Kuopion suunnalla peli kovenee sitä mukaa kun Riekkis-Willen eläkepäivät lähenevät. Nyt on eräs Wille-piispan uskollisimmista opetuslapsista ja piispaehdokas, teol. tri Sakari Häkkinen toteaa Savon Sanomien haastattelussa kilpaveikkojensa Miikka Ruokasen ja Jari Jolkkosen olevan "uhka työyhteisölle". Myöhemmin hän kyllä täsmentää, ettei tarkoita niinkään Kuopion tuomiokapitulia (jossa piispanistuin kai ihan fyysisestikin sijaitsee), vaan kirkkoa noin yleensä. Huoli Riekkisen perinnön jatkumisesta "ihmisläheisenä ja armollisena tapana käyttää Raamattua" alkaa jo saada - toista kuopiolaista, teol. tri Kari Kuulaa lainaten - "massiivisia, kolossaalisia, abyssaalisia, gigantomaanisia ja extraterrestiaalisia" mittasuhteita. Häkkisen mukaan "Jolkkonen ja Ruokanen perustelevat Raamatulla oppikäsityksiä", mikä ei ole hänen mielestään "papeilta vaadittavaa ammatillista lähestymistapaa Raamattuun". Oho...
Näin siis Kuopiossa, jossa Häkkisen mukaan halutaan edelleen taata Riekkis-Willen edustaman "elämänmyönteisen, avarakatseisen ja ymmärtäväisen" linjan jatkuvan. Ja kovat on paukut pojilla piipussa, kun kilpakumppania näin ammutaan. Aiemminhan samainen Häkkinen ehti jo todeta, ettei hänen kilpakumppaninsa Jari Jolkkonen ymmärrä oikein mitään kunnon eksegetiikan päälle. Tämä kun oli jossain haastattelussa todennut pitäytyvänsä uskontunnustuksen perinteisessä ymmärryksessä Jeesuksen neitseestäsyntymisen suhteen. Mokoma vielä oli mennyt ääneen lausumaan, että UT:n eksegetiikkaa Hesassa opiskellessaan alkoi pikku hiljaa vieraantua Raamatun lukemisesta. Ruokasen vakavin hairahdus Häkkisen asteikolla taas on ollut hänen linjapuheensa Lapuan synodaalikokouksessa.
Vai menisiköhän kaikki sittenkin vain savolaisen lupsakkuuden ja vääräleukaisuuden piikkiin periaatteella "kun savolainen puhuu, vastuu siirtyy kuulijalle"?
-------
Eipä siis ihme, että tässä päivänä muutamana keskustelin erään luterilaiseen kirkoon kuuluvan miehen kanssa, joka kovaan ääneen julkisella paikalla haukkui oman kirkkonsa piispoja. Hänen suhtautumisensa oman uskonnollisen yhteisönsä hengellisiin johtajiin - näin ainakin olen ollut ymmärtävinäni piispuuden luonteen (vaikka en luterilaisten pappisnäkemystä muuten jaakaan) - oli luvalla sanoen epäkunnioittava ja halveksiva.
Kun yritin vähän rauhoitella ilmiselvästi tuohtunutta kaveria, se tuntui vain lisäävän hänen intoaan haukkua oman kirkkonsa piispoja. Yritin myös tuoda mukaan vähän uusitestamentillista näkökulmaa hengellisen vanhemmuuden kunnioittamisesta yms, vaikka ymmärränkin vaikeuden löytää tälle relevanssia nykyisessä kirkollisessa tilanteessa, mutta ainakin noin periaatteessa. Siis yritin. Totesin lopulta, että itselläni ei olisi kanttia haukkua noin oman uskonyhteisöni hengellisesti vanhempia. Tähän kaveri totesi, että hänellä kyllä on tähän varaa.
Niinpä sitten saavuimme keskustelun huipennukseen ja epämääräinen déjà vu-fiilis alkoi saada sijaa minussa. Kysyin tältä aktiivisesti oman kotiseurakuntansa toiminnassa mukana olevalta kaverilta suoraan, että miksi hän sitten ylipäätään kuuluu kirkkoon, jos hän suhtautuu sen johtoon tällä tavoin? Kävi sitten niin kuin yleensä tällaisissa keskusteluissa käy. Se nimittäin loppui siihen se keskustelu.
Mieleen nousivat sellaiset sanat, kuin massan mukana kulkeminen, mukavuusvyöhyke, muutosvastarinta, suvun paineet, sosiaaliset suhteet, isompaan yhteisöön kuuluminen ja sen luoma turvallisuuden tunne... Samoista asioistahan se kai on kyse tuolla Savon suunnassakin?
Loppupelissä jokaisen meidän elämässämme kuitenkin punnitaan näiden asioiden suhde Jumalan valtakunnan todellisuuteen.
3 comments:
Vaikka muuten en kirkkoon nykyään kuulumattomana otakaan piispanvaaleihin kantaa suuntaan enkä toiseen, niin muutamia ajatuksia tästä Kuopion jutusta silti heräsi.
Eräs veli totesi kerran, että muuan teologialtaan aika liberaalia siipeä (joskaan ei ihan sitä kaikista pahinta päätä) edustava ex-piispa oli ennen piispaksi tulemistaan ollut huomattavasti konservatiivisempi. Ja samaa on kuulemma ollut huomattavissa monissa muissakin Suomen ev.lut. kirkon entisissä ja nykyisissäkin piispoissa.
Eli lieköhän siinä ollut jotain johdatusta että Ruokanen ei ole tullut valituksi piispaksi Helsinkiin sen enempää kuin Turkuunkaan. En osaa sanoa.
Joo, varmasti virka velvoittaa ja sosiaalinen paine pakottaa tiettyyn muottiin ajattelussa ja sanomisessa. Tämä näkyy myös siinä, miten jotkut piispat (esim. Paarma & Huovinen) eläköidyttyään paljastuvatkin loppujen lopuksi aika perinteisen linjan miehiksi. Näin ainakin lehtihaastattelujen pohjalta, jonka kaltaisia he eivät olisi virassa ollessaan uskaltaneet antaa.
Vaikka näin on, niin se ei tarkoita, etteikö joku voisi kuitenkin kulkea vastavirtaan, vaikka vaikeata se olisi. Viimeinen kunnollinen vastarannankiiski taisi olla Oulun piispa Rimpiläinen ja siitä on jo aikaa...
Toisaalta Ruokanen on nytkin Hesan yliopiston teol. tiedekunnan hommissa, jossa sielläkin lienee tietynlainen ajattelu aika lailla kortilla. Eli ehkä hän olisi jotain siellä oppinut?
Piispuus on kirkollisen hierarkian huipentuma.
Mitä tekemistä sillä on sitten Jumalan valtakunnan kassa? Enpä tiedä.
Töölön seurakunnan papilta Ilmo Launikselta kysyttiin aikoinaan, miten hänen vaimonsa on viihtynyt hänen rinnallaan. Launis vastasi, että vaimo on viihtynyt ihan hyvin kappalaiskana, onneksi hänestä ei tullut piispaskaa.
Piispa voi olla tietysti vaikuttaja Jumalan valtakunnassa. Mutta vaarana on se, että energia kuluu kirkollisten tehtävien hoitamiseen eikä paukkuja jääkään Jumalan valtakunnan prioriteetteihin.
Jumalan valtakunnan vaikuttajat ovat usein näkymättömiä. He ovat kuin kaukopartiomiehet sodan aikana. Vihollinen tiesi heistä enemmän kuin oma väki.
Post a Comment