KESKUSTELUJA VIRTASEN KANSSA (osa III)

Tapasin Virtasen viikonloppuna säbäturnauksessa. Poikamme pelasivat samassa joukkueessa ja juttelimme aulassa odotellessamme poikiamme pukuhuoneesta. Puhelimme uskonasioista matalalla äänellä, koska valtaosa väestä ympärillämme oli ulkopuolisia, uskolle vieraita ihmisiä. Tai minä ainakin puhuin...

• Terve, Virtanen, mitäs kuuluu miehelle! tervehdin minä. Normaalioloissa olisin tietenkin heittänyt rauhantervehdyksen, mutta nyt oli liikaa sekulaaria populaatiota paikalla, joten tyydyin tällaiseen puolivillaiseen tervehdykseen. Tuntui kuitenkin siltä, kuin jotain jäi ikäänkuin puuttumaan – jokin tuttuuden tunteen kokeminen – kun joutui menettelemään näin.

• No, terve terve! Ihan hyvää kuuluu, pojan pelit on menny sairaan hyvin ja näyttää siltä, että loppuotteluun ollaan menossa! Virtanen suorastaan puhkui intoa.

• Jaa, jaa, vai niin, vai niin... minä vähän jäähdyttelin Virtasen intoilua kunnon kristityn tavoin. Sanottiinhan sanassa, että ruumiillisesta harjoituksesta on hyötyä vain vähään, joten katsoin jopa velvollisuudekseni kristiveljenä ikäänkuin hienovaraisesti ohjata veljeäni oikealle tielle.

• Sinua ei olekaan viime aikoina näkynyt. Missäs olet viime aikoina käynyt? jatkoin.

Virtanen katsoi minua hetken sen näköisenä kuin ei oikein täysin ymmärtäisi mitä tarkoitin.

• Missä olen käynyt...? Töissä päivisin, kavereiden luona, hiihtänyt olen aika paljon...

• Niin niin... krhm. rykäisin kurkkuni selväksi ja jatkoin:

• Tarkoitin tietenkin, että missä kokouksissa olet käynyt?

• No, viime viikolla oli työpaikalla päätoimisten työntekijöiden valtakunnallinen kokoontuminen ja... Virtanen ehti aloittaa, kun jo kerkeän kirjurin kynän tavoin keskeytin hänet.

• No, entä miten sinulla, veljeni, noin hengellisesti menee?

Virtanen katsoi minua uudestaan ja nyt hän näytti tajuavan pointin.

• Meillä kotona kokoontuu sellainen pieni ryhmä uskovia ja se on ollut jo pitempään meille hengellinen koti. Ollaan vaimon kanssa koettu se erinomaisen rakentavaksi uskonyhteydeksi.

• No niin, hyvähän se tietysti, että noinkin.... Niinkuin Paavalikin sanoo, että pääasiahan se on, että evankeliumia tavalla tai toisella julistetaan. Alensin hieman ääntäni, kun puheessa alkoi vilistä niin paljon kristillistä sanastoa.

• Entä mitä olet tehnyt viime aikoina? Jatkoin minä uupumatta.

Virtanen muistutti taas erehdyttävästi kysymysmerkkiä, kun hän laittoi lippiksensä takaraivolle ja raapi korvallistaan.

• No, töissä olen käynyt ja hoitanut näitä normaaleja velvollisuuksiani...

• Mutta oletko ollut mukana hengellisessä toiminnassa? Minä keskeytin hänet. Joskus oli pakko olla totuudellinen – rakkautta noudattaen tietysti.

• Mähän kerroin juuri meidän kotiseurakunnasta ja poikieni raamattupiirikin on kasvanut ihan mukavasti. Virtanen puolustautui.

Tunsin saaneeni hyvän otteen hänestä ja jatkoin vyöryttämistä takaisin hengellisen elämän viitekehystä kohti – koko ajan muistaen pitää ääneni riittävän alhaisena, ettemme herättäisi kiusallista huomiota ympärillä olevissa.

• Niin, tarkoitin kyllä toimimista tällaisen virallisen, järjestäytyneen seurakunnan piirissä. Ymmärräthän... sellaisen, jolla on hyvin järjestetty lapsityö, pyhäkoulutyö ja joka kannattaa jotain lähettiä kaukomailla.

• Mikäs kuulustelu tämä oikein on? Virtanen kysyä töksäytti. Joskus hän oli niin onnettoman epähieno.

• Ei, hyvä rakas veli, tämä mikään kuulustelu ole...! minä ehätin rauhoittelemaan Virtasta ja jatkoin:

• Sanassahan tosin sanotaan, että älkää jättäkö omaa seurakuntanne kokousta, niinkuin muutamien on tapana, vaan kehoittakaa toisianne sitä enemmän kuta enemmän....

Innostuessani en aluksi heti huomannut, että poikamme olivat tulleet jo paikalle pukuhuoneista ja aloimme siirtyä ulospäin hallista. Seisoimme ulkona portailla, kun Virtanen vihdoin sai sanottua:

• Mutta enhän minä ole mitään seurakuntaa jättämässä, kun meillä kotona...

• Mutta kutsutko sitä oikeasti seurakunnaksi, tuota kotonasi kokoontuvaa villiä ryhmää?

Painotin hieman ääni vavahtaen sanaa ”seurakunta” - olihan kyse minulle niin äärimmäisen kalliista asiasta. Virtanen taisi nyt hieman suutahtaa.

• Ei se ole mikään villi ryhmä. Me ollaan ihan vakaita uskossa olevia ihmisiä ja mukana on joku pojan säbäjoukkueen vanhemmistakin. Kyllä me Jeesusta halutaan seurata!

Virtasen ääni jo hieman kohosi ja katselin hieman hämilläni ympärilleni. En olisi osannut odottaa noin lihallista reaktiota Virtaselta – mies oli sentään takavuosina ollut pitkään seurakuntamme vanhimmiston jäsen ja tunnollinen vastuunkantaja. Nyt häntä ei ollut pitkään aikaan näkynyt ja mielessäni eli vilpitön ajatus jopa voittaa hänet takaisin uskovien yhteyteen tuolta kristittyjen yhteyden reuna-alueilta.

Sitten Virtanen yllättäen tarttui hartioista omaa 14-vuotiasta poikaansa ja käänsi tämän pelaamisesta hikiset, punoittavat kasvot minuun päin. Poika katseli minua vilpittömän uteliaasti ja rauhallisesti.

- Oletko muuten tavannut poikaani Markusta. Hän on aito Siionissa syntynyt; ei ole koskaan kuulunut mihinkään kirkkoon eikä seurakuntaan! Virtanen taputteli poikaansa tyytyväisenä harteille ja sitten he lähtivät yhdessä kävelemään Virtasen farmari-Toyotaa kohti.