin seurakuntamalleihin. Nämä tässä mainitut nimittäin todellakin löytyvät Sanasta (enkä usko kenenkään tätä faktaa kieltävän). Mietipä itse tykönäsi vaikka sitä, miten usein Jeesus puheissaan käyttääkään ilmaisua ”kaksi tai kolme”. Jotain käytännöllisesti toimivaa tällaiseen sitoutumiseen liittyy.
Eräs arvostamani ystäväni kysyi tässä yhteydessä, mihin sitten kuuluu käsite ”suhdeseurakunta”? Tämä jäi askarruttamaan minua ja yön yli nukuttuani olen vakuuttunut siitä, että suhdeseurakunnan tulee olla se raamatullinen läpäisyperiaate, joka ilmenee kaikilla näillä tasoilla ja ilmentää jotain todellista Kristuksen ruumiista. Me olemme Hänen ruumiinsa, so. seurakunnan jäseniä ja sitä kautta olemme myös toinen toistemme jäseniä. Tätä elä todeksi, niin elämä ei ole liian hapokasta.
4 comments:
En ihan oikein kyllä nyt ymmärrä tätä kotisrk-intoilua. Ei siinä mitään pahaa sinänsä tietysti ole, mutta miksi pitää usein kärjistää asioita niin, että tasapaino katoaa asioissa - ainakin näkyvistä...?
Esim. nykyiset monet seurakunnat ovat aivan oikein havahtuneet siihen, minkä meistä monet ovat tienneet jo aikapäiviä, että pelkkä seurakunnan kokous kerran viikossa ei pitkälle kanna.
Siksipä on asiaan olemassa monenlaisia ratkaisumalleja, kuten ihan arkiset ja tavalliset raamattupiirit ja monet muut pienryhmät, jotka - aivan oikein - usein kokoontuvat kodeissa ja joissa se varsinainen oppiminen ja asioiden sisäistäminen tapahtuu. Juuri niinkuin Timokin on todennut.
Mutta eihän tämä pieni kotiryhmä tai kotiseurakunta tai pienpiiri - olkoon mikä nimi tahansa - mitenkään ole vastakkainen perinteisen seurakunnan kanssa. Päinvastoin - ne ovat toisiaan tukevia ja molemmat hyvin tärkeitä rakenteita, joiden varassa uudet jäsenet saavat turvallista opetusta ja asioiden soveltamista ja keskustelua sekä ihmissuhteita sopivassa suhteessa.
En minä näe ainakaan mitään sellaista etua ns. kotiseurakunnasta, jota ei normaalissakin seurakunnassa voisi olla, jos oletetaan, että ko. seurakunta on terve ja matkalla oikeaan suuntaan kaikkien niiden vahvuuksien kanssa, mitkä tiedämme tärkeiksi menestyvässä ja vahvassa seurakunnassa.
Vaikkapa vain nuo tutut ja tutkitut 8 perusasiaa, joita ilman seurakunta ei pääse eteenpäin. Ja joista jokainen voi tulla kasvun esteeksi, jollei niitä kehitetä tasapainoisesti.
Tietenkin jokaisella seurakunalla on puutteita ja parannettavaa. Mutta en voi kuvitella myöskään täydellistä kotiseurakuntaa yhtään sen paremmin.
Sielläpä se vasta olisi helppoa kasvaa jollain tavalla kieroon kun muutama ihminen kokoontuu pitkään samalla kokoonpanolla jonkin vahvan johtajaehdokkaan ympärille, jonka vahvat mielipiteet ovat vailla mitään tarkistusta muulta taholta.
Tämähän on inhimillinen ja myös käytännön elämän osoittama totuus. Valitettavasti. Juuri pienissä porukoisssa on tässä maailmassa tehty ehkä eniten kummallisia harhaoppeja. Ja samoin niissä pienissä porukoissa on usein kerääntynyt ihmisiä, joille on ongelma asettua muiden auktoriteetin alle syystä tai toisesta. (Usein he kuvittelevat olevansa niin paljon muita viisaampia, että eivät tarvitse toisia itseään ohjaamaan.) Näin tapahtui myös alkuseurakunnan taipaleella aivan selkeästi. Paavali joutui siihenkin puuttumaan. Alkuseurakunnalla sentään oli Paavalit ja Pietarit siellä pitämässä jöötiä. Mielestäni, vaikka en olekaan mikään historian asiantuntija on enemmän kuin todennäköistä, että suuri osa hyvin itsenäisistä kotiseurakunnista tulisi olemaan varsin eksoottisia teologisia viriyksiä muutamassa vuodessa tai vuosikymmenessä.
Kyllä perinteinenkin seurakunta voi mennä ja meneekin vikaan monessa asiassa, mutta paljon nopeampaa ja siten vaarallisempaa se olisi pelkän kotiseurakunnan varassa elävän porukan kesken.
Toki siinä voi nähdä myös hyviä puolia, mutta ei sellaisia, mitkä eivät voisi toteutua myös yllä mainutuissa olosuhteissa.
Kommenttiasi lukiessa tulee mieleen, että kuinka monta vuotta olet mahtanut nuoren perheen kanssa osallistua seurakunnan toimintaan, missä seurakunnan päätilaisuus (sunnuntain jumalanpalvelus/kokous) on se, missä pitää kaikkien käydä, jonka lisäksi sitten on ne pienryhmät, jonka lisäksi on sitten mahdollinen rukousilta/rukouskokous, lähetyspiiri, tms.? Ajatuksesi on kaunis ja teoriassa esim. soluseurakuntamallikin perustuu siihen, että ison tilaisuuden lisäksi on ne pienet ryhmät, joissa seurakuntalaiset ovat. Vaan kysypä seurakunnilta, joissa tätä on toteutettu, kuinka hyvin se toimii pitkässä juoksussa ja ketkä osallistuvat molempiin. Jos et näe mitään etua kotiseurakunnassa, niin ilmeisesti sinulta puuttuu vielä kokemuksia kunnollisesta kotiseurakunnasta tai seurakuntasi kirkkorakennuksen kunnostamisen kustantaa joku muu.
Mitä taas tulee harhaoppiin ja sen todennäköiseen leviämiseen, niin toit esille kaikkien tunteman myytin siitä, että kontrollin puutteen takia kotiseurakunta ajautuu välttämättä teologisille harhateille, kun taas isommassa seurakunnassa noudatetaa tiukasti historiallista ortodoksiaa. Tämä näkemys ei valitettavasti kestä tarkempaa analyysia, niin kuin maailmanlaajuista seurakuntaa analysoidessa käy äkkiä ilmi (tai jos ei halua lähteä merta edemmäs kalaan, niin voi katsoa vaikkapa vain Suomen luterilaista kirkkoa, jossa iso osa papeista ei usko perinteisen kristinuskon mukaisesti, seurakuntalaisista puhumattakaan).
Mitä tapahtuu, jos perinteisessä hierarkkisessa seurakuntamallissa seurakunnan johtaja/pastori/vanhempi saa epäraittiita ajatuksia? Ne suodattuvat opetuksen myötä pyramidin alemmille tasoille, jolloin koko pyramidi saastuu (kymmeniä? satoja? tuhansia?).
Kotiseurakunnassa voi toki teoriassa käydä samoin, mutta vahinko jää erittäin pieneksi. Kymmenien tai useampien "tartuttaminen" on vaikeaa, kun opetukselle on alttiita vain alle 15 henkeä.
Oikeassa tilanteessa yksittäinen kotisrk ei tietenkään ole mikään villi, muista uskovista riippumaton yksikkö, joka tekee, mitä lystää, niin kuin kommenttisi olettaa.
Pelko on harvoin hyvä motiivi seurakuntaelämän päätöksiin. Voikin pysähtyä kysymään, mikä oikeasti pelottaa ja miksi?
Enpä luule, että minua mikään siinä erityisemmin pelottaa. Kuten sanoin, etsin tasapainoa - en ääripään ratkaisuja.
Tietääkseni maailmassa on runsaasti toimivia ja menestyviä isoja seurakuntia, joissa toimii ihan hyvin sekä jalkautuminen koteihin, että yhteinen opetus ja johtaminen.
Jos oma aika on niin kortilla, että voi osallistua max yhteen tilaisuuteen, niin se on ongelma oli muoto tai tilaisuus mikä tahansa.
Kertokaa minulle miten se kotiseurakunta sitten oikeasti linkittyy niihin muihin uskoviin?
Eipäilen hieman sitä käytännön sovellusta. Varsinkin jos aika on niin tiukalla.
Oma elämänkokemukseni perustuu pitkälle raamattupiiri-tyyppiseen toimintaan ja aikaisemmin varsin löyhään yhteyteen ns. varsinaiseen seurakuntaan. (mielestäni tilanne on aivan verrannollinen jonkinlaiseen kotiseurakuntatoimintaan) Mutta vasta sitten kun itse muutin tilanteeni ja liityin kiinteämmin elävään ja toimivaan isompaan seurakuntaan, oikein selvästi tajusin mistä kaikesta olin aikaisemmassa elämäntavassa jäänyt paitsi. Isommassa seurakunnassa on takuuvarmasti paljon sellaisia sisäänrakennettuja siunauksia, joita ei pieni kotiseurakunta voi antaa ja toteuttaa. Tämän olen siis omakohtaisesti ja käytännössä kokenut todeksi, joten kyse ei ole mistään ajatusleikistä.
Timo vastannee kysymyksiisi pitemmän kaavan mukaan, mutta tässä muutama ajatus:
Yksi etsii tasapainoa, toinen raamatullista kristillisyyttä. Jos ne ovat aina yksi ja sama asia, niin hyvä niin.
Sama pätee tuohon seurakunnan kokoon. Jos isossa ja menestyvässä seurakunnassa toteutuu parhaiten raamatullinen kristillisyys, niin ei se ole mikään ongelma. Jos tällainen tulee Suomessa joskus vastaan, niin liityn heti.
Yritin ihan oikeasti miettiä, mitä noi mainitsemasi isojen seurakuntien takuuvarmasti sisäänrakennetut siunaukset ovat, mutta mieleen ei tullut yhtään sellaista, joka mainitaan Raamatussa mutta joka puuttuu kotiseurakunnista tai kotiseurakuntaverkostosta. Ehkäpä luettelet joitain?
Ja lopuksi: piirissä ja piirissä on eroa. Samalla nimellä kulkee monenlaista toimintaa. Huonoimmat raamattupiiri- ja/tai pienryhmäkokemukseni vaihtaisin koska tahansa perinteiseen seurakuntatoimintaan, kun taas parhaimpia en vaihtaisi mistään hinnasta mihinkään, mitä olen koskaan perinteisen srk-mallin puitteissa kokenut. Mutta minulle kyllä käy, että vanha viini pysyy vanhoissa leileissä, kunhan kukaan ei väitä, että uudet leilit uudelle viinille on jotenkin "ääripään ratkaisu".
Post a Comment