Paavali kirjoittaa Timoteukselle ohjeita, "että tietäisit, miten tulee olla Jumalan huoneessa, joka on elävän Jumalan seurakunta, totuuden pylväs ja perustus".
Niin, miten elää ja olla Jumalan huoneessa eli seurakunnassa? Luonnollisesti ymmärrän, että seurakunnalla tarkoitetaan tässä kaikkien pyhien yhteyttä. Kyse ei siis ole lainkaan mistään organisaatioista tai järjestöistä, joita inhimillisen mielen mukaan on rakennettu. Pelkään, että meidän mielemme (myös täällä Suomessa) on sidoksissa enemmän niihin kuin Jumalan Sanaan, josta meidän kokemusperäinen ymmärryksemme on puutteellinen. Muistan Watchman Neen jonkun kirjansa esipuheessa varoitelleen meitä soveltamasta kirjassa käsiteltyjä asioita käytäntöön liian hanakasti ennen kuin ymmärrämme mitä on elää ruumiissa.
Ruumis, elävä organismi, elävine jäsenineen ja soluineen on enemmän kuin laatikkokaavioinen organisaatio. Meistä sanotaan uskovina, että olemme Kristuksen ruumiin jäseniä. Hieno ilmaisu uskovan elämänyhteydestä Herraan. Kukapa tätä nyt ei haluaisi. Mutta UT sanoo vielä enemmän: se sanoo, että olemme myös toinen toistemme jäseniä. Elämän yhteys siinä on siis paljon syvempi. Niin myös kärsimys ja murhe ruumiin jäsenten tilasta. Kun yksi jäsen kärsii, kaikki jäsenet kärsivät sen mukana.
Miten suhtaudun kun kuulen uskovien avioeroista, lankeemuksista ja luisumisesta pois Jumalan sanan kalliopohjalta? Mitä ajattelen kun kuulen heidän viehättymisestään harhaoppeihin (josta Paavali varoittaa Kolossalaiskirjeessä) tai juutalaiseen lakiuskontoon (josta hän varoittaa Galatalaiskirjeessä)? Miten reagoin tällaisiin viesteihin?
Kun hiljattain luin Hoosean kirjaa, vanha tuttu kohta hyppäsi esille: "Kylväkää itsellenne vanhurskauden kylvö, niin saatte leikata laupeuden leikkuun. Raivatkaa itsellenne uudispelto, silloin kun on aika etsiä Herraa, kunnes hän tulee ja antaa sataa, teille vanhurskautta."
Raivaaminen, kylväminen ja sadon odottaminen - kärsivällisyys kaikessa tässä.
5 comments:
Sain viime viikolla käsiisi erään lähetysjärjestön lehden, jossa muuan aviottoman lapsen siittänyt ja aikaisemman yhdistyksensä kanssa riitoihin joutunut parantajaevankelista mainostaa itseään suuressa kansikuvassa.
Evankelista hyökkää aikaisemman yhdistyksen puuhamiehiä vastaan ja syyttää heitä taloudellisista ja muista väärinkäytöksistä, vaikka taustalla oman likapyykin pesu.
Lehden sisältö on oman megaegon ylistysvirsi. Harvoin edes sekulaarit viihdetaitelijat kykenevät vastaavanlaiseen narsismiin.
Moni lähetysjärjestön johtaja on kuin venäläiset kiekkotähdet. Suuri minä, kyvyttömyys joukkuepelaamiseen, kiiluvat dollarit ja silmissä siintävä voitonparaati Punaisella torilla määräävät tekemisen.
He eivät alistu kritiikkiin, he sivuuttavat arvioinnin ja he itse päättävät, mikä on syntiä ja mikä ei. He ovat seurakuntakurin ulkopuolella. He tekevät itse sitä, mistä muille saarnaavat parannusta.
He ovat usein hävyttömämpiä kuin He käyttävät surutta Jumalan nimeä oman minäkeskeisen valtakunnan rakentamiseen. Kuka murskaa heidän hengelliset kiveksensä, jottei perimä jatkuisi?
Yksi Jumalan huoneessa epäjärjestystä aiheuttava merkittävä tekijä on sisäisesti rikkinäisten ihmisten pyrkiminen johtajiksi ennen kuin he ovat tervehtyneet (jotkuthan eivät tosin tervehdy koskaan esimerkiksi luonnehäiriöistään).
Mitä korkeammalle seurakunnallisessa hierarkiassa (todellinen seurakuntahan ei Raamatun mallin mukaan noudata kunnallista hierarkiamallia!)nämä pyrkyrit kiipivät, sen vaarallisempia he ovat ja sitä enemmän vahinkoa he saavat aikaan.
Nämä seurakuntayhteisöjä pätemispaikkanaan käyttävät häikäilemättömät nousukkaat ovat kuin sellaiset palloilajien juniorivalmentajat, joille juniorijoukkue on itse asiassa vain keino oman megaegon kohottamiseen. Itse joukkue, saati sen yksittäiset pelaajat, eivät merkitse mitään. Kunhan itse pääsee parrasvaloihin ja palkituksi vuoden juniorivalmentajana.
Näitä pyrkyreitä voi verrata myös sellaisiin poliitikkoihin, joille edustamansa kansan asiat ovat toisarvoisia. Tärkeintä on varmistaa seuraavan kauden paikka "kansanedustajana".
Näitä oman itsetuntonsa ja pätemistarpeensa kohottajia löytyy seurakuntayhteisöistä monilta eri tasoilta. Jollekin riittää pääsy "puhumaan" saarnapönttöön. Se on palvelutyön kliimaksi. Jollekin riittää keltainen liivi ja järjestysmiehen titteli. Jonkun pitää saada suunsa jälki kuulumaan hyvissä saarnoisssa, joita ihmiset kehuvat "olipa hyvä puhe" ja jäävät odottamaan seuraavaa puhetilaisuutta. Joillekin oma ego kiinnittyy järjettömän kirkkomonumentin rakennusprojektiin.
Moni paimen ottaa Ylipaimenen paikan ja puhuu lampaistaan. Moni sotapäällikkö ottaa Ylipäällikön paikan ja toimii itse sotilasjohtajan ja käyttää seurakuntaa omien tarkoitusperiensä saavuttamiseen. Moni opettja ottaa todellisen Rabbin paikaan ja sitoo kuulijansa omiksi opetuslapsikseen.
Epäjärjestys Jumalan huoneessa näyttää paremminkin säännöltä kuin poikkeukselta - valitettavasti.
Jeesus sanoi, että ihmisten kunnia oli ihmisille tärkeämpi/mieluisampi kuin Jumalan kunnia.
Tuota soveltaen voisi sanoa, että kohtaamamme yksilön tarpeet voivat jäädä jalkoihin sen kustannuksella, että pyrimme miellyttämään osatoveriamme, vertaisjoukkueemme jäseniä.
Pelaammeko joukkueessa, jossa pallona on lapsi, vanhus, työkaveri tai kuka tahansa lähimmäinen, ja liittoudumme mieluummin ihmisten kanssa, niin että Jeesuksen sanoma lause toteutuu. Mietin vaan, ketä palvelemme omalla pelikentällämme.
*reps! "murskaa hengelliset kivekset" :P
Joo, tiedän... Peken kieli on sekä alkuvoimaista että vulgaaria näin jälkimodernissa urbaanissa kontekstissa käytettynä. Missä lie oppinut?
Mutta itse asia piirretään eteemme hyvin ymmärrettäväksi: miten estää moista hengellistä dna:ta jatkumasta, moninkertaistumisesta puhumattakaan?
Post a Comment