Kun Virtanen oli jättänyt lapsensa kastamatta, eniten sitä olivat paheksuneet sellaiset uskosta osattomat naapurit, sukulaiset ja tutut, jotka muuten antoivat piut paut pyhille asioille ja kristillisille arvoille. Heille juuri tämä Virtasen pariskunnan yhteistuumin tekemä päätös oli mitä suurin loukkaus ja julkeus.
Virtanen oli juuri tavannut kaupungilla erään vanhan tuttunsa, uskonveljen jostain yli kolmenkymmenen vuoden takaa. He olivat olleet silloin parikymppisiä nuoria miehiä, jotka olivat käyneet yhdessä kasteella. Tämä hänen ystävänsä oli nuoruudessaan ollut uskovan kodin tuhlaajapoika, joka oli viettänyt näennäisen iloisia rillumareivuosia maailmassa, kunnes oli tullut pysäytetyksi kunnolla. Hän oli kääntynyt, tehnyt kunnollisen vanhanaikaisen parannuksen eli tullut siis uskoon. Välittömästi tämän jälkeen hän oli käynyt kasteella.
Virtanen muisti, miten monet kotikylän hurskaista sieluista olivat paheksuneet tätä ja jopa julkisesti nuhdelleetkin kaveria moisesta "jumalanpilkasta". "Jumalan tekoon kun ei saanut lisätä mitään" ja tuollainen käytöshän osoitti ilmiselvästi, että "se kuvittelee olevansa pyhempi kuin muut". Virtasta oli oikein säälittänyt kaverinsa puolesta, sillä hän näki selvästi, että moinen ymmärtämättömyys koski nuoreen mieheen. Mutta vielä enemmän Virtasta ihmetytti se, että kaverinsa risaisina rellestysvuosina ei kukaan noista kylän hurskaista sieluista ollut mitenkään osoittanut huolta nuoren miehen mieron tiestä.
Nyt heidän tavatessaan kaveri oli esitellyt hänelle lompakostaan lastenlastensa kuvia ja heidän erotessaan jättänyt hänelle käyntikorttinsa, jossa oli hänen pyörittämänsä pienen puutavaraliikkeen logo. Virtaselle itselleen oli jäänyt hyvä mieli tuosta tapaamisesta.
Autolleen kävellessään Virtanen ei voinut olla ihmettelemättä, miten kasteesta oli kirkollisessa uskonnollisuudessa tehty niin Raamatun sanasta irroitettu asia. Jotkut viisaammat ja teologian opinnoissaan pitemmälle edistyneet puhuivat otsa rypyssä ja värisevin äänenpainoin "kasteen mysteeriosta". Virtanen ei ollut koskaan ymmärtänyt, mitä ihmeen mysteeriota siinä oikein voisi olla, että Jeesus käskee saarnata evankeliumia ja kastaa opetuslapsia. Tai että kun apostolit menettelivät juuri tällä tavoin.
- Onkohan se todellakin niin, että Jumalan tiet ovat kyllä suoria, mutta ihmiset tekevät siihen niin paljon mutkia.? hän mietiskeli mielessään.
Virtanen oli kyllä lukenut Uuden testamenttinsa, eikä voinut olla ihmettelemättä sitä, miten monet kirkkolaitokset muistuttivat enemmänkin Vanhan testamentin temppeliä papistoineen ja uhreineen kuin sitä uskovien yhteisöä eli seurakuntaa, josta Apostolien teoissa kerrotaan. Joku viisas oli joskus yrittänyt ojentaa häntä ja selittänyt, että "Jumala on järjestyksen Jumala, eikä Hänen säätämystään vastaan sovi nousta ja sen me näemme nyt kirkkojen järjestyksessä toteutuvan". Virtanen ei voinut olla ajattelematta, että tuolla perusteellahan voitiin hyväksyä ihan mitä vain. Siitä, mitä nyt oli, ei voitu vetää johtopäätöstä, miten asioiden olisi pitänyt olla.
Niinpä Virtanen näki ympärillään, miten kaste ei enää ollutkaan sekä ajankohtansa että sisältönsä puolesta ihmisen uskoontuloon liittyvä asia. Päinvastoin, kasteesta oli tullut seremoniallinen ikäkausiriitti, eikä mikään ""uudestisyntymisen pesu". Aivan niinkuin juutalaisuudessa oli ympärileikkaus, niin kirkolla piti olla lapsikaste. Samalla tavoin kuin juutalaisuudessa oli bar mitzva, samalla tavoin kirkollisessa uskonnollisuudessa oli konfirmaatio. Virtanen ei kieltänyt sitä, etteikö hänelle aina ollut ollut tietynlainen ongelma se, ettei hän löytänyt pyhistä kirjoituksista näitä ikäkausiriittejä uuden liiton seurakunnalle annetuiksi.
Joku vähän kärsivällisempi maallikkoveli oli joskus yrittänyt selittää Virtaselle, että ihminen tarvitsee tällaisia merkkipaaluja elämässään ja oli ollut hyvin vihainen kun Virtanen mokoma oli kehdannut verrata näitä niihin vanhinten perinnäissääntöihin, joita vastaan Jeesuskin oli noussut. Kun sitten Virtasen häirikkömaine oli kiirinyt laajemmallekin, hänen luokseen oli lähetetty oppineita teologeja ja maallikkosaarnaajia palauttamaan hänet takaisin oikealle tielle ja "isien uskoon". Tai oikeammin Virtasta oli kehotettu saapumaan kirkkoherranvirastoon kuultavaksi, mutta kun Virtasella oli ollut halkosavotta kesken takapihallaan, niin Virtanen oli todennut puhelimessa vain, että "kyllähän te tiedätte, missä mä asun".
Niinpä delegaatio oli sitten saapunut Virtasen takapihalle ja halkosavotta keskeytyi pahan kerran. Tämä tietysti harmitti Virtasta (etenkin kun illaksi oli luvattu sateita), eikä hän juuri sen tähden ollut kauhean hyvällä juttutuulella. Virtasta oli kuitenkin yritetty puhuttaa useankin miehen voimalla, mutta huonolla menestyksellä.
Ensin oli yritetty kaivaa sylilasten valelukastetta esiin joistain Uuden testamentin kohdista, mutta jopa korkeasti oppineet teologitkin olivat aika nopeasti oivaltaneet, ettei tällä tiellä hyvä seuraisi. Seuraavaksi oli selitetty, että "alkukirkon lähetystilanteessa aikuiskaste oli ollut paikallaan, mutta nyt kun eletään kristityssä maassa, niin lapsikaste ilmentää parhaiten Jumalan armotekoa". Virtanen oli tähän vastannut, että "mihin ihmeeseen se lähetystilanne täältä on hävinnyt kun edelleen suurin osa kansasta on edelleen julkijumalatonta?"
- Sitäpaitsi, ei raamatullinen kaste ole mikään aikuis- tai lapsikaste, vaan uskovien vesikaste, joka tehdään upottamalla. Virtanen oli vielä todennut.
Senjälkeen oli vaihdettu lennosta miestä ja nuori kesäteologi oli heittänyt kehiin "Origenes-argumentin": - Mutta sanoohan jo kirkkoisä Origeneskin, että kirkko on apostoleilta perinyt tavan kastaa lapsia.
Virtasta oli hieman jo huvittanut kirkonmiesten öykkäröinti hänen takapihallaan. Niinpä hän ei juurikaan säälinyt tuota uraansa aloittelevaa kesäteologia kun totesi napakasti: - Tiedät itsekin vallan hyvin, että tuo Origeneen lausunto on kiistanalainen ja että mies itse oli varsinainen pesusieni, joka imi kirjoituksiinsa tehokkaasti miltei jokaisen tuolloin liikkeellä olevan harhaopin.
Virtanen hymähti muistellessaan, miten kesäteologisisaren hartiat olivat lysähtäneet kokoon kirkkoherran mulkaistessa tätä vihaisesti. Tuossa tilanteessa Virtanen oli ensimmäistä kertaa älynnyt, että hänen vastaväittäjänsä kyllä tiesivät tuon Origeneen väitteen vakavan kiistanalaisuuden, mutta käyttivät sitä siitä huolimatta häikäilemättä hyväkseen. Tarkoitus siis pyhittää keinot, Virtanen mietiskeli. Jos näiden rikkiviisaiden keskustelukumppani ei tiennyt oikeaa asianlaitaa, niin tuolla argumentilla saatettiin saada joku erävoitto. Virtasen kohdalla se ei tepsinyt.
Virtanen kyllä tunsi tämän harrastetun taktiikan. Hän kutsui sitä "vaihtoasema"-taktiikaksi, koska siinä siirryttiin kätevästi asemasta toiseen, kun jollain tietyllä argumentilla ei päästy eteenpäin. Itse heidän oppinsa kannalta tämä oli vain sikäli tuhoisaa, että tällöin siihen pääsi syntymään useita eri teologisia kerrostumia ja loppujen lopuksi kukaan ei sitten oikein tiennyt mitä mieltä oltiin. Virtanen oli kyllä jo aiemminkin huomannut sen, että kirkollisen kasteopin sisältö ja painotukset riippuivat aina vähän siitä, keneltä kysyi.
Tämä sama ongelma vaivasi myös näiden kirkkollisten oppi-isää, Lutheria, josta muuan Virtasta huomattavasti viisaampi (teologian tohtori itsekin) oli osuvasti todennut, että "Lutherin kanssa olen havainnut vähän samaa ongelmaa, eli jostain tekstistä saattaa tulla yhdenlainen kuva asiaan ja toisesta toinen (eikä kaikkea riitä selittämään Lutherin näkemysten "kehitys" vuosien varrella). Tämä lienee syynä siihen, että monet eri tahot löytävät yhtä lailla henkistä selkänojaa hänen tuotannostaan. Vastaavasti häntä kohtaan suunnattu kritiikki voidaan aina vaimentaa kaivamalla esiin joku toinen teksti, jossa tuodaan esille joku toinen näkökulma. Lutherin näkemystä on siis usein hyvin vaikea "naulata"."
Ainoa yhteinen korostus olikin siis lopulta se, että sylilapsi piti kastaa kirkollisin menoin ja liittää kirkon jäseneksi. Tämän toimituksen sitten sanottiin pelastavan lapsen. Virtanen ymmärsi tämän olevan iso kysymys kirkolle ennen kaikkea taloudellisesti. Tällä tavoin ihmiset näet sidottiin kirkon jäsenyyteen jo lapsina ja heistä koulutettiin kuuliaisia kirkollisveron maksajia. Suurena painostuskeinona tässä toimi usein suvun ja perinnäisten tapojen paine, mikä nyt vanhan kirkollisen yhtenäiskulttuurin murruttua alkoi jo menettää ihmisissä otettaan.
Oli miten oli, kunnollisia raamatullisia argumentteja Virtanen ei ollut enää vuosikausiin nähnyt. Kirkon tunnustuskirjojen argumentteja Virtanen ei edes suostunut enää ottamaan vakavasti, ellei niitä ensin perusteltu Raamatulla. Tämän tähden keskustelut yleensä loppuivat hyvin lyhyeen. Se vain esitettiin ulospäin siten, että Virtasen kanssa "ei voinut keskustella" ja että hän oli "sanakiistojen kipeä". Ihan toisenlaisen todistuksen Virtasesta antoivat kuitenkin monet uskovat, jotka tulivat omasta aloitteestaan Virtasen talolle tutkimaan kasteasiaa Raamatun valossa.
No, eihän siitä tämän päivän fariseusten ja kirjanoppineiden kurinpidollisesta toimenpiteestä mitään tullut, kun Virtanen oli rauhallisesti ja asiallisesti vastannut näiden väitteisiin ja ne sitten olivat tulla kolisseet alas. Tosin eiväthän kirkonmiehet tätä itse huomanneet, mutta yhtä kaikki tyhjin käsin oli lähdetty takaisin vanhan kirkon sakastin hämyyn.
Viimeinen yritys oli ollut kappalainen Punakosken, jonka Virtanen tiesi sydämeltään aidosti uskovaksi mieheksi, joka sanoi vielä, ikäänkuin kokeeksi: - No mutta emmekö me kuitenkin voisi ajatella, että olisi kaksi oikeaa kastetta...?
Virtanen ymmärsi tässä olevan vielä ensimmäistä pahempi harhaoppi, joka suhteellistaisi totuuden ja vesittäisi evankeliumin. Tosin Virtanen oli ollut surukseen huomavinaan, että nykyään vapaiden suuntien maallistuessa ja kirkollistuessa, sieltäkin taholta oli alkanut kuulua samanlaisia äänenpainoja. Opillinen leväperäisyys siis oli valtaamassa alaa, koska kirkollinen konsensus oli tärkeämpää.
Eihän kukaan nyt enää tuossa vaiheessa jaksanut innostua pastori Punakosken humanismistista, vaan vieraat olivat luikkineet häntä koipien välissä pois. Myöhemmin yhteiselle kirkkovaltuustolle muistettiin kuitenkin raportoida "seurakunnan hengellisen johdon suorittamasta seurakuntakurinpidollisesta toimenpiteestä paikkakunnallamme riehuvaa anabaptistista liikehdintää vastaan". Sen seurauksena Virtanen muisti muutaman seuraavan viikon ajan aina peilin eteen sattuessaan tervehtiä peilikuvaansa liioitellun juhlallisesti: "Ollos tervehditty, oi sinä anabaptistinen liikehdintä!"
Kiistakumppaniensa poistuessa Virtanen alkoi jo repiä pressua halkojen päälle, kun alkoi sataa. Kaikkia ei vielä oltu saatu sisään halkoliiteriin, mutta hyvä näinkin, jäipähän jotain huomiseksikin. Kun sade yltyi oikein kunnolla, Virtanen seisoi yksin takapihalla antaen virkistävän sateen huuhtoa itseään. Tuntui siltä kuin tarvitsisi oikein kunnolla puhdistusta, niin sisältä kuin ulkoakin. Ei siksi, ettäkö Virtanen olisi kokenut tehneensä jotain väärää, vaan sen ikävän ilmapiirin ja hengen takia, joka väittelijöiden mukana oli tullut.
Paavali paaluttaa Roomalaiskirjeen alussa oman aikansa hellenistisen, kreikkalais-roomalaisen maailman rappiota.
