The Inner Ring - Sisäpiiriläisyys

Olen tässä viime päivien aikana syventynyt C.S. Lewis´in mielenkiintoiseen puheeseen "The Inner Ring", jonka hän piti v. 1944 University of Londonin King´s Collegen vuotuisena puheena yliopiston perustajien muistolle. Se on hyvin ajatuksia herättävää tekstiä, niinkuin Lewis´illä usein on - ja samaan aikaan hyvin haastavaa. Lewis ei nimittäin saarnaa korvasyyhyyn. Ei konservatiiville, eikä postmodernikolle. Ei karismaanikolle, eikä aneemikolle. Hän näyttää olleen harvinaisen kokosydämisesti vihkiytynyt elinikäiseen avioliittoon Totuuden kanssa ja hänen läntökohtansa, motiivinsa ja tavoitteensa nousevat tästä Totuuden läpitunkemasta periaatteesta.

Lewis väittää, "että jokaisen ihmisen elämässä tiettyinä aikoina ja monien ihmisten elämässä aina kehdosta hautaan saakka yksi hallitsevimmista piirteistä on halu kuulua paikalliseen sisäpiiriin ja kauhu jäämisestä sen ulkopuolelle." Tämä intohimon kaltainen halu ei ole mitenkään sidoksissa mihinkään yhteiskunnalliseen tai kulttuuriseen arvostukseen, vaan se voi saada mitä erilaisimpia muotoja.

Ihmisillä, jotka kuvittelevat olevansa vapaita esim. snobismista tai nousujohteisen uran rakentamisesta, tämä kaipuu saattaa saada ihan toisenlaisia muotoja. "Heillä saattaa olla niin kiihkeä halu päästä jonkin muun sisäpiirin jäseniksi, että he ovat täysin immuuneja hienostoelämän houkutuksille. Kutsu kreivittären pitoihin on laiha lohtu miehelle, jota kalvaa tunne siitä, että hän on jäänyt jonkin taiteellisen tai kommunistisen klikin ulkopuolelle. Miesparka. Hän ei kaipaa elämäänsä valoisia saleja, samppanjaa tai skandaalinkäryisiä huhuja kansanedustajista ja ministereistä. Hän kaipaa yksinäisen ullakkohuoneen tai työhuoneen pyhyyttä, yhteen kumartuneita päitä, tupakansavua ilmassa ja herkullista tietoisuutta siitä, että me neljä tai viisi kokoontuneina tähän tulisijan ympärille olemme se porukka, jolla on tieto."

"Usein halu (kuulua sisäpiiriin) kätkeytyy niin hyvin, että tuskin havaitsemme täyttymyksen suomaa nautintoa. Miehet kertovat paitsi vaimoilleen myös itselleen, että ottaa koville jäädä työpaikalle tai oppilaitokseen tekemään pitkää päivää jonkin ylimääräisen työn parissa, koska hän ja se yksi kaveri ja pari muuta ovat ainoat, jotka tietävät, kuinka homma on hoidettava. Tämä ei kuitenkaan ole aivan totta. On tietysti kovin tylsää, kun Fatty Smithson vetää sinut syrjään ja kuiskaa korvaasi: "Tilanne on nyt se, että meidän on tavalla tai toisella saatava sinut suorittamaan se tutkinto" tai "Charles ja minä ymmärsimme saman tien, että sinun paikkasi on tässä komiteassa". Ikävä juttu tosiaan... Ahaa, mutta kuinka paljon ikävämmältä tuntuisikaan jäädä ulkopuolelle! On väsyttävää ja kuluttavaa luopua vapaista lauantai-iltapäivistään, mutta niiden pitäminen vapaina sen takia, että meitä ei tarvita, onkin paljon pahempi asia."

Kun ensi kerran luin näitä rivejä, mietin, missä yhteyksissä ja elämäntilanteissa olin kokenut jotain vastaavaa. Sitten alkoi minulle tyypillinen uunoturhapuro-ilmiö eli muisti alkoi hiljalleen pätkittäin palata. (Minua sivistyneemmät ihmiset puhuisivat déjà-vu-ilmiöstä.) Niinpä tosiaan, seitsemäntoista vuotta kaupungin virassa yhä uudestaan toistuvine organisaatiomuutoksineen, virkajärjestelyineen ja reviirimustasukkaisine etupiirijakoineen. Mitä vielä? Silmiä avaava työjakso erään teologisen oppilaitoksen "sisäpiirissä", lyhyt projektityö erään kristillisen järjestön palveluksessa, muutaman vuoden pesti suomalaisen vapaan keskivertoseurakunnan pastorina jne. Ne kaikki ovat olleet tässä suhteessa opettavaisia kokemuksia. Itseironisesti voisin todeta, että sitä selvimmin tämä yleisinhimillinen ja itsellenikin ominainen taipumus "sisäpiiriläisyyteen" mielessä välkyy, mitä pidempi etäisyys siihen on vuosina. Eli että en kai minä nyt sentään enää...?

"Päällimmäisin tarkoitukseni tässä puheenvuorossa on yksinkertaisesti vakuuttaa sinut siitä, että tämä halu on yksi inhimillisen toiminnan päävaikuttimista. Se on yksi niistä tekijöistä, joiden vuoksi maailma on nykyään sellainen, jona me sen tunnemme - koko tämä kamppailun, kilpailun, epäjärjestyksen, raadannan, pettymysten ja mainonnan sekamelska, ja jos se on yksi päävaikuttimista, niin voit olla varma seuraavasta. Ellet ryhdy toimiin sen torjumiseksi, tästä halusta tulee yksi elämäsi päämotiiveista aina ensimmäisestä työpäivästäsi siihen saakka, kunnes olet niin vanha, ettet enää välitä."

Jos lukee tämän rinnalla Lewis´in scifi-klassikkoa "Piinattu planeetta" (ns. Ransom-trilogian vaikuttava kolmas ja päätösosa), niin ymmärtää jotain siitä, mistä tässä on kysymys käytännössä. Eräs näkökulma tähän moniselitteiseen kirjaan on nuoren, uraansa aloittelevan alemman virkamiehen epätoivoinen yritys päästä mukaan paikallisen yliopiston "sisäpiiriin". Tätä nälkää ruokkivat paikalliset valtaapitävät tehokkaasti kulissien takaa. Koko tilanne kuvataan kaoottisena ja jatkuvassa käymistilassa olevana baabelina (johon Baabelin kielten sekoittumiseen lopulta kaikki päättyykin - mutta millä tavalla!). Mutta nuoren miehen kohdalla kysymys kulminoituu oman elämän tärkeiden arvojen tunnistamiseen: rehellisyys, oikeudenmukaisuus, rakkaus, avioliitto, lähimmäisistä välittäminen jne.

"Yhdeksälle kymmenestä teistä valinnan paikka, joka voi johtaa teidät rikollisille teille, ei tullessaan näyttäydy kovinkaan dramaattisena. Ette todennäköisesti kohtaa ilmeisen pahoja ihmisiä, jotka selvästi yrittävät kiristää tai lahjoa teitä. Lasillisen tai kahvikupillisen ääressä, triviaalina pikku asiana höystettynä parilla vitsillä sellaisen ihmisen huulilta, johon olet vasta alkanut tutustua lähemmin ja jonka haluaisit tuntea vieläkin paremmin - juuri sillä hetkellä, kun pyrit kaikin keinoin olemaan antamatta itsestäsi tökeröä, naiivia tai tärkeilevää vaikutelmaa - tarjous tulee. Tarjous on sellainen, joka ei kaikilta teknisiltä yksityiskohdiltaan noudata sääntökirjaa, jotkakin mitä suuri yleisö, tietämätön ja romanttinen suuri yleisö ei voisi koskaan ymmärtää, jotakin sellaista mistä jopa oman alasi ulkopuoliset nostaisivat metelin, mutta sellaista, uusi ystäväsi valistaa, mitä "me" - ja sanalla "me" yrität olla punastumatta silkasta mielihyvästä - jotakin sellaista, mitä "me teemme aina". Ja jos tulet vedetyksi sisälle, niin syy ei ole se, että janoaisit menestystä tai helppoa elämää, vaan yksinkertaisesti se, että tuolla hetkellä maljan käydessä niin lähellä huuliasi et kestä ajatusta tulla sysätyksi takaisin kylmään ulkomaailmaan. Olisi niin kauheata nähdä miehen kasvojen - noiden ystävällisten, luottavaisten, miellyttävällä tavalla hienostuneiden kasvojen - äkkiä synkistyvän ja muuttuvan ylenkatseellisiksi, tietää olleensa ehdolla sisäpiiriin ja tulleensa torjutuksi. Jos toisaalta joudut vedetyksi sisälle, niin seuraavalla viikolla säännöt taipuvat hieman enemmän ja seuraavana vuonna vieläkin enemmän, ja kaikki tapahtuu mitä iloisimmassa ja ystävällisemmässä hengessä."

Itse löysin siitä paljon (jo etukäteen nähtyjä) yhtymäkohtia oman aikamme EU-integraatioon ja uuden, uljaan Euroopan rakentamiseen, joka on postmodernin ajan ainoa sallittu "Suuri kertomus". Antikristillinen järjestelmä tulee rakentumaan tämän "sisäpiirisiittoisuuden" tarpeen varaan ja jo nyt EU:n Baabelin tornia rakennettaessa tätä käytetään härskisti hyväksi. Lewis oli siis vahvasti profeetallinen hahmo jo ennen kuin sellaisesta käsitteestä kovin laajalti puhuttiin kristittyjen keskuudessa.

"Kaikista mielihaluista juuri halu päästä sisäpiiriin on kaikista taitavin saamaan sellaisen ihmisen, joka ei ole vielä kovin paha, tekemään hyvin pahoja asioita."

Mikä lääkkeeksi "sisäpiiriläisyyteen"? Työelämää ajatellen Lewis sanoo, että "pyrkimys sisäpiiriin särkee lopulta sydämesi, ellet itse onnistu särkemään sitä. Jos kuitenkin onnistut särkemään sen, seuraus on yllättävä. Jos teet työaikanasi työstä itsestään päämäärän, huomaat tietämättäsi päätyneesi siihen ainoaan piiriin, jolla on omassa ammatissasi todellista merkitystä. Huomaat olevasi yksi taitavista ammattimiehistä ja huomaat, että muut taitavat ammattimiehet tietävät sen. Tämä ammattimiesten ryhmä ei millään muotoa ole sama asia kuin sisäpiiri, tärkeiden ihmisten piiri tai se ryhmä ihmisiä, jotka kannattaa tuntea."

Mutta sitten Lewis ohjeistaa vielä syvemmälle, elämään yleensä ja ehkä myös seurakuntaan sovellettavaksi. "Ja jos olet vapaa-aikanasi yksinkertaisesti sellaisten ihmisten seurassa, joista pidät, saat tietämättäsi huomata päätyneesi todelliseen sisäryhmään ja huomaat olevasi mukavasti ja turvallisesti sisällä jonkin sellaisen keskellä, mikä saattaisi ulkopuolelta tarkasteltuna näyttää täsmälleen sisäpiiriltä. Ero on kuitenkin siinä, että tämän ryhmän salaperäisyys on sattumanvaraista, sen ainutlaatuisuus on pelkkä sivutuote, eikä kukaan päätynyt ryhmään esoteerisyyden houkutuksesta. Sillä kyseessä on pelkkä neljän tai viiden ihmisen ryhmä, jonka jäsenistä on mukava kokoontua yhteen tekemään asioita, joista ryhmän jäsenet nauttivat. Tämä on ystävyyttä. Aristoteles luki sen yhdeksi hyveistä. Se saa aikaan ehkä puolet maailman onnellisuudesta, eikä mikään sisäpiiri voi koskaan omistaa sitä."

Tämä kaikki herätti itsessäni paljon ajatuksia liittyen oman kutsumukseni toteutumiseen ja siihen, millaisia keinoja ja kanavia me helposti käytämme edistääksemme tätä. Kyse on paljolti siitä, että jonkun hengellisen yhteisön sisäiset rakenteet ja niiden pohjalta nousevat toimintatavat noudattavat yleisiä, langenneen maailman lainalaisuuksia. Täytyy tuntea oikeat ihmiset ja käyttää oikeita reittejä ja metodeja saadakseen edustamansa asiat läpi. Tässä suhteessa jokin poliittinen puolue, sekulaari järjestö tai kirkolliskokous ei merkittävästi eroa toisistaan. Sinun täytyy päästä ja kuulua tiettyyn sisäpiiriin ollaksesi jotain ja saadaksesi tehdä jotain. Mutta juuri siinä piilee ansa.

Niinpä yksilötasolla ratkaisu on kuoleminen sille ajatukselle, että oma kutsumukseni ja niiden takana olevat (armo)lahjat olisivat jollain tapaa korvaamattomat. Itselleni eräs elämäni kaikkein vapauttavimpia kokemuksia on ollut sen havaitseminen, että vaikka en enää koskaan opettaisi ja julistaisi enää kertaakaan (eli siis toteuttaisi kutsumustani), se ei mitenkään vaikuttaisi minun ja Hänen väliseen suhteeseen. Kaikki on jo täytetty ja itse en voi siihen mitään lisätä. Joko siis olen jotain Jumalan armosta tai sitten en ole ja jos olen, niin se on kutsuni elää sitä todeksi. Ja jos taas en ole, tekisin kuolemansynnin yrittäessäni tehdä parhaani. Haluan siis kuolla synnynnäiselle, lihalliselle tarpeelleni kuulua johonkin sisäpiiriin.

Laajemmalla, yhteisöllisellä tasolla en näe neuvoksi mitään muuta kuin yhteisön jokaisen jäsenen sitoutumisen tuohon päivittäisen pois kuolemisen prosessiin ja antautumisen sellaiseen lähiyhteyteen, jolle on ominaista läpinäkyvyys ja tilivelvollisuus.