Saturday, January 26, 2008

Mistä meidän sitten olisi vapauduttava?

Olen paljon ajatellut sitä, minkä vallan alaisuudessa elämme täällä Suomessa. Tämä koskee niin uskovia kuin ei-uskoviakin. Historiassamme on ollut monia aikoja, jolloin Jumala Henkensä kautta on poikkeuksellisella tavalla toiminut keskuudessamme. Tämä on koskenut ihmisiä niin evl. kirkon sisä- kuin ulkopuolellakin. Itse olen kiitollinen kaikista näistä Hengen tulen ja tuulen ajoista kansamme historiassa.

Se mitä olen miettinyt on kuitenkin se, kuinka paljon juuri tästä elävän herätyksen perinnöstä onkin ajan mittaan tullut uskonnollista painolastia, joka nykyisessä tilanteessamme itse asiassa estää Jumalan Henkeä toimimasta uudella, tuoreella tavalla maassamme? Mikä meillä vielä onkaan edessämme, kun ajattelemme mitä tahansa 1900-luvun loppupuolen herätysliikettä? Tuleeko niistäkin pian samanlaisia uskonnollisuuden linnoituksia kuin edeltäjänsä? Tai kenties vielä pahempia?

Me elämme Suomessa sellaisen voimakkaan henkivallan alaisuudessa, joka ilmenee kulttuurisina ja uskonnollisina tapoina ja tottumuksina. Näiden perusteella nimittäin johdonmukaisesti torjutaan Jumalan Hengen uusi, tuore toiminta ja vaikutus. Älä ole yllättynyt, kun sanon näin. Vai etkö ole tutustunut kirkkohistoriaan, jossa tämä sama kuvio on toistunut kerta toisensa jälkeen taaskin niin kirkon sisä- kuin ulkopuolellakin? Ja luepas evankeliumeja, erityisesti Matteusta ja Johannesta; eikö Jeesus niissä käynyt kaikkein kovimmat kiistansa juuri tuon Häntä edeltäneen herätysliikkeen, farisealaisuuden kanssa?

Kansalliset kirkot ovat omiaan toimimaan tällaisina uskonnollisuuden hengen turvapaikkoina ja linnoituksina. Näistä meidän on vapauduttava. Näitä vastaan Paavali nousee esim. 2. Korinttilaiskirjeen 10. luvun alussa. Emme voi perustella suomalaisuudella tai kirkollisella perimällämme sitä, ettemme voi lähteä mukaan Jumalan työhön silloin, kun Hän ilmestyy. Usein näihin linnoituksiin kuuluu se, että vetäydytään ja ollaan jonkun tietyn ajattelumallin tai toimintatavan takana piilossa. Luullaan, että ollaan turvassa, mutta yhtä lailla ollaan sen hengen sitomia, vankeja.

Tämä on eräs merkittävä selittävä tekijä maamme pysähtyneelle, seisovalle hengelliselle tilanteelle. Linnoitukset eivät nimittäin tee meistä koskaan sotureita. Linnoitukset merkitsevät vartiointia, kontrollia, puolustamista, huoltoa ja varastointia. Linnoitukset tekevät meistä aina velttoa varusväkeä, jonka soturikunto nopeasti tylsyy kilpaa käyttämättömien aseiden kanssa. Soturius taas merkitsee ulos uskaltautumista; taistelukentälle, mutaan, tuleen ja vereen menemistä. Se merkitsee hyökkäystä, koukkaamista, avointa taistelurintamaa ja väijytystä. Soturin on pidettävä huolta aseistaan ja varusteistaan, taistelutovereistaan ja siitä, että vihollinen ei pääse yllättämään.

Luulen, että juuri näiden em. seikkojen takia apostolit ovat Jumalan kutsusta ulkopuolisia suhteessa oman kansansa uskonnollisiin valtoihin ja rakenteisiin. Tai sitten he peräti tulevat muualta, vallitsevan kulttuurin ulkopuolelta, jolloin heidän on helpompi ikäänkuin nähdä metsä puilta ja erottaa Kristuksen ruumiin kipupisteet ja Jumalan työn pullonkaulat tuon kansan keskuudessa. Jokainen ymmärtää, että tällainen kutsu yksinäiseen Jumalan tien raivaamiseen ja kulkemiseen ei ole helppo, eikä kadehdittava. Kuitenkin juuri tätä Jumala on tekemässä; kutsumassa itselleen apostolisia ja profeetallisia työntekijöitä ja varustamassa heitä tähän työhön.

(Sivumennen sanottuna; juuri tämä on se sama syy, miksi apostoleja ei haluta tunnistaa, eikä tunnustaa olemassaoleviksi. Apostolius kun on uhka kaikelle paikalleen pysähtyneelle uskonnollisuudelle. Teologiset perustelut apostoliuden torjumiselle ovat useimmiten vain tältä pohjalta kehiteltyjä sepitelmiä. Pääsyy on pelko.)

Mutta mikä voisi murtaa näiden mielen linnoitusten vallan suomalaisessa hengellisessä kentässä? Vastaus on yksinkertainen, mutta selvä; katumus, rukous ja anteeksianto. Katumus eli sanoutuminen irti esi-isien uskonnollisuudesta, Jumalan työn torjumisesta ja muiden uskovien syrjimisestä. Jumalan pyhien yhteinen esirukous. Anteeksiantaminen itsellemme ja toinen toisillemme ja sen tunnustaminen, ettemme ole vielä tulleet täydellisiksi Kristuksessa. Seurakunnassa, joka on Kristuksen ruumis emme ole toinen toistamme parempia. Jeesuksessa ei enää ole luterilaista, etä helluntailaista, vaan kaikki ja kaikissa on Kristus.

Juuri tämän tähden Paavali Korinttiin saapuessaan ei halunnut tuntea ketään, eikä mitään muuta, kuin Jeesuksen Kristuksen ja Hänet ristiinnaulittuna. Hän saapui Korinttiin Ateenasta, jossa hän oli yrittänyt viestittää evankeliumia sivistyneille kreikkalaisille etnisellä lähestymistavalla, jossa otettiin huomioon heidän sivistyksensä, kulttuurinsa ja uskontonsa. Tämä ei ollut toiminut, vaan koko homma oli valunut tyhjiin. Nyt Korinttiin saapuessaan Paavali oli pyhästi päättänyt pitäytyä yksinomaan saarnaan Kristuksesta Jumalan Karitsana. Seuraukset voimme lukea Apostolien tekojen 18. luvusta.

Mutta mitä sitten tapahtuu kun koko Kristuksen kaupunginlaaja seurakunta tekee parannusta hajaannuksestaan, sanoutuu irti uskonnollisuudesta, sitoutuu anteeksiantoon ja keskinäiseen rakkauteen ja alkaa yhtenä ruumiina rukoilla oman kotikaupunkinsa puolesta? Mitä tapahtuu tälle seurakunnalle? Entä mitä tapahtuu sellaiselle kaupungille, jossa on tällainen Kristuksen seurakunta?

Ja vielä askel eteenpäin; eikö tästä sitten olekin seurauksena se Kristuksen ruumiin rakentaminen, josta Paavali puhuu Efesolaiskirjeen 4. luvun jakeesta 11 alkaen? Usko tai älä, niin tähän Herra on meitä viemässä.







5 comments:

Viher-Tuomo said...

Hei Timo olen pitänyt blogistasi ja olen havainnut paljon hyviä ajatuksia täällä.

Ap.t. 17.-18. lukujen sisältöä kommentoituasi mieleen tuli muutama asia. Paavali oli evankelioinut Ateenassa, kuten mainitsit, etnisellä lähestymistavalla. Homma ei ehkä toiminut juuri parhaalla mahdollisella tavalla, mutta mielestäni ei todellakaan voi sanoa, että koko homma olisi valunut tyhjiin. 17. luvun kolmessa viimeisessä jakeessa mainitaan, että jotkut halusivat kuulla Paavalin opetusta toistekin ja osa ihan oikeasti tuli uskoonkin. Silloin, kun yksikin eksynyt lammas löytää kotiin, taivaassa riemuitaan. Ja jos uskoontulleita olikin sitten vähän, niin Paavali myös oppi tästä ja painotti Korintissa enemmän Kristusta - ei varmasti mikään huono asia - eikä Ateenan puheet näin ollen myöskään olleet turhia.

Olen myös kuullut Japanissa lähetystyötä tehneen Arto Hukarin kommentteja kulttuurin huomioon ottamisesta. Japanissa länsimaisen kulttuurin mukaan julistettu evankeliumi ei tahdo hänen mukaansa mennä perille. Kun oivalletaan joitakin japanilaisten ajattelutapoja, kun maassa ollaan oltu hieman pidempään, voi paikallisen näkökulman ottaa esille silti mitenkään evankeliumia muuttamatta.

Siunattua vuoden jatkoa! Kiitos Herralle kaikesta ja kiitos että kirjoitat blogiisi näin ahkerasti.

Tuomo

Anonymous said...

Kiitos kommenteista, Tuomo.

Ymmärrän kyllä, että on tärkeää tuntea sitä ajatusmaailmaa ja ajattelutapaa, jonka vallassa ihmiset, joille kerron Jeesuksesta, ovat ja elävät. Näinhän itsekin teen nykyisessä postmodernissa lähetystilanteessamme täällä Suomessa (erityisesti nuorten aikuisten kohdalla).

Mutta mutta... Ateenassa jotain oikeasti meni pieleen, koska se mitä siellä tapahtui, näyttää aika poikkeukselliselta Paavalin apostolintoimea tarkasteltaessa. Tarkoitan sitä, että emme juurikaan löydä vastaavanlaista tilannetta ja lopputulosta Apostolien teoista.

Tiedän nyt potkivani persuksille myös yhtä länsimaisen kristillisyyden lempilasta eli apologetiikkaa, jonka arvon sinällään ymmärrän hyvin ja näen tärkeänä. Itsekin harrastan sitä Katsopa vaikka www.onkosetotta.net. Mutta onko samalla kyse myös jossain määrin "pyhästä lehmästä", koska apologetiikan harrastajat aina ja mielellään vetoavat juuri Ateenan tapahtumiin.

Mietitäänpä hetki, mitä Paavalin henkilöhistoriassa tai UT:ssa yleensä kerrotaan Apt. 17. luvun jälkeen kaupungista nimeltä Ateena. Yksi maininta löytyy, etsikääpä se.

Timo

Viher-Tuomo said...

Hyviä pointteja kyllä. Eli apologetiikkaa ei saa unohtaa, mutta sitä ei pidä painottaa ainakaan yksinkertaiseen Kristuskeskeiseen evankeliumiin verrattuna. Siitä olen aivan samaa mieltä. Kuitenkin, jos ne muutamat, jotka Ateenassa tulivat uskoon ja pelastuivat, ei Paavali turhaa reissua tehnyt. Mutta senkin tällä hetkellä tietää yksin Herra...

Antaisitko pienen vihjeen, mistä kyseinen maininta Ateenasta löytyisi?

Tuomo

Viher-Tuomo said...

Taisin alaviitteiden avulla löytää sen kohdan jommastakummasta Tessalonikailaiskirjeestä, jossa Paavali kertoo jääneensä Ateenaan, kun lähetti Tessalonikeen Timoteuksen. Oliko tällä kohdalla edes tarkoitus olla mitään pointtia edelliseen liittyen? :D

Sitten huomasin myös kohdan 1. Kor. ensimmäisestä luvusta, jakeista 22-23: "Juutalaiset vaativat ihmetekoja, ja kreikkalaiset etsivät viisautta. Me sen sijaan julistamme ristiinnaulittua Kristusta."

Aamen! Siunausta :)

Tuomo

Anonymous said...

Ajatuskulkuni tässä kohden on lyhykäisesti seuraava:
- Paavalin toiminta Ateenassa EI saanut aikaan hengellistä läpimurtoa
- Korinttissa taas näin tapahtui
- en pidä vähänä niitä 2-3 Ateenassa pelastunutta ihmissielua, mutta kysyn, missä ja miten Jumala toimii ja mihin Hän sitoutuu?
- jostain syystä Korinttissa näin tapahtui: ks. 1.Kor. 2:1s.
- entä Ateena?
- kaupunki näyttäytyy UT:ssa hengellisesti aika hiljaisena ja ikään kuin syrjässä Jumalan valtakunnan päänäyttämöltä
- siitä kertoo hyvin tuo ainoa Apt:n ulkopuolinen viittaus Ateenaan
- ks. 1.Tess. 3:1
- minusta näyttää aika ironiselta, että siitä kaupungista, jonka henkisen perinnön varaan koko länsimainen sivistyksemme toiselta puolen perustuu, Ateenasta, löytyy viimeinen maininta UT:sta joka kuuluu näin: "päätimme jäädä yksinämme Ateenaan"

No, tämmöisiä ajatuksia.

Veljellisesti
Timo