Uskonnollisuuden muodonmuutos

Tällä otsikolla aloitti viime sunnuntain (13.01.2008) Etelä-Suomen Sanomat juttunsa, joka käsitteli muutoksia suomalaisessa hengellisessä ja uskonnollisessa ilmastossa. Juttu ei itselleni sisältänyt mitään hirveän järisyttäviä uutisia, mutta pari mielenkiintoista jutskaa sieltä voisi poimia.

Haastateltavana oli suomalaisten uskontokäsityksiä selvittänyt kasvatustieteilijä Päivi Lith. Hänen mukaansa eräs tällä hetkellä vallitseva trendi on siirtymä suuremmista uskonnollisista yhteisöistä pienempiin. Itse lisäisin tähän vielä sen, että uskonnollisen yhteisön koko ei näytä olevan niinkään ratkaiseva kuin sen institutionaalinen luonne; jälkimodernissa kulttuurissa se näyttäisi olevan kasvun este – tai paikallaan pysymisen tae, kummin päin vain. Tämä näkyy esim. siinä, että tilastojen mukaan viime vuonna valtiokirkkoon kuuluvien määrä laski 81,7%, helluntaikirkko kasvoi 239 henkilöllä ja Vapaakirkko 49 henkilöllä. Emme siis voi puhua kasvusta, vaan viivytystaistelusta.

Mielenkiintoinen on Lithin havainto; ”Pienet maallikkoyhteisöt koetaan ilmeisesti turvallisiksi ja henkilökohtaisiksi. Syvemmin tässä voi nähdä paluuta kristillisyyden alkuaikoihin, alkuseurakuntaan. Alkuseurakunta oli hyvin pienten, toisilleen tuttujen ihmisryhmien verkko, ilman virkapapistoa ja keskushallintoa.”

Taidatkos sitä selvemmin sanoa. Tulipa se nyt todistettua myös kasvatustieteilijän suulla.

Lith käyttää myös mielenkiintoista käsitettä, sijaisuskonto. Isoista institutionaalisista kirkoista eroamista, mutta yllättävää kyllä myös niissä pysymistä on selitetty tällä käsitteellä. Lithin mukaan ”sijaisuskonto on uskonelämää, jossa pieni vähemmistö ylläpitää uskontoa enemmistön puolesta. Hiljainen enemmistö on tästä tietoinen ja hyväksyy sen, mitä vähemmistö tekee. Tässä järjestelyssä kirkon työntekijät ja aktiivimaallikot hoitavat rituaaleja ja uskovat muiden puolesta.”

Kuulostaako tutulta? Jokainen voi omin silmin seurakuntaelämää seuraamalla todeta Lithin väitteen paikkansapitävyyden. Ei vain valtiokirjkon kylmien katedraalien holveissa, vaan myös vierailemalla melkein missä tahansa keskiverto helluntai-, vapaa- tai whatever seurakunnassa. Tästä on selvästi nähtävissä kaksi seurausta; toisaalta päätoimisten hengellisten työntekijöiden ja maallikkoaktiivien loppuunpalaminen ja toisaalta tavallisten riviseurakuntalaisten passivoituminen ja pysähtyminen hengellisessä kasvussa.

Tätä taustaa vasten Lithin ensimmäinen toteamus alkuseurakunnan luonteesta ja paluusta siihen tuntuu vieläkin ajankohtaisemmalta.