Meillä on ongelma
Meillä on ongelma. Se on nimeltään ”seurakunnattomat”. Nuo omista hengellisistä yhteisöistään ulospotkitut, poislähteneet tai pikku hiljaa toiminnasta pois jääneet uskovat ihmiset. Tapaan entistä enemmän ihmisiä, nuorempia ja vanhempia, miehiä ja naisia, kirkon sisä- ja ulkopuolelta, uusista seurakunnista tai perinteisten tunnustuskuntien liepeiltä, jotka ovat näitä.
Lähdön syyt ovat moninaiset. Kuka on pettynyt ohjelmapalveluja tuottaviin koneistoihin, kuka on uuvutettu loputtomien ja kaukana omasta kutsumuksesta oleviin vastuisiin. Joku on törmännyt kovaan johtajuuteen, jonka ymmärtämättömyyden ja puhumattomuuden kivikasvot eivät koskaan ole kommunikoineet hyväksyntää hänelle.
Olipa pois lähdön syy mikä hyvänsä, niin yhteistä useimmille on se, mitä Neil Cole totesi eräässä haastattelussa osuvasti: kun ennen jätettiin oma seurakuntayhteys uskosta luopumisen takia, niin nyt sama tapahtuu uskon säilyttämisen takia.
Todellisuudessa meillä on ongelma nimeltä systeemi, joka synnyttää näitä seurakunnattomia. Synnytys tapahtuu samalla tavoin kuin syntyy siruja ja silppua, kun työnnät esineen valtavien pyörivien hammasrattaiden tai myllynkivien väliin. Joidenkin synniksi on tullut vain omilla aivoillaan ajatteleminen, systeemin todellisen luonteen läpinäkeminen ja kiusallisten kysymysten tekeminen.
Se, mikä seuraa näitä ulossylkäistyjä äitiuskonnon systeemin läksiäislahjana on syyllistäminen; uskosta luopunut, hengellisen suojan menettänyt, kirkkoshoppailija, hengellisesti ylpeä, juureton, kapinallinen...
Näille ihmisille, jotka uskonnollinen systeemi on armottomasti kieltänyt, leimannut, hylännyt ja ulos ajanut, tulisi julistaa evankeliumia, ilosanomaa Jeesuksesta: Sinun identiteettisi ei ole edellä mainittu. Raamattuhan sanoo, että ”te ette siis enää ole vieraita ettekä muukalaisia, vaan te olette pyhien kansalaisia ja Jumalan perhettä, apostolien ja profeettain perustukselle rakennettuja, kulmakivenä itse Kristus Jeesus, jossa koko rakennus liittyy yhteen ja kasvaa pyhäksi temppeliksi Herrassa; ja hänessä tekin yhdessä muitten kanssa rakennutte Jumalan asumukseksi Hengessä.” (Ef. 2:19-22)
Entä oletko koskaan lukenut Raamatusta, mitä Herra lupaa Sinullekin? ”Minä itse kaitsen lampaani ja vien itse ne lepäämään, sanoo Herra, Herra. Kadonneet minä tahdon etsiä, eksyneet tuoda takaisin, haavoittuneet sitoa, heikkoja vahvistaa; mutta lihavat ja väkevät minä hävitän. Minä kaitsen niitä niin, kuin oikein on.” (Hes. 34:15-16)
9 comments:
Mutta eikö tuo Hesekielin kohtakin puhu siitä, että takaisin omaan seurakuntaan on palattava tai että Herra tuo sinne takaisin?
Timo
Erittäin hyvä havointo, että yhä suurempi osa Jumalan valituista kristuksessa eivät ole osa "virallista" seurakuntaa. Kuten hyvin olet toitottanut, he ovat silti osa Kristuksen elävää seurakuntaa. Harmillisinta tässä kuitenkin on se että useimmat elävät syyllisyydessä ja ilman kristillistä yhteyttä. Mikä on sinun lääkkeesi tälle tilanteelle? Mikko
Totta, monet "seurakunnattomiksi" leimatut kokevat syyllisyyttä tilanteestaan. Evankeliumi (johon viittaan kirjoitukseni lopussa) vapauttaa ihmisen syyllisyydestä. Sitä kautta löytyy oikea uskovan ihmisen identiteetti.
Mitä tarkoitamme "kristillisellä yhteydellä"? Eli mikä luokitellaan uskovien yhteydeksi eli srk:ksi? Riittääkö siihen Sinua lähellä oleva rukous- tai raamattupiiri, kotiryhmä, solu tmv. vai pitääkö sen olla "riittävän" iso ja perinteiseen yhdistysmuotoon järjestäytynyt "virallinen" uskonnollinen yhteisö?
MInusta ensin mainittu riittää, enkä löydä UT:sta (johon koko homman tulisi perustua, eikö vaan?) vaatimuksia mihinkään muuhun. Siitä lähiyhteydestä on kaiken alettava. Jos homma toimii siellä, niin hyvä - voimme mennä eteenpäin. Tarkoitan tällä verkostoitumista muiden saman dna:n kantajien kanssa omalla kotipaikkakunnallasi. Mutta jos homma ei toimi siellä, niin on ihan turha yrittää rakentaa laajempiakaan yhteyksiä. Silloin vain toistetaan ja monistetaan alkuperäistä ongelmaa, syntiä tmv. Pelkään monien "oikeiden" srk:ien kantavan tätä vääristynyttä tai vaurioitunutta dna:ta itsessään.
Yksinkertaisesti; meillä on pieni joukko uskovia, eri ikäisiä miehiä ja naisia ja heidän lapsiaan. Me kokoonnumme noin kerran viikossa, käytännössä yleensä jonkun kotona. Jaamme elämästämme, syömme ja juomme, harrastamme joskus jotain, luemme ja jaamme Sanasta, rukoilemme ja ylistämme etc. Se ei ole virallista. Se on yksinkertaista. Se ei pyri tulemaan miksikään "viralliseksi" rekisteröidyksi srk:ksi. Se vain toimii käytännössä. Tarvitseeko srk:n olla siis sen enempää? Ja jos, niin mitä se on?
Mene ja tee Sinä samoin. Luulen, että moni keinotekoisesti syyllistetty "seurakunnaton" epäilee suotta voisiko se olla näin yksinkertaista. Jeesus kuitenkin sanoo olevansa keskellämme, kun meitä on 2-3 koolla Hänen nimessään. Rohkene kutsua sitä uskovien yhteyttä, jossa elät ja liikut seurakunnaksi. Rohkene puhua asioista niiden oikeilla nimillä.
Timo
Hyvää tekstiä taas Timo! Voi, että! Minäkin huomasin syyllistyväni siihen, että puhun seurakunnastani rukouspiirinä... Pitääkin alkaa puhua siitä seurakuntana, sillä sitä se on.
Mielenkiintoista ajatuksenvaihtoa...
Kyllä minustakin tuntuu, että osaksi virallista yhteiskuntajärjestelmä sopeutunut kansankirkko on tullut tiensä päähän. Kansankirkon hierarkinen hallinto, joka vastaa yhteiskunnasta (suom. huom. ei Raamatusta) omaksuttua kunnallista päätöksentekojärjestelmää, ei yksinkertaisesti kykene vastaamaan kiihtyvällä vauhdilla muttuvan yhteiskunnan haasteisiin. Se on hitaasti reaktiivinen - ei proaktiivinen. Useimmiten reaktiivisuuskin vie pois päin Raamatusta. Homopareja siunaileva Leena Huovinen valittiin muuten pappisliiton toimesta vuoden 2007 papiksi.
Muut viralliset pienet uskontokunnat ovat kansankirkkoja pienoiskoossa. Niiden rakenteiden seurakunta- DNA on sama kuin luterilaisella kansankirkolla.
Helluntailiikekin (ollut oma uskonnollinen viitekehykseni) on kovaa vauhtia sisäisten riitojen siivittämänä menossa kohti kirkkokunnallistumista. Tämä aikoinaan radikaali kansanliike on tullut yhteiskuntakelpoiseksi. Lähes ainoa asia, mikä alkuaikojen palosta on säilynyt, on oikeaoppisuus ja ylimielinen suhtautuminen muihin kristittyihin.
Seurakunta orgaanisena yhteisönä pursuaaaaaah... ulos jäykistä rakenteista. Hieno homma. Paavali yritti radikaalin kristinuskon kanssa alussa synagogajärjestelmässä. Mutta ei se sopeutunut uuteen viiniin. Eikä nämä vanhat leilit tulevaisuudessakaan kestä uutta viiniä. Antaa vanhan viinin killua vanhoissa leileissä, mutta virratkoon uusi viini uusiin leileihin - ei uusiin tunnustuskuntiin, vaan raamatulliseen seurakuntaan, joka tulee ilmi monimuotoisella tavalla kodeissa, työpaikoilla, uimahalleissa, stadioneilla - ja pakko vkai se on myöntää myös kirkkorakennuksissa.
Seurakunnattomuuttako, ei toki!
Aiemmin kirkkokuntiin kuulumattomia sanottiin pelkästään seurakunnattomiksi, kuulee käytettävän nimitystä; "uskonnottomat".
Tuossa jälkimmäisessä on selvästi jotain tarkoitushakyuista ilkeämielisyyttä. En puutu siihen nyt, vaan tuohon "seurakunnattomuus" käsitteeseen omalla kokemuksellani menneisyydestä.
Seurakunta käsitettä olisi hyvä tarkastella sen alkuperäisessä merkityksessä silloin, kun halutaan löytää oman elämän tilanteeseen oikea tila tässä kysymyksessä. Silloin voi käydäkkin niin, että löydät seurakunnan lähempää, kuin osasit arvatakkaan, jopa omasta kodistasi parhaimmillaan. Kerron tässä aluksi jotain omista kokemuksistani tässä asiassa.
Jossakin vaiheessa elämääni tunsin alemmuutta muiden uskovaisten edessä tällaisesta tilanteesta, kun en kuulu mihinkään uskonnolliseen yhteisöön. Tämä tilanne, olla ulkopuolella "leirin" tuli minun kohdalleni ennemmin, kuin varsinainen seurakunta todellisuuden käsite oli minulle auennut sanan kautta. Olinhan kasvanut tuohon tilanteeseen uskovaisen perheen sisällä ja sen tähden monet asiat etenivät minun niihin vaikuttamatta henkilökohtaisesti. Vasta kun aikuistuin ja rakensin omaa elämääni inhimilliseen itsenäisyyteen, silloin vasta kohtasin sen todellisuuden, missä olin.
Aluksi, kun muutin uusille paikkakunnille, minulta usein kysyttiin uskovaisten yhteydessä mihin seurakuntaan kuulun, vastasin, etten kuulu mihinkään seurakuntaan. Tuo vastaukseni herätti minussa ristiriitaisia tunteita. Koin, ettei tuo vastaus vastaa sitä todellisuutta missä olen.
Tuo tilani sai minut sitten huomaamaan, että aliarvion itsessäni Jumalan lapseutta. En vielä tuolloin ymmärtänyt sitä, että Seurakunta on Jumalan perhe ja siitä tullaan osalliseksi syntymällä, niin kuin luonnollisen perheen jäsenyyteenkin. Kun olin uudestisyntynyt niin minusta oli tullut Jumalan perheväkeä ja niin olin myös samalla luonnollisesti Jumalan seurakuntaan kuuluvainen. Tuo oli ollut todellisuutta koko ajan, siitä lähtien kun kuusivuotiaana tulin uskoon yhdessä perheeni kanssa. Tuon ymmärtämisen jälkeen en koskaan enää ole sanonut, etten kuuluisi seurakuntaan.
Koskaan uskossa olo aikanani en ole kokenutkaan olevani ulkopuolinen, ristiriitani oli käsitteen tasolla, eikä todellisuuden.
Niinpä nyt sanonkin jokaiselle kohtaamalleni uskovaiselle, joka on tällaisessa samanlaisessa asemassa Jumalan edessä, älä koe mitään alemmuuden tunnetta, jos kerran olet Kristuksessa Jeesuksessa, Sinulta ei puutu silloin mitään. Seurakunta käytännön tasolla on: Pyhien yhteys, tuo yhteys syntyy aina siinä, missä vähintään kaksi tai kolme Herran omaa kohtaavat toisensa. Siinä yhteydessä on kaikki seurakuntaa koskevat lupaukset, oikeudet ja velvollisuudet voimassa. Se toteutuu siellä, missä Jumalan lapset ovat valmiita jakamaan omastaan myös käytännön tasolla, ottamalla veljet ja siskot koteihinsa tutkimaan kirjoituksista kuinka asiat ovat. Siis kotikokouksiin, veljet ja siskot!
Itse kuulun kyseiseen ryhmään. Hyvä kirjotus. Liian paljon syylistämistä, syyttämistä ja selkään puukottamista olen kokenut seurakunnassa. Itse en pysty sitoutumaan pitkään aikaan mihinkään seurakuntaan. En ole hylännyt uskoa mutta seurakunnan kylläkin. Yllätävän paljon tiedän ihmisiä ketkä ovat kokeneet samoin kuin minä.
Amen! Osasit taas sanoa ja kuvailla asian naulankantaan.
Seurakunnattomiksi ajatellaan niitä, jotka eivät kuulu mihinkään tunnustuskuntaseurakuntaan.
Raamattu puhuu vain kotona kokoontuvasta seurakunnasta ja kaupunginlaajuisesta/paikkakuntakohtaisesta seurakunnasta. Suurin osa nykyisten ns. seurakuntien toiminnasta, työmuodoista ja ohjelmista keskittyy oman seurakunnan, oman työn ja oman yhteisön rakentamiseen. Ja siitä ei Raamatuu puhu lainkaan!
Monet niin sanotut paimenet ja seurakunnan johtajat ovat mustasukkaisia lampaistaan - jotka he ovat ryöstäneet Kristukselta - ja vahtivat heitä, etteivät vaan loikkaisi muihin seurakuntiin, siis muiden vastaavien paimenten laumoihin. Ihan turhaan huolehtivat! Ei Jumalan lapseus riipu siitä, mihin jäsenrekisteriin kuuluu! Muutenhan kannattaisi taivaspaikan varmistamiseksi kuulua kaikkiin mahdollisiin kirkkoihin ja järjestöihin, mitä vain laki sallii.
Ihmiset kasvavat usein valitettavasti enemmän "laisiksi" ja "läisiksi" kuin Kristuksen opetuslapsiksi. Monille identiteetti kristittynä on olla helluntailainen, vapaakirkollinen tai luterilainen. Monet niin sanotut uudetkin seurakunnat järjestävät seurakuntakursseja, joissa opetetaan seurakunnan arvoista jne. Niillä on sama tässä suhteessa sama virheellinen DNA kuin vanhoilla perinteisillä tunnustuskunnilla.
Olennaisinta on kuulua seurakuntaan - paikkakunnan kristittyjen yhteyteen. Tämä yhteys ei ole samaa kuin työmuodot, toiminnat ja ohjelmiin osallistuminen. Seurakunta tulee esiin monimuotoisella tavalla ja moniulotteisilla tasoilla kaikkialla - kodeissa, lähiöissä, työpaikoilla, kouluissa, toreilla jne...
Eletään kristittyinä kaikkialla, suolaa ja valoa tarvitaan. Voi olla aika alkaa julkisesti puhua raamatulliseen seurakuntanäkemykseen palaamisesta. Rakenteiden vallankumous alkakoon!
Post a Comment