- Kummassa kristinuskon virran pääuomassa me itse haluamme soutaa?
- Entä tulevatko nämä uomat jossain kohtaa lopullisesti eroamaan toisistaan?
- Eikö niin, että todellinen hyödyllisyytemme Jumalan valtakunnan suhteen arvioidaankin lopulta sen perusteella, kuinka paljon olemme tehneet opetuslapsia, eikä esim. sen perusteella, miten hyvin olemme edistäneet kristillisen kulttuuriperinnön säilymistä yhteiskunnassamme?
- Olemmeko Pohjoismaissakin etääntyneet jo niin kauas elävästä uskosta, että jos Jumala nyt antaisi meille samanlaisen herätyksen, kuin mitä esim. ruotsalainen helluntaijohtaja Lars Anderås todisti tapahtuvan jossain päin muslimimaailmaa, niin se ei enää kelpaisi meille, koska kokisimme sen synnyttämät ilmiöt ja reaktiot niin vieraina itsellemme?
Sunday, July 31, 2011
Kuka tarvitsee Voitonruhtinasta? - Pari mielenkiintoista huomiota
Friday, July 29, 2011
Samaan aikaan toisaalla...
Arderås kertoo itse vierailleensa ryhmänsä kanssa tapaamassa kyseisiä kotiseurakuntia viime syksynä. Hänen kertomuksestaan ei käy ilmi tarkemmin, keitä tai missä hän on tavannut. Anderåsin mukaan paikalla oli kuitenkin muun muassa yksi egyptiläinen kristitty pappi.
- Heidän saarnansa verestä ja sovituksesta oli kuin 1800-luvun herätyskokouksesta Ruotsista. Istuin ja ihmettelin, Anderås kuvaili kohtaamista Dagen-lehden verkkosivulla.
- Kysyin, että jos kerran uskotte Jeesukseen, miksi ette kutsu itseänne kristityiksi. Minulle vastatttiin, että se ei olisi heille itselleen ongelma, mutta ihmiset eivät suostuisi tällöin enää kuuntelemaan, Anderås kertoo.
Anderås kertoo empineensä miten toimia tilanteessa. Hän vertasi tunteitaan Pietariin, jolle Apostolien tekojen kertomuksessa näyssä levitettiin eteen ruokapöytä täynnä epäpuhtaaksi julistettuja ruokia. Hän sanoo ymmärtävänsä kertomustensa kiistanalaisuuden ja kertoo vielä itsekin miettivänsä miten suhtautua asiaan.
- Jumala toimii kummalisella tavalla. Tämä vain täytyy hyväksyä, Anderås tiivistää kokemuksiaan."
-------
Mielenkiintoinen poiminta Kotimaan verkkosivuilta. Anderåsin reaktio kuvastaa hyvin länsimaisen, etenkin pohjoismaisen (joissa vielä eletään jonkinasteisessa "myöhäisyhtenäiskulttuurissa") ihmisen reaktiosta tilanteessa, jossa hän kokee yllätyksen: Jumalan Hengen työ ylittää suvereenisti etniset, kulttuuriset ja uskonnolliset rajat.
Ennen kuin alamme naureskelemaan vahingoniloisesti, on hyvä miettiä, miten itse reagoisi tuossa tilanteessa: imaamit julistamassa Jeesusta?
Muutenkin juttu resonoi mielenkiintoisella tavalla monellakin tasolla hyvin jännitteiseen ja tulehtuneeseen tilanteeseemme täällä Pohjoismaissa: mistä löytyy todellinen sovinto ihmisten kesken?
Wednesday, July 27, 2011
Polarisoitumisesta politisoitumiseen...
--------
Tällainen blogi (so. "... nettipäiväkirja") on luonteeltaan sellainen, että tänne heitetyt ajatukset ovat sananmukaisesti usein "heiteltyjä". Ne eivät siis edusta mitään kiveenhakattuja dogmeja, joihin voidaan vedota vielä joskus sadan vuoden päästä. Ne ovat luonteeltaan aina hajanaisia, usein raakilemaisia ja aina silloin tällöin jälkeenpäin roskakoriin deletoitavia ajatusryppäitä. Esim. tämän blogin kohdalla joku tulevaisuuden gradun tekijä varmaan huomaa siellä joitain ajatuksia, jotka ovat aikojen saatossa eri tavoin kehittyneitä. Niin kai nyt sitten tässäkin kohtaa.
Niin, ja sen lisäksi tässä blogissa esitetyt ajatukset ovat minun omiani (kommentteja lukuunottamatta).
(Tämä nyt vain tiedoksi sillekin yhteiskunnallisen kontrolliviranomaisen edustajalle, joka näitäkin blogeja työkseen seuraa.)
--------
Mutta niin, siitä polarisoitumisesta politisoitumiseen.
Viime kevään vaalien yhteydessä puhuttiin siitä, miten "politiikka teki paluun takaisin politiikkaan". Yhtä mieltä voidaan olla siitä, että "jo oli korkea aikakin!" Nyt huomaamme selvästi olevamme yhteiskunnallisen ja poliittisen murroksen keskellä. Voimme hyvinkin olla lähellä eräänlaista tosiasiallista kaksipuoluejärjestelmää: kysymys suhtautumisesta kohti liittovaltiota kehittyvään Euroopan Unioniin näyttäisi olevan se puoluekenttää (ja kait sitä kautta äänestäjiäkin) oikeasti jakava juttu. Ei kai muuten nykyisenkaltaista sateenkaarihallitusta voitaisi kuvitellakaan.
Samaan aikaan näyttää aito kristinuskokin olevan politisoitumassa. Otit sitten tunnustavana kristittynä kantaa Israeliin ja Lähi-idän tilanteeseen, aborttiin, eutanasiaan, avioliittoihin (koskivat ne sitten samaa tai eri sukupuolta tai yhtä tai useampaa puolisoa) tai islamiin (liittyi se sitten uskonnonharjoittamiseen tai maahanmuuttoon), huomaat aina olevasi kuuman ajankohtaisten poliittisten kysymysten keskiössä. Et voi enää aukaista suutasi oikein mistään päivänpolttavasta kysymyksestä ilman, että esiin putkahtaa poliittisen korrektiuden vaatimus.
Mitä tämä tarkoittaa jatkossa?
Pitäisikö meidän selvästi irtautua politiikasta ja keskittyä "vain" evankeliumin julistamiseen, jotta emme repisi auki entisiä tai aiheuttaisi uusia haavoja? Joillekin tämä olisi mieluisaa mukavuussyistä (kaikki "kenkut" asiat voisi sen varjolla skipata ja harrastaa jonkinlaista "pyhää" eskapismia), joillekin taas käytännön syistä (evankeliumin julistus ei saisi vaarantua ns. "kehällisten" asioiden takia). Eri asia, kuinka pitkälle tällä tiellä voisi edetä...
Olisiko meidän raamattu-uskollisten kristittyjen tietoisesti sitouduttava pasifismiin käytännössä (esim. suhtautumisessa asepalvelukseen)? Eivätpähän ainakaan pääsisi syyttämään meitä Norjan tapauksen kaltaisista terroriteoista. Tästähän meillä on runsaasti historiallista dokumenttiaineistoa ja kokemuksia esim. Sveitsin ja Etelä-Saksan anabaptistisen liikkeen kohdalla. (Historian ironiaa onkin juuri se, että esim. luterilainen historiankirjoitus taitaa edelleenkin laittaa pasifistiset anabaptistit samaan kategoriaan talonpoikaiskapinallisten kanssa Lutherin ajan Saksassa.)
No, kuten alussa sanottu, nämä nyt ovat tällaisia heittoja. En ehkä todellisuudessa ajattele juuri näin, mutta kummasti se pelikenttä näyttää vaan kaventuneen. Raamattu-uskollinen kristitty näyttää yhä useammin olevan jalkapallotermein sanottuna paitsiotilanteessa, jossa heti kun liikahtaa johonkin suuntaan, niin avustavan lippu nousee ja tuomarin pilli soi.
Tuesday, July 26, 2011
Äärimmäisten tekojen vaikutus
Sunday, July 24, 2011
Yhä polarisoituva aikamme
Tuesday, July 19, 2011
Marginaalissa ja sen ulkopuolella
Monday, July 18, 2011
Täyslaidallinen toiselta laidalta
Sunday, July 17, 2011
Leimakirveen käyttö
- koherenssikriteeri (olisiko se mahdollista?),
- korrespondenssikriteeri (onko se uskottavaa?)
- ja pragmaattisuuden kriteeri (voisiko se käytännössä mennä näin?)
- fundamentalismi - Alunperin termillä tarkoitettiin niitä raamattu-uskollisia kristittyjä, jotka pitivät tiettyjä Raamatun perustotuuksia (fundamentteja) luovuttamattomina. Tässä kohtaahan Etelä-Suomen Sanomien päätoimittaja Heikki Hakala jo kymmenkunta vuotta sitten teki uraauurtavaa työtä niputtamalla tietoisesti yhteen islaminuskoiset talebanit ja samaa sukupuolta olevien avioliittoja vastustavat kristityt. Nykyisinhän tästä suhtautumisesta on käytännössä tullut kirkon valtavirtatrendi.
- herätysliike/herätyskristitty - Ne piirit esim. evl. kirkossa, jotka perinteisesti ovat edustaneet raamatullista näkemystä ja sen mukaisia arvoja (erityisesti moraalikysymyksissä), leimataan tällä termillä kirkollisessa mediassa ja keskustelussa enemmistön kannalta vaarallisiksi "käenpoikasiksi" kirkon sisällä tai vallankäytöltään ja sanomaltaan epäilyttäviksi lähetystyöntekijöiksi.
- uudistusmielinen - Ennen tällä termillä tarkoitettiin niitä kristittyjä kirkon piirissä, jotka halusivat tuoda hengellistä uudistusta kirkkoon. Nyt sillä tarkoitetaan päinvastaista eli uuden kirkollisen moraalikäsityksen lanseeraamista vallitsevaksi. Esimerkkinä tästä on ns. "rakkauden argumentin" häikäilemätön käyttö kirkollisessa keskustelussa ja kielenkäytössä: tarkemmin määrittelemätön ja käytännössä usein omista tarpeistaan nouseva lähimmäisenrakkaus ajaa mennen tullen ohi niiden raamatullisten argumenttien, joita aiemmin pidettiin ohjeellisina ja sitovina niin yksilön kuin yhteisönkin tasolla.
Saturday, July 16, 2011
Mediakatsaus 15
Suomalaiset päätoimittajat ovat STT:n mukaan vakuuttuneita siitä, että täällä meillä ei Britannian lehtiskandaalin kaltaiset väärinkäytökset, kuten teletietojen ostaminen, lainaaminen, vaihtaminen tai varastaminen sekä salakuuntelu voi tulla kysymykseenkään. Itse ajatuskin tuntuu kuulemma täysin vieraalta koto-Suomessa. Tämä yhteen ääneen vakuuttelu tuntuu jopa liikuttavan yksimieliseltä.
Tuesday, July 12, 2011
Ajatuksia "pyhästä jäännöksestä"
Ajatus "pyhästä jäännöksestä" ei ole vieras meidänkään aikanamme. Kun näemme ympärillämme luopumusta ja kääntymistä pois Jumalan tahdon tieltä, vahvistuu näkemys siitä, että jossain on kuitenkin olemassa vielä se osa kansasta, joka etsii Herraa. Tälle ajattelulle löytyy toki tukea antavaa historiallista allegoriaa VT:sta. Niinpä nykyisinkin kuulee puhuttavan siitä, miten tässäkin kaupungissa, maassa tai kansassa on vielä jäljellä ne 7000, jotka eivät ole notkistaneet polveaan Baalille.
Itse asiassa aina silloin kun jokin yhteisö joutuu kovaan yhteentörmäykseen ympäröivän valtakulttuurin kanssa ja elää kulttuurisen murroksen keskellä, nämä raamatulliset totuudet löydetään hyvin nopeasti. Eri asia on se käytetäänkö niitä oikein vai väärin. Ajatusta "pyhästä jäännöksestä" voidaan nimittäin käyttää myös lahkoutumisen perusteena ja tehokkaana lyöämäaseena toisin ajattelevia tai esim. johtajuuden alle taipumattomia (tai siinä epäröiviä) kohtaan.
Jossain mielessä se Raamatun ajatus "pyhästä jäännöksestä" on vain pelkkää matematiikkaa: ennen meitä oli näin paljon, mutta nyt on jäljellä vain näin ja näin paljon/vähän. Muut ovat luopuneet ja me olemme jäljelle jäänyt pyhä jäännös. Tähän ajatteluun törmää esim. luterilaisten traditionalistien parissa, joiden mukaan oikea kirkko ei ole muuttunut mitenkään, vaikka näkyvä kirkko onkin tehnyt härskejä irtiottoja perinteisestä raamatuntulkinnasta ja tunnustusajattelusta.
Tietyssä mielessä tämä sama kehitys on toistunut läpi koko kirkkohistorian. Itse asiassa jokaisen herätyksen ja sen kautta syntyneen liikkeen perusdna:sta löytyy tämä ajatus "pyhästä jäännöksestä". Nyt Jumala tekee jotain uutta ja poikkeuksellista, jonka rinnalla aiempi kalpenee ja me olemme sen edustajia. Veljeni Leijonamieli eräässä blogikommentissa jokin aika sitten oikein esittikin, että eikös vain Paavalilla ja kumppaneilla ollutkin tällainen käsitys itsestään uuden viinin maistattajina. Joka tapauksessa jännite - ellei peräti ristiriita - uuden ja vanhan välillä on ilmeinen, joskus jopa sovittamaton.
Se, miten näkyvästi se on tuotu esille, näyttää korreloivan paljon sen kanssa, miten halutaan sitoutua johonkin kirkolliseen instituutioon. Esim. evl. kirkon perinteiset herätysliikkeet eivät näytä kovin mielellään enää tunnustautuvan tämän aatteen kannattajiksi. Ikään kuin pelätään "liikaa" keinutettavan venettä. En halua olla loukkaava, mutta tällä menettelyllä näyttää olevan syynä raha ja muut edut. (Esim. kirkollisen lähetysjärjestön status, muutama kolehtipyhä vuodessa ja oikeus käyttää ilmaiseksi kirkon tiloja.) Päinvastoin sitten taas ne liikkeet ja yhteisöt, jotka haluavatkin tehdä irtioton laitoskirkosta korostavat estoitta tässä irtiotossa tapahtuvaa "lähtemistä ulos baabelista".
Itse ajattelen tuon "pyhän jäännöksen" identiteetin löytyvän enemmän ihmisen sisimmästä kuin ulkonaisista tunnusmerkeistä tai tavoista. Se ei nimittäin todellisuudessa näytä noudattelevan mitään kirkkokunnallisia tai muita rajoja. Joskus jonkun perinteisen seurakunnan jäsen saattaa itse asiassa olla enemmän sisäisesti vapaa uskonnollisuudesta kuin joku niiden ulkopuolella. Luonnollista on, että on aikoja ja tilanteita, joissa tuo "pyhän jäännöksen" dna luonnostaan poikii näkyviä irtiottoja jostain uskonnollisesta yhteisöstä, sen tavoista ja perinteistä. Kun joku lähtee ulos jostain kirkkokunnasta (so. "uskonnollisesta baabelista") ja perustaa uuden yhteisön, joka pyrkii olemaan vain paranneltu versio entisestä ja kutsuu sitten tätä "pyhäksi jäännökseksi", hän pettää itseään (ja seuraajiaan) pahan kerran.
Olenko minä sitten "pyhän jäännöksen" edustaja? Kuulunko itse "pyhään jäännökseen"? En tiedä. Ymmärrän omien näkemysteni edustavan joissain kohtaa ihan jotain muuta kuin valtavirtaa maamme hengellisessä kentässä, mutta ei se tee minusta mitään friikkiä. Mitäpä jos ympärillämme oleva enemmistö onkin luisumassa pois aidosta raamatullisesta todellisuuden näkemisestä? Toisaalta taas joillekin uskoville näyttää erilainen ulkonainen erottautuminen olevan se pääasia uskonelämässä. Kun tutkit farisealaisuutta uskonnollisena ilmiönä makkabealaisajan jälkeen ja Jeesuksen aikana, niin pääset hyvin jyvälle siitä, mistä tässä on kysymys. (Erityisesti kannattaa kiinnittää huomiota "fariseus"-sanan etymologiaan.) Heistä nimittäin Jeesus ja Paavali saivat (kirjaimellisesti) verisimmät vastustajansa.
On myös olemassa se vaara, että itse olen erehtynyt, ylireagoinut tai kulkenut harhaan. Siihen taas paras lääke on olla vuorovaikutuksessa muiden pyhien kanssa, jopa sellaisten, joiden näkemykset jossain kohtaa ovat hyvinkin kaukana omistani. Jos seurustelet vain oman pienen kuppikuntasi kanssa synnytät yllättävän nopeasti uskonnollisen gheton, jossa ilma ei vaihdu sisään, eikä ulos. Omien ajatusten peilaaminen muiden kanssa ja oman elämän alistaminen tilivelvollisuuteen jonkun/joidenkin kanssa on paras tapa tasapainottaa (so. raitistuttaa) omia hengellisiä näkemyksiä.
Lopuksi on hyvä palauttaa mieliin myös se lähtötilanne, jossa Herran Henki inspiroi profeetassa tämän näyn "pyhästä jäännöksestä". Se liittyy historiallisessa tilanteessa Jumalan tuomiohin, jotka kohtaavat Jumalan omaisuuskansaa. Tuossa tilanteessa kansaa kyllä kehotetaan parannukseen ja erottautumaan epäjumalanpalveluksesta, mutta loppupelissä kukaan ei itse julistaudu "pyhäksi jäännökseksi". Siihen tilanteeseen ja rooliin näet joudutaan. Aina se ei edes miellytä minua itseäni (eikä varsinkaan lihaani). Se voi tapahtua muiden uskovien(kin) hylkäämisen kautta, valtiollisen (ja esim. mediajohtoisen) vainon tai muiden ulkonaisten olosuhteiden kautta. Yhtä kaikki Jumala kutsuu jotain ryhmää ihmisiä "pyhäksi jäännökseksi", eivät he itse. He itse eivät välttämättä edes itse miellä itseään sellaiseksi, hehän vain seuraavat Herraa. Ajatus "pyhästä jäännöksestä" on nimittäin aina suhteessa johonkin enemmistöön tai valtavirtaan.
Sunday, July 10, 2011
Virtasen kesämietteitä II
No, jos näistä kahdesta piti valita, niin Virtaselle ei ollut pätkääkään epäselvää, minkä hän valitsisi.
Toisaalta hän oli toistuvasti saattanut hermostumaan ja jopa jonkinlaisen erheellisesti "pyhäksi" luullun raivon valtaan sellaiset ylihengelliset piirit, joissa uskonnollisuus istui yhtä lujassa kuin kirkollisuudessakin. Se oli vain valinnut ulkonaiseksi muodokseen ihan erilaisen tyylin ja kontekstin kuin missä se kirkoissa esiintyi. Uskonnollisuus kun ei katsonut aikaa, paikkaa, eikä sakastia, vaan sitä löytyi ihan yhtä hyvin yksinkertaisista tupaseuroista kuin liturgisista eleistä kirkollisen juhlapyhän messusta. Tämän Virtanen ainakin oli oppinut ja usein katkerienkin kokemusten kautta. Jeesuskin sanoi, että se, mikä on lihasta syntynyt on liha, eikä se perusluonteeltaan eronnut, oli se sitten pukeutunut violettiin papinpaitaan tai maallikkosaarnaajan virttyneeseen villapaitaan.
Joka porukalla ja niin tälläkin oli omat "shibbolettinsa", joita toisia piti joko muistaa aika ajoin uskollisesti toistaa tai sitten koettaa kuolemaan asti välttää. Virtasen mieleen tuli usein se apostoli Paavalin kehotus korinttilaisille uskoville, jossa kehotetaan puhdistautumaan niin lihan kuin hengenkin saastutuksesta. Ei kaikki ihmisen syntisyys suinkaan ilmennyt vain julkisynteinä, vaan usein paljon vaarallisempaa hapatusta oli se fariseusten uskonnollisen ulkokultaisuuden ja tapahurskauden hapatus, josta Jeesuskin varoitti.
Virtanen oli usein kuullut varoitettavan siitä, miten virallisten kirkkokuntien ulkopuolisissa uskovien ryhmissä oli suuri opillisen harhautumisen vaara, kun ei ollut mitään tunnustuskirjoja, virallista oppia ja siitä kumpuavaa teologista ajattelua tai kirkollista traditiota ohjaamassa raamatuntulkintaa. Silloin pääsisivät vaikka millaiset villitsevät opit ja hengelliset ylilyönnit mellastamaan suojattomassa, poloisessa laumassa miten tahtoivat ja levitä laajemmalle. Virtanen ei ollut koskaan ymmärtänyt tätä väitettä. Päinvastoin, hänen kokemustensa mukaan kävi juuri päinvastoin: pienessä porukassa harhaoppi saattoi kyllä hyvinkin syntyä (niin kuin missä muuallakin), mutta loppupelissä sen vaikutus rajoittui vain hyvin pieneen ryhmään ihmisiä. Kun vastaavasti jokin uusi juttu sen suuremmin kyselemättä lanseerattiin jonkun kirkon tai seurakunnan uudeksi, viralliseksi trendiksi, se hyvin nopeasti saavutti suurenkin joukon ihmisiä. Vastaavasti pienessä porukassa orastava harha saatettiin jopa kyetä torjumaan tehokkaammin kuin vaikkapa jossain kirkkolaitoksessa, jossa sen vaikutus saattoi levitä tehokkaasti hierarkkian portaita pitkin alaspäin.
Kun Virtanen mietti omaa vaikutusalaansa ja missiotaan Kristuksen ruumiin palvelemisessa, hän oli muutamien viime vuosien aikana tullut siihen tulokseen, että mikäli hän olisi aikoinaan suostunut kiltisti pysyttelemään tietyissä sovinnaisuuksien rajoissa, hän olisi voinut välttyä monilta ongelmilta, kahnauksilta ja syrjäyttämisiltä. Jos hän esim. olisi tyytynyt keskittymään vain apologiaan ja muihin kristinuskon sellaisiin perusteisiin, joista kaikki saattoivat olla jotakuinkin samaa mieltä (ja nyt puhuttiin raamattu-uskollisista kristityistä), niin kaikki olisi mennyt ihan hyvin.
Virtanen ei mitenkään pitänyt esim. apologiaa halpana, mutta hän ei myöskään voinut mitään sille, että häntä olivat jo nuoruudesta asti poltelleet näyt, jotka menivät eteenpäin esikartanoista ja syvemmälle Kristuksen ruumiin kokonaisuuden ymmärtämiseen. Hän muisti uskossaolovuosiltaan useita tilanteita, joissa hän oli saanut ilonpilaajan ja rauhanhäiritsijän maineen, kun oli uskaltanut viitata Raamatun eittämättömän yksimieliseen todistukseen Kristuksen ruumiista jakamattomana, orgaanisena kokonaisuutena. Teoriatasolla ja "raamatullisena periaatteena" tästä saatettiin olla hyvinkin samaa mieltä ja hyväksyvästi murahdella, jopa ymmärtäväisesti ja hyvää tarkoittaen "siunata veljeä hänen kutsumuksessaan", mutta kun tässä aiheessa mentiin loogisesti eteenpäin ja pintaa syvemmälle, niin ymmärtämättömyyden ja välinpitämättömyyden hiljainen seinä tuli vastaan hyvin pian.
Virtanen oli jo aika päiviä sitten luopunut siitä hyökkäävästä asenteesta, jolla monet "saman aatteen" kannattajat väsyksiin asti puskivat vasten kirkollisia muureja. Tämä tapahtui usein ehtymättömällä vaatimuksella ensin hyväksyä tietyt perusteesit esim. Rooman kirkon aikeista synnyttää maailmanuskonto, ekumeenisen liikkeen roolista lopun aikojen baabelin esiasteena, paavista antikristuksena, uuden maailmanjärjestyksen salaliitosta rakentaa globaali maailmanhallitus jne. Vasta sitten kun näistä päästäisiin yhteisymmärrykseen, voitaisiin jatkaa yhteydessä eteenpäin. Virtanen uumoili tämän takana piilevän ajatuksen jonkinlaisesta "tosipyhien yhteydestä" tmv. joka pitäisi ensin varmistaa.
Hän itse allekirjoitti useimmat näistä väitteistä, mutta ei enää niin jaksanut piehtaroida näissä jutuissa. Hänestä oli tärkeämpää keskittyä evankeliumin julistamiseen, tietenkään noita raamatulliseen eskatologiaankaan kuuluvia asioita hylkäämättä. Näistä opinkysymyksistä ei vaan saanut tehdä autuuden ehtoa, koska vain Jeesus on lampaiden ovi, ei oikea käsitys tempauksen ajankohdasta tai Googin sodan tapahtumien kulusta.
Ei Virtanen Sanan totuudesta halunnut luopua - sen enempää seurakunnan kuin lopun aikojkenkaan kohdalla. Asiat oli vain laitettava oikeisiin mittasuhteisiinsa ja jos hän näin tehdessään hermostutti tiettyjä piirejä, niin sille ei sitten voinut mitään. Hän oli alkanut jopa ajattelemaan niin, että kun näin tapahtui - eli siis "ääripäät aktivoituivat" - se oli hyvä merkki. Silloin oltaisiin hyvällä tiellä, jota pitkin "voiman, rakkauden ja raittiuden henki" johdatti. Ei niin, että Virtanen nyt mitään suurten massojen kansansuosiota tai "kultaista keskitietä" olisi tavoittellut. Hän itse mielsi asian vähän kuin merimerkkien välistä purjehtimisena: kun nämä olivat nähtävissä oikealla ja vasemmalla, niin turvallisin reitti kulki siinä välissä.
Virtanen ei siis ollut rakentamassa mitään omaa ministryä tai seurakuntaa, vaan mielellään palveli koko Kristuksen ruumista. Hän ei niinkään kalastellut ketään ihmistä johonkin omaan juttuunsa, vaan halusi ennemmin lähettää ihmisiä eteenpäin, ulospäin. Kun ajateltiin muita uskovia, niin miksi yrittää saada joku johonkin, jossa hän jo on sisällä? Ennemmin kuin hiekkapyramidin nousevan, hän halusi nähdä kiven heitettävän veteen, jolloin siitä syntynyt aaltoliike ulottuisi kauas. Tämä oli Virtasen mielessä vähän sama juttu kuin se, kun Jeesus sanoi, että jollei vehnänjyvä putoa maahan ja kuole itse sinne multaan, se ei voi koskaan tuottaa mitään satoa.
Ei Virtanen siis totuudesta aikonut luopua. Usein ennenkin oli kirkkohistoriassa nimittäin käynyt niin, että jonkun raamatullisen totuuden esitaistelija oli alussa tyrmätty hulluksi tai harhaoppiseksi, mutta myöhemmin hänen mukaansa oli nimetty teologisia seminaareja tai ties mitä. No, ei Virtanen niin siitä teologisesta seminaarista perustanut...
Friday, July 08, 2011
Virtanen kesälaitumilla
Säännöllisesti keskikesällä Virtanen oli huomannut tarvitsevansa ja ottavansa jonkin pituisen ajan, jolloin hän melko tarkkaan vetäytyi eroon muista ihmisistä. Kyse ei ollut niinkään erakkoudesta, kuin akkujen lataamisesta. Tuolloin hän ei ollut juurikaan tekemisissä ylipäätään kenenkään kanssa tai jos oli, niin hyvin pinnallisella tasolla. Monasti päivän kulkuun syntyi hiljaisia, unenomaisia suvantovaiheita, jolloin esim. jonkun mekaanisen, toistonomaisen fyysisen rasituksen (esim. soutaminen, siivous, halonhakkuu, ojankaivuu) aikana mieli ikäänkuin irtautui ruumiista ja ajatukset alkoivat mennä omia teitään. Ajatukset kuljeskelivat silloin rentoina ja vapaina ja alitajunnasta nousi esille erilaisia asioita, joihin ei aiemmin ollut kiinnittänyt huomiota.
Virtanen kutsui tuota vaihetta vuoden kierrossa "kritiikkiajaksi". Tällöin hän mielessään kävi läpi kuluneen vuoden (ja joskus pidemmänkin aikavälin) asioita, vaiheita ja tapahtumia. Siinä alkoi pikku hiljaa erottua jyvät akanoista kun saatiin eri juttuihin hieman pidempää välimatkaa. Virtanen muisti joskus lukeneensa suomalaisesta jääkiekkovalmentajasta, joka totesi lehtihaastattelussa "spekulaatioiden ajan olevan nyt ohi". Hän oli tuolloin juuri siirtynyt valmentajaksi erääseen suuren maailman jääkiekkojoukkueeseen. Hän oli selittänyt huuli pyöreänä kuuntelevalle kotimaiselle toimittajalle, miten "tässä iässä sitä mies rupeaa jo oikeasti miettimään, mitä on tullut tehtyä. Tässä mielessä spekulaatioiden aika on ohi ja nyt täytyy näkyä tuloksia."
Virtanen ei tiennyt oliko hän nyt varsinaisesti "siinä iässä", mutta muuten hän kyllä huomasi katseensa tuon tuostakin siirtyvän tähyilemään nuoruuden näkyjä, miehuuden unelmia ja keski-iässä tehtyjä linjauksia. Miten ne olivat pitäneet ja mikä oli ollut kestävää tähän päivään tultaessa? Tietyssä mielessä spekulaatioiden aika oli ohi ja hänen mielensä väkisinkin hakeutui tutkimaan sitä, mikä oli totta ja pysyvää ja mille kannattaisi tästä eteenpäin rakentaa. Hän alkoi myös jotenkin ymmärtää ihmisiä, jotka joskus härkäpäisestikin pitivät kiinni aiemmin valitusta ja oikeaksi koetusta linjasta (esim. hengellisessä työssä).
Hän tunnisti kyllä nuoruutensa näyistä paljonkin sellaista, mikä oli kantanut tähän päivään asti. Aina hän ei nuoruudessaan ollut välttämättä ollenkaan tunnistanut niitä juttuja, jotka kuuluivat osana hänen arkipäivän uskoonsa tänään. Kuitenkin nämä asiat (jotka olivat joskus tuntuneet sangen epämukaviltakin, haastavilta ja vaikeilta) olivat takiaismaisesti roikkuneet mukana hänessä vuosikymmenet ja ne olivat aivan kuin sulautuneet osaksi häntä ja hänen persoonaansa. Aivan kuin joku muu olisi puolestasi päättänyt, että tämä on sinun osasi.
Sitten oli ollut paljon asioita, jotka ajan virta oli vienyt mukanaan, eikä niistä ollut jäänyt jäljelle paljoakaan rakennusainetta tulevaisuuden seurakunnalle. Niiden asioiden kohdalla, jotka Virtanen saattoi vielä muistaa, hän ajatteli, että monet niistä saattoikin hyvin unohtaa. Hän oli oppinut erehdyksistään - tai ainakin halunnut oppia. Monia asioita hän ei rehellisesti sanottuna kyennytkään enää muistamaan ja ne kävelivät häntä vastaan vain joissain satunnaisissa kohtaamisissa ihmisten kanssa vuosien, vuosien jälkeen. Virtanen ajatteli, että toisaalta "aika kultaa muistot", mutta toisaalta hän oli myös tullut siihen johtopäätökseen, että Luoja oli ihmisen rakentanut niin, että muisti armahti häntä. Muut ihmiset sitä eivät aina tehneet.
Virtanen ei enää elänyt alituisessa oikeassa olemisen harhassa, niinkuin joskus oli kyllä tehnyt, vaan hän huomasi hänen omankin peltosarkansa tuottaneen ja tuottavan monenlaista kasvia, rikkaruohoa ja hörsöä. Ne asiat, joita oli jäänyt jäljelle olivat nykyisin osa hänen hengellistä sisintä maailmaansa, sitä dna:a, jota hän tahtomattaankin levitti ympärilleen. Virtanen ymmärsi tässä olevan suuren ja jatkuvan valvomisen ja kilvoittelun paikka, jossa hätiköidyt johtopäätökset olivat vaarallisia, pikaistuksissa asioiden tekeminen raskas synti ja oman mielihalun mukaan toimiminen ylellisyyttä, johon ei ollut varaa.
Virtasen nuoruuden haave oli ollut sananjulistajan homma. Hän oli joskus jopa haaveillut kiertäväksi matkasaarnaajaksi ryhtymisestä. Hän ajatteli sen olevan Jumalan kutsu hänen kohdallaan ja niin se varmasti olikin, vaikka hänen täytyi tunnustaa pimeimpinä hetkinään sitä joskus ratkaisevasti epäilleensä. Useimmat ihmisistä kun eivät tarvinneet mitään uskovien vainoja uskonsa koettelemiseksi, vaan elämässä itsessään oli heille ihan kylliksi haastetta. Näin Virtasenkin kohdalla. Niinpä tuo nuoruuden näkykin oli vain muuttunut vuosien ja vuosikymmenien myötä, saanut erilaisia muotoja ja uutta syvyyttä. Jos hän nuoruutensa voimansa tunnossa oli kuvitellut saarnaavansa suurille massoille, niin nykyisin antoisimpia tilanteita olivat tapaamiset henkilökohtaisesti tai pienissä ryhmissä janoisten sielujen kanssa. Silloin opetus tuli joskus kuin varkain esille, laiturilla saunan jälkeen tai lounaan tai kahvittelun lomassa, eikä siinä enää ollut ehdotonta pakkoa ex cathedra-tilanteesta. Ei niin, etteikö Virtanen edelleenkin olisi valmis isoillekin joukoille puhumaan. Pienemmässä ryhmässä teho oli yleensä vain ihan eri luokkaa. Jeesuskin oli suurille kansanjoukoille opettaja ja parantaja, mutta se, mitä Hän edusti 12 apostolin tai kolmen lähimmän opetuslapsensa elämässä, oli ihan eri juttu.
Virtanen näki joskus kauas. Hän ei rohjennut pitää itseään minään profeettana varsinaisesti. Jonkinlainen profeetallinen heppu, näkijä, visionääri ja tulevaisuuden skannaaja hän kuitenkin oli. Olihan hänelläkin Herran Henki, jonka ominaispiirre oli profeetallisuus. Olihan Jeesuksen todistuskin itse asiassa tuo samainen profetian Henki. Osittain tuo Virtasen "näkeminen" oli tulosta "vain" aiempin kokemusten läpikäymisestä, tapahtumien työstämisestä ja sitä kautta tulevaisuuden hahmottamisesta. Toki tätä pystyi periaatteessa kuka hyvänsä ihminen tekemään, mutta kun näitä prosessoivassa ihmisessä sai vaikuttaa Pyhä Henki, oli tulos enemmän kuin vain joidenkin epämääräisten skenaarioiden luomista.
Virtanen oli omana uskossaoloaikanaan 70-luvun puolivälistä alkaen nähnyt monien asioiden niin maailmassa kuin kristikunnassakin muuttuneen. Monet sellaiset asiat, jotka alussa olivat olleet joidenkin harvojen etuoikeus, Jumala nyt Henkensä kautta ikäänkuin lanseerasi laajemmin koko Kristuksen ruumiin käyttöön. Näin oli käynyt esim. armolahjojen kanssa yleensä ja erityisesti profetian lahjan kohdalla, viisitahoisen palvelusviran kohdalla ja ennen kaikkea Kristuksen ruumiiseen liittyvän ymmärryksen kasvun kohdalla.
Niinpä Virtanen uumoilikin tulevaisuudessa, ehkä vielä omana elinaikanaankin, elävänsä uskovien keskellä tilanteessa, jossa puhe Kristuksen ruumiin yhteydestä, sen yhteisistä elintoiminnoista paikallisella tasolla oli arkipäivää, joka elämä kulki yli, ohi ja ali kaikkien ihmistekoisten raja-aitojen, joilla Jumalan lapsia yritettiin karsinoissaan pitää. Virtanen oli hyvin vakuuttunut siitä, että tätä Jumalan valtakunnan elämäntodellisuutta kohti oltiin menossa. Sitä hän itse odotti, sen puolesta rukoili ja sen eteen töitä teki.
Silti Virtanen jäi usein miettimään, missä viipyi se alati toistettu ja jo ammoisina aikoina Virtasen kotimaahan ennustettu suuri Hengen vuodatus, joka kääntäisi maan suunnan, nostaisi kansan moraalisesti jaloilleen ja antaisi sille ratkaisevat eväät, joilla selviytyä voittajana tulevista viimeisten päivien ahdistuksesta?