Keppijumppaa, populaareja ortodokseja ja fundamentalisteja

Teologi ja vapaa toimittaja Jaakko Heinimäki kirjoittaa pakinassaan eilisessä (16.01.2008) Metro-lehdessä seurailleensa oman kotiseurakuntansa uskonnollista tarjontaa. Kirkkopolku kun on päässyt ”ruohottumaan”. Tarjolla olisi ollut toimintaa jokaiselle illalle; näytelmäkerhoa, pienoismallin kokoamista, keppijumppaa, cheerleadingia, sählyä, AA-kerhoa, lähetyspiiriä, puuhakerhoa, kutomapiiriä jne.

”Entä jos minua huvittaisi vaikka laulaa virsiä?” kysyy Heinimäki pakinassaan. ”Tai jos etsisin sielun pelastusta tai jos haluaisin hiljentyä ja rukoilla?” Sunnuntaina tuossa Tapanilan evl. kirkossa ei Kirkko ja kaupunki-lehden tietojen mukaan ole jumalanpalvelusta. ”Ehkä jonakin toisena pyhänä.” toteaa Heinimäki.

(On se vaan hyvä, että körtähtävä Heinimäki sanoo näin – jos minä olisin tuon sanonut, niin kirkolliset ystäväni olisivat taas pahoittaneet mielensä ”tuomitsevuudestani”, ”jyrkkyydestäni”, siitä, etten ”anna tilaa” ja ”lyön korkealta”. Ai niin, ja tietysti ”Raamatulla päähän lyömisestä”.)

No, Heinimäki huipentaa hyvin kirkkokritiikkinsä: ”Kirkko tekee raskaan virheen, kun se pelaa uskon ja hengellisyyden ulos omasta elämästään. Ei siinä paljon komeat kampanjat auta, jos kirkolla ei ole kaipaavalle sielulle muuta tarjota kuin keppijumppaa ja kutomakerhoa. Näin toimiessaan kirkko ajaa uskonnosta kiinnostuneet ihmiset ääriliikkeiden syliin.”

Ilmeisesti Heinimäki lukisi allekirjoittaneen tällaisen ”ääriliikkeen” edustajaksi, joten voisin todeta tähän vain, että ”sinäpä sen sanoit, veliseni”. Naulan kantaan. Otan avosylin vastaan jokaisen.

Mutta sitten Heinimäki paljastaa sekä todelliset karvansa (eli kirkollisen suvaitsemattomuutensa) että kirkonmiesten huolestuneisuuden todellisen syvyyden. Nyt nimittäin tunnutaan olevan oikeasti huolissaan kirkon jäsenkadosta. Sen verran tiukkaan sävyyn Heinimäki lopettaa pakinansa:

”Ihmekö tuo, että kaikenkarvaiset säätiöt perustavat omia jumalanpalvelusyhteisöjään, kun kansankirkolta saa lähinnä sählyä. Keppijumppaava kirkko ruokkii fundamentalismia ja lahkoutumista. Alkuun minua vähän huvittivat Luther-säätiön ruotsalaisissa jumppasaleissa virkaansa vihityt omatekoiset papit, mutta ei huvita enää, kun omasta kirkosta on tullut voimistelusali.”

Siinäpä se. Viholliset on nyt tunnistettu ja tunnustettu; fundamentalisti – mitä ikinä tällä leimakirveellä sitten tarkoitetaankaan! - Luther-säätiö ja lahkolaiset. Myönnän rehellisesti, että olin vähän pettynyt siihen, miten helposti Heinimäki näihin perinteisiin (ja ilmeisesti kirkollisella taholla hyviksi havaittuihin) leimakirveisiin tarttui. Vähän nyt itsekritiikkiä; ei näitä ilmiöitä nyt ihan näin voi yhteen niputtaa. (Ihan tässä tulee mieleen erään eteläsuomalaisen sanomalehden päätoimittajan lohkaisut takavuosina.)

Mutta kun nyt näin on käynyt, niin annetaan sitten puolustuksellekin puheenvuoro. Vammalan virkavapaalla oleva paljon parjattu ja varmaan piakkoin ulos savustettava kappalainen Jari Rankinen heittää omassa blogissaan http://rankinen.blogspot.com/ mielenkiintoisen pähkinän kaikille ns. perinteistä virkakäsitystä vastustaville purtavaksi. Kun aina ihaillaan koko kansan suosimaa ortodoksipappi isä Mitroa, niin ei kukaan – ei edes Heinimäki, joka sata varma on tietoinen asiasta – moiti häntä toisen sukupuolen syrjimisestä.

Rankinen kirjoittaa: ”Eikö pitäisi moittia myös isä Mitroa, että hän hyljeksii naisia ja osoittaa epäkunnioitusta toista sukupuolta kohtaan? Tai että hän edustaa organisaatiota, joka ei kunnioita toista sukupuolta? Isä Mitro on ortodoksipappi. Ortodoksinen kirkko ei edes keskustele mahdollisuudesta, että nainen voisi toimia pappina. Se on selvää, ettei voi. Uskon, että tämä on myös isä Mitron käsitys. ”

Rankinen puhuu ihan totta. Meidän pitäisi nähdä tämän median meille syöttämän todellisuuden (jota vahvasti epäilen Heinimäenkin edustavan?) taakse ollaksemme raittiita ja selviä uskossamme. Muuten meitä viedään kuin pässiä narussa moniarvoisuuden alttarille.

Minulta on joskus kysytty, että miksi aina puolustan näitä vanhauskoisia puhdasoppisia luterilaisia. Tiedän hyvin – ja olen ehkä joskus sitä kokenutkin – että eivät he jaa kanssani yhtäläistä näkemystä Pyhän Hengen toiminnasta ja lahjoista (eivät ainakaan käytännössä). Kastekäsityksemme on hyvin eri pohjalta lähtevä – mutta yhtä kaikki heillä ainakin on joku käsitys asiasta. Kirkkokäsityksemme on perin erilainen ja ilomielin teen heidän kirkkoteologiastaan silppua Hengen miekan avulla. (Anteeksi taas tämä vulgaariuteni, mutta olen sotilas.) Ja lopulta; en itse usko sen enempää mies- kuin naispappeuteenkaan, en koko klerikaali-instituutioon. Näen Uudessa testamentissa vain Jeesuksen tarkoittaman kaikkien uskovien kuninkaallisen pappeuden ja piste.

Mutta... ajattelen näiden kaverien (Rankinen, Pohjola, Korpinen, Pöyhtäri, Malmivaara, Koskela & co) olevan tällä hetkellä kansankirkossamme eräänlaisia ”ennusmerkin miehiä”. Kun luen näitten kavereiden kirjoituksia, kuuntelen heidän haastattelujaan jne., niin mielessäni soi koko ajan kysymys; ”Näin on nyt. Entäs huomenna?” Onko se, mikä nyt kohtaa heitä, huomenna kenties joidenkin muiden Raamatun Sanasta kiinni pitävien kohtalona? Nyt on kompastuskivenä naispappeus- ja homoliittokysymys, mutta mikä tulevaisuudessa?

Sen tähden en halua olla ilkkumassa heitä heidän pakkosiirtolaisuutensa päivinä, enkä halua luovuttaa heidän pakoonpäässeitään Baabelille. Haluan kulkea korvat avoinna Hengen kehoitukselle, sillä voi olla, että jatkossa Herra kehottaa meitä verkottumaan ihan yllättävienkin tahojen kanssa. Kirkossa on menossa toisin ajattelijoiden vainot. Ketkä ovat vuorossa huomenna? Ulottuuko seuraava toisin ajattelijoiden vaino sitten jo muuallekin, kansankirkon rajojen ulkopuolelle?