Meidän on ensin hyvä tarkastella sitä, mikä oli tilanne alussa. Toiseksi meidän on hyvä ymmärtää se, että se, miten nyt tarkastelemme asioista on monien hyvin toisenlaisten asioiden läpitunkema, kuin Jeesuksen ja apostolien aikana. Kolmanneksi meidän on erinomaisen ajankohtaista löytää uusitestamentillinen oppiminen käytännössä. Se nimittäin eroaa siitä, miten nykyään koulutetaan Jumalan valtakunnan työntekijöitä.
Mikä oli siis tilanne alussa?
Jeesus ja Hänen opetuslapsensa, apostolit olivat juutalaisen kulttuurin keskellä kasvaneita. Tämä kulttuuri taas oli saanut alkunsa ja elinvoimansa Vanhan testamentin Pyhistä Kirjoituksista ("laki ja profeetat"). On tietenkin selvää, että juutalainen uskonnonharjoitus Jeesuksen päivinä oli "viralliselta linjaltaan" etääntynyt hyvin kauas Ilmoituksen Antajan alkuperäisestä toiminta-ajatuksesta. Jeesus hyökkäsi tätä ulkokohtaista uskonnonharjoitusta vastaan ja Hänen seuraajansa - eritoten Paavali, entinen rabbiinikoulun uraohjus, jolla juutalaisen mittapuun mukaan oli loistava tulevaisuus takanaan - ottivat jatkuvasti yhteen uskonnollisten johtajien, mutta myös sen lain puolesta kiivailevan maallikkosiiven kanssa.
Kuitenkin Jeesus noudatti opetuslapseuttamisessaan juutalaisten rabbien käytäntöjä ja perinteitä: opetuslapset olivat tehneet tietoisen päätöksen seurata opettajaansa, jopa hylänneet maallisen ammatin ja elivät tietyn aikaa elämästään hyvin tiiviissä elämänyhteydessä keskenään. Juutalaiset oppineet korostivat usein, että kunkin tulisi hankkia itselleen luotettava rabbi, niin että "hän pääsee epäilyksistään". Tähän liittyi myös se, että kunkin tuli myös itse "tehdä paljon opetuslapsia", niin että nämä välittäisivät Tooran edelleen omille oppilailleen. (Vrt. 2.Tim. 2:2.)
Rabbien opetustapa perustui keskusteluun ja väittelyihin, jonka tarkoituksena oli kehittää oppilaan oma-aloitteista ajattelua. Tähän saattoi liittyä opettajan taholta tahallista provosointiakin, kuten Jeesuksellakin. Kun oppilas ei suoraan voinut väittää vastaan opettajalleen, hän oppi käyttämään ja lainaamaan Kirjoituksia tällaisissa tilanteissa.
Lisäksi monet juutalaiset rabbit (esim. UT:ssakin mainittu rabbi Gamaliel) korostivat kirjeenvaihdon merkitystä yhteyksien luojana. Tuon ajan maailmassa tämä edellytti luonnollisesti myös avoimempaa suhtautumistapaa kreikan kieleen, jolla esimerkiksi Paavali kommunikoi omien opetuslastensa kanssa. Myös kirjurin käyttö oli tavallista eli Paavalikin kirjoitutti seurakunnille suunnatut laajat opetus- ja paimenkirjeensä.
Kun Jeesus kehottaa tekemään kaikista kansoista opetuslapsia Hänelle, Hän käyttää siinä verbimuotoa "matheeteusate". Tämä voidaan paremmin kääntää "opetuslapseuttaa", koska kreikassa sanassa ei ole mitään "tehdä"-verbiä. Koko Paavalin apostolintyö oli tuon saman "opetuslapseuttamisen" idean levittämistä kaikkalle maailmaan. Itse asiassa tuo asenne ei ollut mitenkään vieras juutalaisille itselleenkään. Talmudissa sanotaan, että "Pyhä Jumala, ylistettäköön Hänen nimeänsä, ei ole hajottanut Israelia kansojen keskelle muuta varten kuin siksi, että he tekisivät käännynnnäisiä".
Jos ajatellaan Jeesuksen julkisen toiminnan aikaa, niin pääpaino siinä on ollut opetuslapseuttamisessa. Tärkeysjärjestyksessä toisena tuli suuret massakokoukset, joiden tarkoitus oli julistaa ja ilmentää Jumalan valtakunnan läsnäoloa ihmisille. Opetuslapsille suoraan sanoen annettiin "sisäpiirin tietoa" ja erityisopetusta: vertaukset selitettiin opetuslapsille, Vuorisaarnakin oli etupäässä opetuslapsille suunnattu ja tämän joukon kanssa lähdettiin hiljentymään yksinäisyyteen autioon paikkaan, heidät evästettiin apostolin työhön ja heidän kanssaan murrettiin leipää jne. Jeesuksen opetustyyli opetuslasten kanssa oli kyselevä ja keskusteleva, jopa provosoiva. Jeesus ei laskenut heitä helpolla, vaan Hän haastoi, kovisteli, nuhteli ja rakasti. Mutta Hän ei antanut halpoja, valmiita vastauksia, eikä ajatellut heidän puolestaan.
Näitä samoja periaatteita Paavalikin sitten sovelsi käytäntöön: hän keskusteli ja väitteli synagoogajumisten jälkeen juutalaisten ja jumalaapelkääväisten kanssa, julistamisen ohella tietty. Kun katsomme tätä apostolista mallia UT:sta, niin näemme Paavalin pitäneen "dialogeja" opetuslasten kanssa Tyrannoksen koulussa (Apt. 19:9). Sama kreikan kielen sana toistuu Apt. 20:7:ssä, kun oltiin koolla Trooaan seurakunnan kanssa. Oppimisen kannalta tämä on tehokkainta: opetuksen ohella tällä vuorovaikutteisella "dialogilla" on ollut merkittävä sija opetuslapseuttamisessa. Tai ehkä oikeampaa on sanoa, että opetus oli luonteeltaan tällaista dialoginomaista.
Mutta mitä sitten tapahtui?
Periaatteessa tapahtui ihan sama ilmiö, kuin juutalaisuudessakin oli tapahtunut, vähän eri tavalla vaan. Kyse on paikallaan pysyvän veden samentumisesta. Juutalaisuudessa oli jo n. 700 vuotta eKr. lakihenkinen uskonnollisuus syrjäyttänyt välittömän hengellisen kuuliaisuuden. (Ks. esim. Jes. 29:13.) Samalla tavoin noin parin sadan seuraavan vuoden aikana kristinusko oli radikaalisti muuttunut hengenvoimaisesta, karismaattisesta lähetysliikkeestä hierarkkisesti organisoituneeksi kirkkolaitokseksi. Samalla ekspansiivinen herätys oli joko pysähtynyt tai siirtynyt kokonaan pois laitoskirkon piiristä. Kirkko sensijaan omi itselleen hiljalleen rappeutuvan ja hajoavan Rooman hegemonian ja perinnön. Kirkko oli se, joka auttoi Roomaa säilymään hengissä läpi kansainvaellusten ja pimeän keskiajan.
Hellenismi otti vallan kirkossa ja se näkyi käytännössä mm. siten, että kristittyjen kokoontumiset muuttuivat muodollisiksi ja jäykän juhlallisiksi menoiksi, saarna ja opetus korkealentoisiksi ja vaikeatajuisiksi puhetaidon tyylinäytteiksi, jossa kunnioitettiin enemmän antiikin Kreikan retoriikan perinteitä kuin suoraa Hengen inspiraatiota. Loppupelissä koko homma vaihdettiin latinaksi, jolloin kukaan tätä pyhää kieltä oppimaton ei ymmärtänyt koko jutusta mitään. Seurauksena tästä kaikesta oli se, että syntyi erillinen pappisluokka (klerikaalit) ja maallikkoluokka ("tuo kansa, joka ei tunne lakia on kirottu", totesivat jo Jeesusta vastustaneet kirjanoppineetkin).
Seurakunnan kokoontumisissa jäi tavalliselle seurakuntalaiselle enää vain passiivisen sivustakatsojan rooli, kun korkean akateemisen koulutuksen saaneet papit ohjailivat loistavissa puitteissa toteutettuja kirkonmenoja. Näiden hengelliseen säätyyn kuuluvien ihmisten koulutuksessa korostuivat pian kaikki muut asiat kuin ne, mitä Nasaretin Jeesus ja Paavali Tarsolainen olivat pitäneet tärkeinä. Koulutus sinällään tapahtui ennemmin antiikin perinteitä kunnioittaen kuin apostolien ajan mallia noudattaen.
No, tämä nyt näin hyvin nopeasti ja pääpiirteissään. Kuka haluaa lähemmin tutustua tähän vertaansa vailla olevaan kirkkohistorialliseen huijausoperaatioon, lukekoon Frank Violan ja George Barnan erinomaisen kirjan "PaganChristianity?". Mutta anyway, näin kauas oli etäännytty Jeesuksen ideasta opetuslapseudesta. Kun alkutilanne oli 1.Kor. 14:n mukaan se, että kun seurakunta kokoontuu, on jokaisella jotain annettavaa, niin nyt meillä on jäljellä saarnaajakultti ja passiivinen kirkkokansa.
Entä nyt?
Kun ajatellaan kotona kokoontuvien seurakuntien kipupisteitä, niin tässä on yksi. Valitettavan usein vanhat saarnaajamallit ovat edelleen vaikuttamassa keskuudessamme ja myös meissä itsessämme. Tässä kohtaa myönnän itse olevani oppimassa, koska minun kutsumukseni on olla sananjulistaja ja opettaja. Minun itseni on ollut opittava pois tästä perinteisestä yksisuuntaisen viestinnän mallista, millä me edelleen passivoimme uskovia. Karu totuus on myös se, että vaikka siirrämme kokoontumisemme pois kirkoista jonkun olohuoneeseen, niin se ei vielä takaa, että koko tuo uskonnollinen maailma olisi jäänyt taakse. Minusta näyttää mitä ilmeisemmältä, että se tulee kiusallisen takiaismaisesti mukana vanhasta uuteen ympäristöön.
Tähän liittyy olennaisesti kysymys oppimisesta ja siitä, missä ympäristössä se tapahtuu. Emme voi enää ajatella lähettävämme nuoriamme opiskelemaan vuosikausiksi yliopistoihin tai teologisiin seminaareihin, kun haluamme varustaa heitä hengelliseen työhön. Siteeraan tässä erästä minua viisaampaa veljeä: "Minusta joku raamattuopisto sopii parhaimmillaan(kin) vain melko kapea-alaiseen oppimiseen ja vain tietyissä aiheissa. Se voi olla tukemassa opetuslapseuttamista, mutta ei voi korvata sitä. Sieltä voi myös saada jotain sellaista tietoa, mistä voi olla hyötyä perinteisessä seurakuntatyössä, mutta suurin osa asiasta opitaan tekemällä. Olen parikymmentä vuotta miettinyt, miten uskovien varustaminen olisi paras järjestää. Minusta prosessia pitäisi enenevässä määrin siirtää esim. jostain erillisestä oppilaitoksesta seurakunnan keskelle. Tässä juuri tuo mentorointi / opetuslapseuttaminen / on-the-job-training on askel oikeaan suuntaan - kunhan nuo jutut toteutetaan ja toimivat oikealla tavalla. (Eli aivan kuin kotiseurakunnassakin voivat puhuvat päät pyörittää kirkollista ohjelmaa, on mahdollista että joku "apostolinen" hörhö kloonaa itseään ja jättää jälkeensä vain hengellisiä raatoja. Kaikki hyvä voidaan sössiä mutta väärinkäyttö ei tee oikeaa käyttöä turhaksi.)"
Meidän on palattava siis takaisin apostoliseen malliin - tai oikeammin sanottuna, meidän on annettava Pyhän Hengen luoda toimiva apostolinen oppimisen malli omassa ajassamme. Uskon, että lähitulevaisuudessa tulemme kuulemaan jotain uutta tästä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että meidän on oltava realisteja a)seurakunnan kokoontumisten koon suhteen ja b)uusien johtajien kouluttamisen suhteen ("viisitahoinen palveluvirka" kiertävänä Kristuksen ruumiin keskuudessa, Ef. 4:11s.).
- Minkä kokoisessa ryhmässä seurakunnan luonne Kristuksen ruumiina, jonka jäseniä olemme, toteutuu oikein? Kyse ei ole siitä, ettemmekö voisi kokoontua isoihin massakokouksiin(kin), mutta toteutuuko aito yhteys siellä?
- Miten voisimme säilyttää tuoreen vuorovaikutuksen ja yhteisen jakamisen niin, että jokainen saa suunvuoron? Jos sanomme, että jokaisella on jotakin annettavaa, niin jotainhan sen on myös oltava käytännössä.
- Mikä on apostolisen ja profeetallisen palvelutyön rooli seurakunnan isommissa, yhteisissä kokoontumisissa? Tälle on huutava tarve tällä hetkellä Kristuksen ruumiin piirissä. Lähitulevaisuudessa tämä tarve vain korostuu, luulen.
- Miten kehittää sellaisia johtajien koulutustapoja, jotka toimivat seurakunnan elämän keskellä ja ovat kuitenkin sisällöltään jotain enemmän, syvemmälle vievää? Opetuslasten teko on se meille uskottu missio, ei suurten massojen kokoaminen, uskonnollisten muotomenojen harjoittaminen tai käännynnäisten tekeminen.
No comments:
Post a Comment