Eväitä uudelle vuodelle 2012, osa II

Viimeistään tässä vaiheessa on siis selvää, että konstantinolaisen paradigman aika on auttamatta ohi. Sen viimeisiä voitokkaita puolustustaisteluja markkinoidaan siis kristillisessä mediassa menestystarinoina, vaikka kyse on enemmänkin vain jo saavutettujen linjojen pitämisestä. Minulla ei (tietenkään) ole mitään näitä menestystarinoita vastaan ja jos joku esim. omasta jälkikasvustani rakentuu uskossaan näiden yhteisöjen piirissä, niin sitä parempi. Kyse on kuitenkin enemmän seurakunnan perus-dna:sta: millainen se on ja mitä se tuottaa? Millaista sen hedelmä pitkässä juoksussa on? Mitä annettavaa sillä on v. 2012?

Paljon tärkeämpi kysymys, kuin vain tanssi sen haudalla, on miettiä, miten toteuttaa paradigman muutos. Miten ja minne? Nyt en kuvittele vähimmässäkään määrin esittäväni jotain tyystin uutta. Monet minua viisaammat ja edistyneemmät ovat niin perinteisten kirkkojen sisä- kuin ulkopuolellakin todenneet samat asiat jo ennen minua - ja useimmiten myös paljon selkeämmin. Mutta oman osani tähän prosessointiin haluan tuoda minäkin ja nojaudun seuraavassa paljolti Neil Colen kirjassaan Church 3.0 esittämiin ajatuksiin (What About the Church Models, s. 99-115).

Puhuisin nyt tulevaisuutta koskien mieluummin "antiokialaisesta paradigmasta" ja sen mukaan orientoitumisesta. Tämä on itse kehittelemäni ajatus (tai en ainakaan ole missään aiemmin törmännyt tähän ajatukseen) ja hyvin raakilemainen sellainen - ainakin vielä. Ajatus perustuu Luukkaan kirjoittaman Apostolien tekojen 11. luvussa olevaan kuvaukseen siitä, miten evankeliumi tuotiin nykyisen Turkin ja Syyrian rajaseudulla sijainneeseen Antiokiaan. Tämä kaupunki oli Rooman ja Aleksandrian jälkeen tuon ajan Rooman imperiumin suuria metropoleja: rikas, monikansallinen ja monia kulttuureja ja uskontoja sisällään pitävä suurkaupunki.

Evankeliumi tuli Antiokiaan vähän ikäänkuin sattuman kautta. Jerusalemin alkuseurakunnassa nimittäin oli alkanut vainon ajat ja uskovat hajaantuivat eri puolille Lähi-itää (Apt. 8:4 ja 11:19-20). Nyt tapahtui jotain merkittävää, josta oli ollut merkkejä jo aikaisemminkin (esim. Pietari Korneliuksen talossa ja Filippos Samariassa), mutta jota ei vielä laajamittaisesti oltu nähty koko kristillisen seurakunnan agendana. Luukas kertoo, että Antiokiaan tultuaan uskovat eivät aluksi puhuneet evankeliumia muille kuin juutalaisille.

Tämä oli ominaista koko Jerusalemin alkuseurakunnalle: sen puitteissa kristinusko ei ollut sen enempää kuin vain yksi juutalainen lahko muiden joukossa (fariusealaiset, saddukeukset, essealaiset ym.). Tämä oli lyhyesti sanottuna koko Jerusalemin alkuseurakunnan perusongelma: se oli juutalaiseen lakiuskontoon suuntautunut, pääasiassa etnisiä juutalaisia tavoittava nasaretilaisten lahko. Se tavoitti kyllä hyvin oman kotikaupunkinsa ja sen lähialueiden sekä diasporassa eläviä juutalaisia, mutta se ei ollut latautunut Messiaansa antaman lähetyskäskyn mukaan (Matt. 28:18-20, Mark. 16:15-16). Seurakunnan kasvu oli kyllä huimaa: ensin 120:sta 3000:en (Apt. 2:41) ja sitten yli kaksinkertaiseksi (4:4). Kaikki tämä ensimmäisen toimintakauden aikana! Se voitti Kristukselle jopa useita papistoon kuuluvia (6:7), mitä voidaan ehkä pitää kaupunkikohtaisen herätyksen eräänä merkittävimpänä huippuna.

Mutta kaikki tämä tapahtui vain ja ainoastaan Jerusalemissa. Alkuseurakunta siellä muistuttaakin yllättävällä tavalla nykypäivän megaseurakuntaa: sillä oli loistavat kokoontumistilat kaupungin keskeisellä avainpaikalla ("Salomon pylväskäytävä"), hyvä ylistys, toimiva "soluverkosto", asianmukaisesti hoidettu ruuanjako ja ammattitaitoinen apostolinen tiimi sekä hengellisesti kypsä vanhimmisto. Ihmisiä tuli uskoon ja sairaita parani ja sen aikainen media piti huolen siitä, että tieto näistä ihmeellisistä manifestaatioista levisi kaikkialle. Kuitenkin jokin mätti pahasti ja tämä tulee ilmi siinä tilanteessa, kun seurakuntaa kohtasi vaino.

Tuolloin nimittäin kaikki muut hajaantuivat ja mennessään julistivat evankeliumia ympäröivien seutujen ihmisille, vain apostolit jäivät Luukkaan mukaan paikoilleen Jerusalemiin (8:1). Huomaa siis, että lähetetyt eivät lähteneet mihinkään. Tämä pieni sivulause Luukkaalla kertoo jotain hyvin oleellista Jerusalemin alkuseurakunnan todellisesta dna:sta. Ja tämän hengellisen kehityskulun huipentuman näemme myöhemmin tilanteessa, jossa Paavali tulee helluntaijhuhlille Jerusalemiin. Seurakunnan vanhin Jaakob varoittaa Paavalia silloin omista seurakuntalaistaan, joita oli kyllä tullut uskoon tuhatmäärin, mutta jotka edelleen olivat lainkiivailijoita (eli kiinni vanhassa) ja jotka mielellään kuuntelivat epämääräisiä huhuja tästä tunnustuskunnallisia rajoja rohkeasti rikkovasta sananjulistajasta. (Ks. Apt. 21:20 alk.)

Nyt kuitenkin Antiokiassa tapahtui jotain uutta ja - mikä tärkeintä - Herra oli mukana siinä. Antiokiaan harhautuneiden uskovien joukossa oli kuitenkin muutamia kavereita Kyproksesta ja nykyisen Libyan alueelta, jotka kertoivat Jeesuksesta myös ei-juutalaisille pakanoille eli kreikkaa äidinkielenään puhuville hellenisteille. Tätä rajojen rikkomista ja irtiottoa aiemmasta seurasi Jumalan siunaus. Luukas kertoo, että paljon tätä porukkaa tuli uskoon. Herätys Antiokiassa oli todennäköisesti hyvin erilainen ilmenemismuodoiltaan kuin mitä oli ollut herätys Jerusalemissa, tutun ja turvallisen yhtenäiskulttuurin keskellä. Täällä taas oltiin ikäänkuin uudella, vieraalla - jopa vihamielisellä - maaperällä, pakanoiden keskellä. Joka tapauksessa Antiokiaan syntyi seurakunta, ja sen dna oli alusta lähtien erilainen kuin mihin Jerusalemissa oli totuttu.

Antiokian seurakunta oli nimittäin suuntautunut ulospäin. Se ei ollut niinkään keskittynyt oman toimintansa pyörittämiseen, kuin siihen miten muilla menee. Ensinnäkin se oli valmis kantamaan taloudellisesti vastuuta monen sadan kilometrin päässä sijainneesta Jerusalemin seurakunnasta ja sen köyhistä (11:28-30). Mutta ennen kaikkea Antiokian seurakunta oli ensimmäinen monikansallinen lähetystyöhön suuntautunut seurakunta, jolla oli selkeä suunnitelma istuttaa uusia seurakuntia. Kun katsomme tuon seurakunnan (Luukkaan mainitsemia) johtavia veljiä (13:1), niin näemme joidenkin heistä olleen juutalaisia, toisten taas kreikkalaisia ja jopa afrikkalaista syntyperää. Tällä seurakunnalla ei siis ollut vain jotain "maahanmuuttajatyötä", vaan tämä monikansallisuus ja -kulttuurisuus aidosti läpäisi sen koko elämän ja toiminnan, jopa sen hengellisiä johtajia myöten.

Ennen kaikkea Antiokian seurakunta oli altis kuulemaan Hengen ääntä ja sillä oli sydäntä vastaamaan "pakanoiden hätään", toisin kuin Jerusalemin alkuseurakunta. Se oli valmis lähettämään parhaat työntekijänsä, Barnabaksen ja Paavalin, työhön täysin tuntemattomalle maaperälle. Tässä tapauksessa siis lähetetyt (so. apostolit) todellakin siis lähtivät ja menivät. Vaikka Antiokian seurakunta saattoi rakenteidensa puolesta vielä muistuttaakin vanhaa "emoseurakuntaansa" - vanhasta poisoppiminen kun on tunnetusti hidasta ja sieltähän Antiokian seurakunnan perustajat tulivat! - niin kuitenkin sen dna:ssa oli uusi, paavalilainen virus. (Vrt. Gal. 1:11 alk.) Tämä dna sai alusta alkaen aikaan paljon suuremman vaikutuksen, kuin mihin Jerusalemissa oli totuttu, ei vain omalla alueellaan, vaan läpi koko tuon ajan tunnetun maailman.

Tätä tarkoitan yrittäessäni kuvata "antiokialaista paradigmaa", johon näen meillä olevan tarvetta löytää tiemme. Konstantinolainen paradigma toi meille valtiollistetun kristinuskon ja sen mukana tietyn kulttuuriperinnön. Se toi meille isot kirkkoinstituutiot ja kristinuskon hellenistisen (ellei peräti roomalaisen) muodon, johon törmäät mennessäsi jokasunnuntaiseen jumalanpalvelukseen missä tahansa perrinteisessä kirkossa länsimaissa.

Alussa ei kuitenkaan ollut näin. Ajattelen "antiokialaisen paradigman" toteutuneen ensimmäisten vuosisatojen kristillisyydessä sillä räjähdysmäisellä voimalla, jolla se sai aikaan ennen näkemättömän seurakunnan kasvun reilun kahdensadan vuoden kuluessa. Lähes tulkoon kaikki UT:ssa mainitut seurakunnat - ehkä vain Roomaa lukuunottamatta? - kantavat nimittäin mukanaan vahvasti antiokialaista leimaa. Tämä pätee niin lähetyshenkiseen ulospäin suuntautumiseen kuin uskovien keskinäisen yhteyden harjoittamiseenkin. Missään ei varsinaisesti mainita antiokialaisten uskovien kokoontuneen kodeissa, mutta epäilemättä he niin tekivät. Jerusalemissa nimittäin tehtiin näin ja niin tehtiin kaikissa niissä seurakunnissa, jotka antiokialaisen lähetystyön toimesta istutettiin eri puolille Kreikkaa ja Vähä-Aasiaa. Jopa Roomassa tehtiin ja elettiin niin. (Ks. Apt. 2:42-47, Room. 16:5-15, 1.Kor. 16:19, Kol. 4:15 ja Filem. jae 2.)

Nämä "antiokialaisen paradigman" vaikutuksen piirissä syntyneet yhteisöt olivat siis monikansallisia ja -kulttuurisia (aina niiden johtajia myöten). Ne olivat missionäärisiä ja evankelioimisintoisia ja tätä dna:ta siirrettiin eteenpäin uusiin uskoviin uusissa yhteisöissä - aina konstantinolaiseen paradigmaan asti. Ne olivat seurakuntien verkostoja yleensä isoissa kasvukeskuksissa, joiden johtajuusmalli on ollut hajautettu, eikä hierarkkinen. Niiden kokoontumiset näyttävät UT:n valossa tapahtuneen pääasiassa kodeissa.

Merkittävin ero Jerusalemin äitiseurakuntaan (ja moneen muuhun aikamme isoon megakirkkoon) nähden oli ajattelumallissa, joka sai ne suuntautumaan ulospäin ja koko ajan istuttamaan uusia uskovien yhteisöjä uusille paikkakunnille. Ajattelen siis Apostolien tekojen 11. luvun loppupuolella (11:19-30) kuvattujen tapahtumien olevan meille hyvänä evästyksenä olla v. 2012 uudella tavalla elämänläheisiä, ennakkoluulottomia ja valmiita raivaamaan uusia polkuja traditionalistien niskaanhuohotuksesta huolimatta. (Vrt. Apt. 15:1 ja Gal. 1:6 alk.)