Postluterilaisuus

Eräs ystäväni heitti fb:ssa kehiin termin "postluterilainen", mikä totta vie sangen hyvin kuvaa tilannettamme täällä Suomessa. Myöhäismodernin ajan uskonnollinen ulottuvuus täällä Suomessa onkin enimmäkseen juuri tätä: sen miettimistä, miten toimia luterilaisen yhtenäiskulttuurin kaatumisen jälkeen? Täällähän monet vapaatkin suunnat ovat kuin vähän paranneltu versio luterilaisuudesta. Eräästä johtavasta helluntaisaarnaajasta todettiin taannoin, että "häntä kuunnellessa kuulee nuoren Lutherin puhuvan" (näin Jaakko Elenius Klaus Korhosesta). Kyllä, näillä raukoilla rajoilla vapaatkin suunnat ovat loppujen lopuksi hyvin "luterilaisia". Ja kun nämä bileet alkavat olla ohi, on hyvä oikeasti miettiä, missä jatkot pidetään...

Olen joissain yhteyksissä (taidehistoria esim.) kuullut, että etuliitteellä post- on myös merkitys palaamisesta jotain edeltäneeseen tilanteeseen. Esim. postmodernismissa kyse on siis myös palaamisesta esimoderniin aikaan, arvostuksiin ja tyyleihin. Sama postluterilaisuudessa, jolloin esim. Luther-säätiö on paremmin ymmärrettävissä tätä taustaa vasten. Sehän edustaa kaikkein selvimmin maamme uskonnollisessa kentässä paluuta luterilaisen puhdasoppisuuden aikaan (aina papinkauluksia myöten).

Eräs myöhäismodernisaatioon liittyvä uskonnollisen elämänalueen ydinjuttu on usein ollut kysymys uskon(non) muodon ja sisällön välisestä suhteesta. Juuri tuo uuden ulkoisen tyylin tai brändin rakentaminen on perinteisissä seurakunnissa herättänyt eniten närää ja vastustusta. Tai monet uudet yhteisöt on perustettu vain tämän uuden tyylin lanseeraamisen varaan: muuten on kaikki niinkuin ennenkin, mutta paketti on vain relevantisti "postmoderni" (mitä ikinä sillä termillä sitten kulloinkin halutaankaan sanoa...). Kirjapisteestä tulee siinä hötäkässä resurssikeskus eli vanha tuttu ja turvallinen kaanaankieli korvataan urbaanilla fingelskalla. Rintamalinjan toisella puolella sitten taas ihan periaatteesta vastustetaan kaikkea uutta niin, että piirtoheitinkin demonisoidaan (varokaa sen johtoja!).

Olisikohan jo aika päästä eroon näistä lastentaudeista...

Tämä liittyy juuri tuohon postluterilaisuuteen siten, että esiin tulee kysymys paluusta juurille. Tulisiko silloin pysähtyä vain 1900-luvun puoliväliin (esim. monet vapaiden suuntien seurakunnat), 1800-luvulle (esim. leaestadiolaisuus), 1700-luvun loppuun (esim. rukoilevaisuus) vai peräti uskonpuhdistuksen tai puhdasoppisuuden aikaan (1500-1600-luvulle) vai vieläkin kauemmas ja "enemmän alkuun" eli AD 30 ("paluu alkuseurakuntaan"-liike)?

Ajassa taaksepäin matkustaminen onnistuu kyllä science fictionissa, mutta oikeassa elämässä se synnyttää vain pääasiassa aikasidonnaisia kieltojärjestelmiä tai muuten paikoilleen jämähtänyttä kuollutta kirjanoppineisuutta. Tuossa ajattelussa piilee usein sisäänrakennettuna ja ääneen lausumattomana epäilys siitä, että Jumalan Sana ei enää olekaan elävä. Siksi pitää yrittää palata ajassa taaksepäin.

Tulisikohan meidän kuitenkin ensisijaisesti etsiä Hengen työtä omassa ajassamme ja luottaa siihen, että tämän jälkeen uskon saamat kulttuuriset muodot ovat okei? Eivätkö Henki ja Sana toimikin yhdensuuntaisesti? Luotammeko oikeasti siihen, että Pyhä Henki johdattaa meidät kaikkeen totuuteen? Tai voisimmeko uskoa Hengen löytävän tässäkin ajassa toimivan kulttuurisen muodon, joka on harmoniassa uskon sisällön kanssa?