Onko kulttuurimme tuhoutumassa?

Olen tässä joulunpyhinä lueskellut professori Timo Vihavaisen kirjaa Länsimaiden tuho (Otava, 2009). Vihavainen on Helsingin yliopiston Venäjän-tutkimuksen professori ja niinpä hänen näkökulmansa tähän aiheeseen on sekä mielenkiintoinen että tavallisuudesta poikkeava. Se kun asettaa koko länsimaisen kulttuurimme ja ennen kaikkea angloamerikkalaisen populaarikulttuurimme luvalla sanoen outoon valoon. Kun näytin kirjaa isälleni hän vähän naureskeli sille sanoen, että ainahan on ollut näitä tuhon ennustajia. Hän ei itse sitä maininnut, mutta itselleni tuli mieleen - luonnollisesti! - saksalaisen Oswald Spenglerin kulttiteos Länsimaiden perikato (ensimmäinen painos suomeksi Kirjayhtymä Oy, 1961).

Spengler jakaa ihmiskunnan historian kahteen kulttuurivaiheeseen, alkukantaiseen ja korkeakulttuuriin. Hän teki myös eron kulttuurin ja sivilisaation välillä, joka on korkeakulttuurin loppuvaihe. Kulttuurin varhaisvaiheessa (esim. keskiajalla) uskonto on sen pohja ja läpäisee kaikki elämänalueet ja ikävaiheet vaikutuksellaan. Kulttuurin loppuvaiheessa taas vallitsee uskonnottomuus, jonka myötä tieteellinen ja taiteellinen luomisvoima sammuu. Ihmiskunta suurkaupungistuu ja seuraa globalisaatio. Lopputuloksena on uusi primitivismi. Näin toteutuu Hillary Clintonin lanseeraama hokema "The world is a village". Konkreettisen toteutumisensa tämä profetia saa, kun afrikkalaisen kylän pojasta tulee isona USA:n presidentti.

Näistä teemoista Vihavainen sitten jatkaa, kehittelee niitä eteenpäin ja päivittää ne. Esimerkkinä viime mainitusta (joka ei ollut ajankohtainen ilmiö Spenglerin aikana) hän ottaa "demografisen kehityksen", jonka valossa länsimaiden perikato on häämöttämässä lähitulevaisuudessa. "Länsimaiden sisällä kasvaa niistä eristäytynyt maahanmuuttajasukupolvi, joka näköjään väistämättömästi tulee muuttamaan niiden luonteen. On syntymässä monikulttuurinen länsi, jossa niin sanottu länsimainen kulttuuri ei suinkaan tule olemaan kaikki itseensä sulattava edistyvän kehityksen korkein aste, vaan väistyvä instituutio, joka jo nyt on puolustuskannalla omissa asemamaissaan

Huolestuttavinta kirjassa on se, että sen perustelut ovat ikävän paikkansa pitäviä. Maailma, jossa aina pitää olla kivaa ja asiat pitää saada "hetitännemullekaikki"-periaatteella, eikä mikään saa olla kurjaa tai tuntua kenkulta, onkin kulkemassa loppuaan kohti. Ainoa toive näyttää toisilla olevan, kuten Vihavainen lainaa kollegansa Jaakko Suolahtea, "että mekin saisimme rappeutua tuhat vuotta, kuten antiikin Rooma".

Uskonto on siis alunperin ollut koko kulttuurin perusfundamentti, jonka varaan kaikki on rakennettu. Oswald Spenglerin mielestä aidolle uskonnolle ovat ominaisia kiellot ja tabut eli siis syntikäsite ja pyhän käsite. Edelleen hänen mukaansa aidolle uskonnolle eivät ole ominaisia sellaiset yleiset periaatteet, kuten ihmisrakkaus tai ihmisten onnellisuusvaatimukset niiden humanistisessa merkityksessä tai ajattelu, että kaikki pääsisivät taivaaseen. Uskonto kukoistaa aikana, jolloin yhteisö on sen käskyihin sitoutunut ja valvoo niden toteutumista keskuudessaan.

Kun tarkastelemme tämän valossa evl. kirkkomme nykykehitystä, niin Kemijärven kirkkoherran Lasse Marjokorven kirkolliskokouksessa marraskuussa 2009 esittämät näkemykset saavat uutta kaikupohjaa. Kristinuskosta sen länsimaisessa ja postmodernissa muodossaan Vihavainen esittääkin viiltävän terävän analyysin: "Nykyinen kristillisyys ei käytännössä sisällä mitään kieltoja eikä käskyjä, vain suosituksia, joiden keskeisenä ideana on, että kaiken keskiössä on ihminen, jolla on lupa toteuttaa itseään kaikin mahdollisin tavoin, kuitenkaan loukkaamatta muiden vastaavaa oikeutta. Mikäli hän niin tekee, kuuluu uskonnon rooliin tuoda anteeksiantoa ja lohdutusta."

Vihavainen heittää kehiin pari pahaa määritelmää oman länsimaisen kulttuurimme rappeutumisesta.

"Kulttuurin rappion sinetti on, kun se menettää itsevarmuutensa, kun se pyytelee itseltään anteeksi pikemmin kuin ylpeilee saavutuksillaan." Jos siirrämme tämän kulttuurisen määritelmän uskonnolliseen maailmaan, niin tätähän evl. kirkko tekee koko ajan esim. homiliittokysymyksessä. Yllättävän nopeasti perässä seuraavat myös muut kristilliset yhteisöt perässä. Tämä dna on aivan kuin aikasytytyksellä piilotettu niiden perustavimpiin rakenteisiin.

"Kulttuurin rappion merkki on myös kieltäytyminen kuolemasta sen arvojen puolesta." Alkuperäisessä kontekstissa Vihavainen puhuu USA:n armeijan mission impossiblesta Irakissa, missä toisaalta käytetään sotilaallista voimaa, mutta jossa toisaalta mitään miehistötappioita (lue: kuolleita ja vammautuneita sotilaita) ei saisi tulla, muuten menetetään "kotirintaman" tuki. Samaa kuvaa voidaan hyvin soveltaa vaikkapa Suomen naivin idealistiseen Afganistanin rauhanturvaamispolitiikkaan, jota sävyttävät presidentti Halosen tai muiden vasemmistopoliitikkojen kaukana todellisuudesta olevat höpötylset humanitäärisestä missiosta.

Sovelletaanpa tätäkin Vihavaisen osuvaa määritelmää taas oman aikamme hengelliseen tilanteeseen. Kuvitellaanpa nykypäivän postmoderni teologi teloitusryhmän edessä kiemurtelemassa itsensä vapaaksi väitteistä Jeesuksen seuraamisesta, seurakuntaan kuulumisesta, sanan julistamisesta ja oikeastaan kaikista häntä vastaan esitetyistä syytöksistä. Loppujen lopuksi kaikki ovat yhtä hukassa, eikä kukaan oikein tiedä mitä tehdä. Teologi lopuksi opastaa harhailevan teloitusryhmän jonnekin moniarvoisuuden hyllyvälle suolle, vakuutellen samalla "kaikkien olevan yhtä autuaita tässä kyselemisessään".

Vihavainen tiivistääkin osuvasti: "Kulttuurissa, jossa mielihyvän maksimointi on ainoa ja perimmäinen tarkoitus, ei mikään voi korvata sen menettämistä. Ei asian etu, ei isänmaa tai oma kunnia. Kysymys onkin äärellisestä, jonka sijoittaminen äärettömän mittapuuksi ei onnistu. Elämää suuremmat arvot ovat länsimaisessa sivilisaatiossa hukassa, ellei sellaisiksi katsota yksilöiden narsistisia arvoja."

Vihavainen väittää, että "kolmannen kristillisen vuosituhannen alkuun näyttää sijoittuvan monia kohtalokkaita ja symbolisesti tärkeitä tapahtumia, jotka kertovat syvistä prosesseista. Elämme suuren murroksen aikaa. ´Ratkaisun vuodet´, joista Oswald Spengler kirjoitti lähes sata vuotta sitten, ovat jo luultavasti takana."

Voi olla, että yksilö ei välttämättä juurikaan kärsi tämän valtavan historiallisen prosessin ottaessa paikkansa historiassa. Rappio saattaa loppujen lopuksi olla hyvinkin siedettävä tila. Kaikki tämä liittyy suuriin monikansallisiin kokonaisuuksiin. Näin Vihavainen asiaa eteemme hahmottaa. On jopa mahdollista, ettei koko asialle yksinkertaisesti enää voida tehdä mitään. "On mahdollista ja jopa todennäköistä, ettei länsimaiselle kulttuurille löydy pelastusta eikä ikuista jatkoa maailmanhistoriassa. Tämä ei olisi yllättävää, sillä kaikilla muillakin sivilisaatioilla on aina kerran ollut loppunsa."

Tunnustaudun itse sen verran jälkimoderniksi, etten näe länsimaisessa kulttuurissa mitään itsessään jumalallista, mikä pitäisi säilyttää. (Jos se sitä paitsi olisi jumalallista, koko tämä keskustelu olisi turhaa, sillä eihän se silloin voisi hävitä.) Kyse on vain eräästä historiallisesta vaiheesta, jossa evankeliumin sana ja Pyhän Hengen uudistus ovat ottaneet kulttuurisen muodon. Tämä johtaa minut käytännössä entistä enemmän tarkastelemaan raamatullista kristinuskoa vähemmistönä, joka se alussa oli ollutkin, ennen ns. konstantinolaista paradigmaa. Se on myös aina kautta koko kirkkohistorian ollut sen todellinen dna. Jumalan valtakunnan tähtäyspiste on kuitenkin aina iankaikkisuudessa, poispäin tästä ajasta.

Minua kiinnostaa myös se, mitä tapahtuu tämän jälkeen ja miten Raamatun profetiat lopun ajoista Euroopassa toteutuvat? Miten ne sopivat yhteen Spenglerin, Vihavaisen & co sekulaarin profeetallisuuden kanssa? Tulemmeko kuitenkin näkemään lähitulevaisuudessa historian suuren käänteen, uuden "Suuren kertomuksen" synnyn?