Uskollisuus totuudelle

Ystäväni Pekan kommentti viimeisimpään kirjoitukseeni Tampereen piispanvaaliin liittyen on saanut minussa aikaan halua tarkistaa suuntaa omassa elämässäni. Ehkä minun on syytä tehdä parannusta suhteessa totuuteen ja sen soveltamiseen käytäntöön.

Olenko ollut leväperäinen suhteessa totuuteen, mitä tulee Kristuksen seurakuntaan ja siihen millainen Herra, seurakunnan Pää haluaa sen olevan? Olenko halunnut tehdä kompromissejä pysyäkseni väleissä jonkun tai joidenkuiden kanssa? Olenko uskaltanut seisoa totuuden puolesta aina ja kaikkialla syyllistymättä politikointiin tai opportunismiin?

Huomaa, että nyt ei ole kyse siitä olenko ollut kohtelias, hyvätapainen tai muuten poliittisesti korrekti. Nyt ei ole kyse siitä olenko menetellyt viisaasti ja jättänyt ”saarnaamatta tunnustuskuntien epäraamatullisuudesta” sen epäviisauden vuoksi. Tässä ei ole kyse siitä olenko ollut kiva kaveri ja mukava tyyppi. Kyse on yksinkertaisesti uskollisuudesta totuudelle.

Täytyy rehellisesti myöntää, että aina ei uskollisuus totuudelle houkuttele lainkaan. Se kun aina maksaa jotain, useimmiten aika paljon. Luin hiljattain eräästä luterilaisesta toisinajattelijasta, joka kertoo, että pappisvihkimyksen hintana häneltä vaadittiin, että hän jakaa ehtoolista aina ja kaikille, vihkii avioliittoon kaikki sitä haluavat ja hyväksyy kummeiksi kenet hyvänsä. Toisin sanoen kynnykseksi asetettiin ongelmaton toiminta totuuden kustannuksella. Tällaista ”ongelmattomuutta” hän ei uskaltanut luvata, koska silloin hän olisi joutunut valehtelemaan ohi Raamatun sanan.

Tosiasia on se, että suuri osa kristillistä työtä on juuri tätä; meiltä vaaditaan uskollisuutta inhimillisille organisaatioille enemmän kuin Herralle itselleen. Tätä edellytetään meiltä nousujohteisen urakehityksen, hyvien kirkollisten virkojen, hengellisen alamaisuuden, tunnustuskuntauskollisuuden ja muun tällaisen nimissä. Ai niin ja unohtui mainita vielä ne hyvät vaikuttamismahdollisuudet kristinuskon puolesta, jotka menetämme kun olemme liian ”jyrkkiä”.

Watchman Nee kirjoittaa kirjassaan ”Hengellinen auktoriteetti” siitä, miten Jumalan kutsu ja sen seurauksena tuleva hengellinen auktoriteetti johtaa meidät usein yksinäisyyteen. Emme yksinkertaisesti voi vaeltaa silloin valtavirran mukana. Kun Daniel sai ilmestyksen suoraan Jumalalta hän kertoo: ”Ja minä, Daniel, yksin näin sen näyn, mutta miehet, jotka olivat minun kanssani, eivät näkyä nähneet; kuitenkin valtasi heidät suuri pelko, ja he pakenivat ja lymysivät. Ja minä jäin yksin.” (Dan. 9:7-8)

Pyhyyden vastakohta ei useinkaan ole synti, vaan tavanomaisuus, keskiverto. Uskollisuudessa totuudelle on kyse erottautumisesta Jumalalle, vastavirtaan uimisesta. Se on aina helpommin sanottu kuin tehty ja kovin harvat ovat niitä, jotka näin tekevät.

Olisiko minusta siihen?