Virtanen ja arkistojen aarteita

Virtanen oli pakottanut itsensä vaimonsa mukaan lauantaiaamun kirpparikierrokselle. Jonkinlaisen toiveikkaan odotuksen ja turhautumisen välimaastossa kahlaten hän katseli ihmisten myymälään kuskaamia tavaroita, vaatteita ja kaikkea mahdollista, mitä maa päällään kantaa. Hän näki vaimonsa kahlaavan osastoja läpi innokkaalla uutteruudella ja hänen oli myönnettävä, että hyvin usein tämä teki loistavia löytöjä.

Hänen oma lahjakkuutensa kirpparilöytöjen tekemisessä rajoittui kirjoihin. Tai no, joskus muuhunkin – kuten nyt tässäkin tapauksessa kun hän bongasi ylähyllyltä vanhan hengellisen levyn. Se oli vinyylilevy, jonka molemmilla puolilla oli kaksi laulua. Virtanen muisteli tuntevansa nuoruudestaan kaikki muut laulut, paitsi tätä yhtä, jonka nimi oli ”Tyhjät kädet”.

- Ei kyllä minä taidan muistaa senkin… Virtanen mutisi itsekseen, kun muisti alkoi pätkittäin palailla. Harmi, ettei hänellä enää ollut vinyylilevysoitinta. Muuten hän olisi ilman muuta ostanut levyn.

Virtanen maksoi kassalla tämänkertaisen löytönsä, maan vanhimman ja arvovaltaisimman, nykypäivän kirkollista valtavirtaa edustavan herätysliikkeen juuri eläköityneen johtajan muistelmateoksen ”Jermu vikuri”. Virtanen tuumi, että tekee aina silloin tällöin hyvää peilata näkemyksiään sellaisten kanssa, joiden näkemykset olivat kaukana omista, mutta joita saattoi ihmisinä kunnioittaa.

Virtanen kommunikoi käsimerkeillä kaukana hyllyjen välissä sukkuloivalle vaimolleen, että menisi odottelemaan tätä kirpputorin kahvioon. Kahvin hörpättyään hän istuskeli mietteissään ja laulun sanat alkoivat pikku hiljaa nousta hänen mieleensä. ”Tyhjät kädet”… siinä oli kuvattu hyvin inhimillinen kehityskertomus, joka alkoi siitä kun kertojan kädet ”olivat täynnä aarteita tämän maan” ja kuinka Herra sitten riisui pois ne käsistä. Vain tyhjin käsin kun saattoi palvella Herraa: ”tyhjät kädet sillä olkoon kuka tekee mun työtäni”.

Seuraava vaihe kertomuksessa oli se, että nuo kädet olivat kiireiset. Niin kiireiset, että ne aivan vapisivat kiireestä. Virtanen nuokkui tuolillaan ja tunsi mukavan raukeuden hiipivän jäseniinsä. Samalla kun laulun sanat ja melodia alkoivat aivan kuin kehrätä mielessä, nousi hänen silmiensä eteen kuvia ihmisistä, paikoista ja tapahtumista:

Auttamisintoonsa pakahtuva nainen eräästä seurakunnasta toisella paikkakunnalla, jossa he olivat silloin tällöin veljien kanssa vierailleet. Auttamisen polte oli niin kova, että se oli tuolle naiselle jopa tärkeämpää kuin autettavalle konsanaan. Joskus tuntui jopa siltä kuin auttamatta jättäminen olisi ollut autettavalle suuremmaksi avuksi. Virtanen tiesi kokemuksesta, että mitään tällaista ei saisi sanoa ääneen – ei vaikka hyysätyn olisi jo korkea aika ottaa itseään niskasta kiinni ja oppia vastuullisuutta omasta elämästään. Auttajan kiitoksenkipeä varjo nimittäin astuisi silloin loukkaantuneena esiin ja hän saisi kuulla olevansa kovasydäminen ja rakkaudeton. Auttajan suurin tarve oli tuntea olevansa korvaamaton.

Virtanen vaihtoi asentoa kovassa kahvilatuolissa ja aivan kuin karisti harteiltaan tuon epämukavan muiston, Mutta ei auttanut, sillä laulun kimpoillessa sinne tänne Virtasen tajunnassa, jatkoa oli luvassa. Seuraavana esiin nousivat erään suuren seurakunnan keski-ikäisen pastorin punakat kasvot. Istuttiin ruokapöydässä pastorien palaverissa ja tämä pappismies kertoi kokemuksiaan suuren, monikirkollisen evankelioimiskampanjan suunnittelutyöryhmän palaverista ja muista järjestelyistä.

- Muistan kuinka aivan vapisin kun seisoin siinä liikennevaloissa matkalla palaverista toiseen, niin kiire oli…

Muut pastoriveljet nyökyttelivät ymmärtäväisinä ja hymisivät myötämielisinä vieressä. Kun Virtanen uskalsi hieman kyseenalaistaa tällaisia työkäytäntöjä, jos ei muuten niin vaikka vain ihan ammatillisesti, niin hän sai osakseen katseita, jotka olivat mielenkiintoinen yhdistelmä surumielisyyttä ja paheksuntaa: kurtistuvia kulmakarvoja, huokauksia pää kallellaan, suun mutristelua ja silmien lurpahtelua moisen paatumuksen edessä.

- Mutta eikö joskus täydykin panna kaikki likoon Herran työn eteen? oli eräs vanhempi pappisveli kysynyt lempeästi, mutta aavistus nuhtelua äänessään.

Virtanen oli yrittänyt selittää, ettei hän tarkoittanut Herran työn laiminlyömistä, vaan enemmänkin oman jumalasuhteen varjelemista - vaikkapa erilaisista palavereista ja kissanristiäisistä poissaolemalla. Se oli turhaa ja tämän kollektiivisen pastoraalisen knock-outin oli täydentänyt nuori virkaintoinen nuorisopastori pöydän päästä:

- Niin, kirottu olkoon se, joka Herran työn kelvottomasti tekee!

No, laulu liikkuu eteenpäin Virtasen pääkopassa, kaikuen tyhjässä tilassa seinästä toiseen. Seuraavaksi lauluntekijän kädet olivat olleet voimakkaat: niillä oli tehty työtä ”uhkuen voimaani”. ”Vain harvoin ne rukoili…”, totesi runoilija.

Virtasen mieleen nousi nuoruusvuosilta kuvia ikätovereista ja uskonveljistä, joiden kanssa oli lähdetty voittamaan maata Kristukselle. Ei oltu säästetty itseään, ja mikä pahinta, ei myöskään säästelty perhettä, vaimoa, eikä lapsia. Herran työlle uhrattiin kaikki parhaat miehuusvuodet, lahjat ja voimavarat. Hänelle kun ei riittänyt muuta kuin kaikki.

No, kyllähän totuus oli, ettei tuon testosteronilta tuoksuvan moolokin loputtomia vaatimuksia voinut kukaan täyttää. Eivätkä kaikkien avioliitot sitä kestäneet. Ja kyllä joidenkin lapsille tuli aito inho kaikkea uskovaisuutta kohtaan isien uran rakentamisen takia. Ja lopulta: eivät kaikki miehetkään sitä menoa loputtomiin kestäneet. Tuli hairahduksia, luopumista, loppuun palamista…

Niin, katkera totuus oli se, että tuossa vahvojen, voimakkaiden käsien kohdassa hän tunnisti niin itsensä. Jotain elämä oli kuitenkin opettanut Virtaselle: hän uskoi itsensä suuremman Voimakkaan käsiin, eikä tuominnut itseään sen enempää. Tosiasiassa näitä muistellessa saattoi, jos ei nyt aivan nauraa, niin ainakin lempeän ymmärtäväisesti hymyillä itselleen. Niin läpinäkyvää tuo parhaiden miehuusvuosien omassa voimassa eteenpäin puskeminen oli näin jälkikäteen sitä tarkastellessa. Tämä kaikki vaikutti Virtasessa myöskin sen helpottavan vapauden, ettei hän enää piitannut muiden lausumista tuomitsevista arvioinneista itsestään. Herra on tuomarini ja aikanaan Hän paljastaa kaikki asiat.

Osa tuosta paljastamisesta tapahtuu toki jo ihmisen elinaikanakin. Se on silloin suurta armoa ja siihen liittyy aina sekä vanhasta poisoppimisen että uuden tilalle oppimisen mahdollisuus. Niinpä Virtanen nytkin näkee tuossa kaikessa innokkuudessa hengellisen omavoimaisuuden, joka kyllä piiskasi rehellisesti uskossa olevan ihmisenkin mitä huikeimpiin suorituksiin. Katkera tuomio tuosta kaikesta kuitenkin oli lauluntekijän sanoin: ”mut omaa tein työtäni…”

Sitten laulussa tapahtuu käänne. Runoilija kertoo: ”mut Herra kun käsiini koski, mä arvet naulojen näin”. Tämä väsyneen työntekijän, jollainen Virtanenkin oli ollut, ja Nasaretilaisen kohtaaminen muutti lopulta kaiken. Laulun lopulla sanoma kirkastuu, kun kuulijaa kehotetaan laskemaan kätensä Jeesuksen käsiin. Vain siten onnistuu työn teko Herran elopelloilla.

Virtanen istuu tuolissaan kirpputorin kahviossa kummallisessa olotilassa. Hän on kyllä valveilla ja havainnoi selvästi ympäristöään: ohikulkevat ihmiset, autot ulkona parkkipaikalla, tuoreen pullan ja kahvin tuoksu, rahapeliautomaatin kilinä… Mutta samaan aikaan hän on astunut aivan kuin tyystin toiseen maailmaan. Hän melkein tuntee Jeesuksen ottavan hänen kätensä käsiinsä ja puristavan niitä lujasti. ”Laske kätes mun käsiini, niin voit tehdä mun työtäni”.

Sitten kaikki on ohi. Hänen vaimonsa seisoo hänen edessään syli täynnä varmasti mitä tarpeellisimpia ostoksia. Vaimo katsoo Virtasta lempeästi ja sanoo:

- Mitäs sinä täällä taas uneksit? Eiköhän lähdetä jo kotiin…

Kotimatkalla autossaan Virtanen ei voi olla vielä pohtimatta koko juttua. Enkö vai ole vieläkään oppinut läksyä, kun Herran näin täytyy minua siitä muistuttaa? Vai onko tässä kenties opetus joillekin toisille? Hän päättää kysyä neuvoa vaimoltaan:

- Mitä luulet, kulta, uskotaanko minua, jos etukäteen varoitan jotain uskonveljeä jostain asiasta, jonka olen itse läpikäynyt? Vai onko niin, että jokainen joutuu kulkemaan itse tiensä ja tekemään omat erehdyksensä?

Vaimo katsoi häntä niin kuin ei ymmärtäisi sanaakaan siitä, mitä toinen sanoo. Tämä lieneekin totta.

- Ootkos sinä taas nähnyt niitä näkyjäsi, Virtanen?

Samassa ollaan jo kotipihassa.