Jotain on kuitenkin muuttunut, sen huomaan. En nyt väitä tämän huomioni (suinkaan) olevan jokin uusi juttu, mutta tässä perinteisessä brittiläisessä kontekstissa se sitä on. Tarkoitan yliluonnollisen mukaan tuloa arkipäivän todellisuuteen. Viime lauantain jakso nimittäin päättyi siihen, miten yksi dekkarin konnahahmoista kuolee lopussa diagnoosilla "kuoleman aiheutti joku järkyttävä tapahtuma, jolle ei löytynyt mitään järjellistä selitystä". Kuolema tapahtuu ikivanhassa metsässä, jossa epäillään kummittelevan siellä tapahtuneiden katolilaisten pappien murhien takia sisällissodan päivinä 1600-luvulla.
Aiemmin (ja joku voisi sanoa sen olleen ns. modernina aikana) kaikki oli sujunut niin, että kaikkiin rikoksiin (muista ongelmista puhumattakaan) löytyi aina ja takuuvarmasti jokin järjellinen selitys. Tämän ajattelun pohjana oli valistuksen ajan naturalismi, jolle vain luonnollinen (tämänpuoleinen) todellisuus oli olemassa. Aistihavainnot olivat näin ollen todellisuuden mitta ja luonnolliset selitykset asioille (esim. rikoksille) olivat lähtökohtaisesti aina paremmat kuin yliluonnolliset. Silloinkin kun luonnollista selitystä ei näyttänyt löytyvän, sen etsimistä oli jatkettava mieluummin kuin hyväksyttävä jokin yliluonnollinen selitys.
Brittiläisen dekkarin isä, Sherlock Holmes oli malliesimerkki tästä: se vaihtoehto, mikä on (naturalistisen näkemyksen mukaan) todennäköisin, on lopulta se oikea. Kaikki, mitä tähän tarvitaan on vain yksinkertainen, johdonmukainen ja looginen syy- ja seuraus-suhteen päätteleminen. Tältä pohjalta niin Sherlock kuin CSI:n kaveritkin kykenivät ratkaisemaan rikoksen toisensa jälkeen. Ei ollut mitään tuonpuoleista, yliluonnollista todellisuutta, mikä olisi voinut vaikuttaa asioiden kulkuun - ja jättää selityksen avoimeksi.
Niin kuin todettu, eihän tämä mikään uusi juttu ole. Paradigman vaihdos modernista post- tai myöhäismoderniin kylvi myös elokuvateollisuuteen epäuskon siemenen tieteellisen ja rationalistisen maailmankuvan pohjalta nousevaa selitystä vastaan. Vaikka itse uuden uskonnollisuuden tulo elokuviin (ja sitä kautta junioreiden mieliin maailmankuvaa muokkaamaan) tapahtuikin laajamittaisemmin Tähtien sota-saagan välityksellä, niin kyllä muuallakin osattiin. Millennium (ei se Stieg Larssonin) ja Salaiset kansiot olivat ensimmäiset jälkimodernin ja jälkikristillisen ajan rikossarjat, lanseeraten kaikelle kansalle lähes tulkoon kaikki pirstoutuneen postmodernin maailmankuvan teesit. Kaiken huippuna oli Painajainen Elm Streetillä-leffan kyyninen loppu, jossa esim. perinteisten westernien puhdistava loppukohtaus on poistettu (tiedäthän, paha saa palkkansa, hyvä kaveri kylän kauneimman tytön ja sankari ratsastaa auringonlaskua kohti), mutta jossa annetaan ymmärtää arkkipaha-Freddien vielä elävän ja tulevan takaisin...
Ajat ovat sis muuttuneet ja - yllätyksekseni - tämä näkyy myös perienglantilaisessa dekkarissa. Kyllä niin Hercule Poirot kuin Miss Marplekin kääntyisivät haudassaan (jos nyt tällainen ilmaisu sallitaan), jos näkisivät ylikomisario Thomas Barnabyn (kuvassa vasemmalla) neuvottomuuden inhimillisesti katsoen ratkaisemattoman rikoksen edessä. Tähän asti meediot, selvännäkijät ja muut vastaavat on kerta toisensa jälkeen todistettu joko huijareiksi tai muuten vain höynäytetyiksi hölmöiksi. Nyt on tilanne peruuttamattomasti muuttunut ja selittämätön yliluonnollinen todellisuus on läsnä uudella tavalla.
Samalla kun perinteinen länsimainen rationalismiin pohjautuva maailmankuva rapistuu, on tämän maailmankatsomuksellisen katon alla varttunut moderni ihminen sisimmässään hämmentynyt ja neuvoton. Tuntuu, ettei vain konstantinolainen paradigma, vaan myös perinteinen moderni maailmanselityskin on tullut tiensä päähän. Uudessa tilanteessa vanhat uskomukset ja arkaaiset maailmanselityksen mallit nousevatkin aiemman korvaavan ja jopa ratkaisevaan rooliin. Tämä näkyy mm. sellaisissa leffoissa kuin Ukkossydän, jossa Val Kilmer esittää identiteetistään eksynyttä modernia amerikkalaista, jonka intiaanitietäjä lempeän päättäväisesti ohjaa "oikealle tielle". Länsimainen maailma ei enää näyttäydykään ylivertaisena luonnonkansojen ikivanhan uskonnollisuuden edessä, vaan pikemminkin päinvastoin. Tyhjyyttään koliseva materialismi täytyy korvata jollain, eikä se välttämättä ollenkaan ole kristinusko.
Jälkikristillinen ja jälkimoderni kulkevat siis romahtavien maailmankuvien tasolla kiltisti käsi kädessä. Uudessa tilanteessa emme enää voi tarjota ratkaisuksi a)paluuta rationalismiin tai b)perinteistä kirkollista instituutiota. Meidän on myöhäismodernisaation kontekstissa kyettävä tuomaan esille Jumala, joka on enemmän kuin kirkkoon kutistettu opinkappale, mutta joka on yliluonnollinen, kaikelle merkityksen ja selityksen antava Vapahtaja. Tätä tarinaa ei nimittäin voita mikään mahti maailmassa.
No comments:
Post a Comment