Sunday, August 02, 2009

Kuluneelta viikolta

on jäänyt mieleeni lähes kuiskauksenomainen Jumalan puhe siitä, miten minun pitäisi suhtautua lähimmäisiini. Koska omat sanani ovat tässä kohtaa riittämättömät kuvaamaan Hengen kuiskauksien sisältöä mielessäni, turvaudun erääseen arvostamaani, minua viisaampaan kristittyyn kirjailijaan. Hän osaa minua paremmin pukea sanoiksi nämä ajatukset.


"On vakava asia elää mahdollisten jumalten ja jumalattarien yhteisössä, muistaen, että tylsin ja mielenkiinnottominkin puhuttelemanne henkilö saattaa jonakin päivänä olla olento, jota hänet nähdessänne haluaisitte palvoa tai jossa kenties on painajaisenomainen kauhun ja rappion leima. Kaiken päivää me jossakin määrin autamme toisiamme jompaankumpaan näistä kohtaloista. Näiden kaikki käsittävien mahdollisuuksien valossa, niille kuuluvalla kunnioittavalla pelolla ja varovaisuudella, meidän tulisi hoitaa kaikki keskinäiset asiamme, ystävyyssuhteemme, rakkautemme, leikkimme, politiikkamme. Ei ole olemassa tavallisia ihmisiä. Milloinkaan ette ole puhuneet pelkälle kuolevaiselle. Kansat, kulttuurit, taiteet, sivistysmuodot - ne ovat kuolevaisia, ja meihin verrattuna ne elävät hyttysen elämän. Mutta kuolematon on se, jonka kanssa me pilailemme, työskentelemme, solmimme avioliiton, jota torumme ja käytämme hyödyksemme - on kysymys loputtomista kauhuista tai ikuisesti kestävästä kirkkaudesta. Tämä ei tarkoita sitä, että meidän olisi aina oltava vakavia. Meidän täytyy ilakoidakin. Mutta meidän huvituksiemme täytyy olla sen laatuisia (ja tosiasiassa sellaiset ovatkin hauskimpia), jollaisia harrastavat keskenään ne ihmiset, jotka alusta alkaen ovat ottaneet toisensa vakavasti - ilman kevytmielisyyttä, ylemmyyden värittämää suhtautumista ja omahyväisyyttä. Ja armeliaisuutemme on oltava todellista ja kallisarvoista rakkautta, - meidän täytyy tajuta synti syvällisesti siitä huolimatta, että rakastamme synnintekijää - se ei saa olla pelkkää suvaitsevaisuutta tai halpahintaista lempeyttä, joka on rakkauden irvikuva, samalla tavalla kuin kevytmielisyyskään ei ole todellista hauskuutta. Pyhän sakramentin jälkeen lähimmäisenne on pyhin aistienne havaitsema kohde. Jos hän on kristitty lähimmäinen, hän on lähes yhtä pyhä kuin ehtoollinen, sillä myös hänessä Kristus vere latitat - hänessä on totisesti kätkettynä sekä hän, joka ylistää, että Hän, jota ylistetään, itse Kaikkivaltiaan Jumalan kunnia."

(C.S. Lewis, "The Weight of Glory", s. 273-274.)


Onpa näkymät! Sovelletaanpa siis tätä raamatullista näkökulmaa käytäntöön
- keskustellessamme ei-uskovan ihmisen kanssa
- äidin syntymäpäivillä sukulaisten kanssa
- kaikkein lähimmissä ihmissuhteissa
- perjantai-illan katuevankelioinnissa...


2 comments:

Mimosa said...

todellakin! kunnioitus on niin tarkea asia. Ihmiset kohtelevat toisiaan niin paljon kuin halpaa makkaraa.. :( Tan tulis olla meidan sydamen asia!! (ja asenne) Hyvin sanoi sen C.S. Lewis, tosi hyva teksti.

Anonymous said...

Kaikille tästä aiheesta kiinnostuneille suosittelen Mike Masonin kirjaa Practising the Presence of People.

Noin muuten olen samaa mieltä, että Timo voisi pistää blogiensa otsikot paikalleen :-)