Muutama ajatus seurakunnasta

Aluksi…

Seuraavassa esittelen amerikkalaisen seurakunnanistuttaja Neil Colen ajatuksia seurakunnasta, sen olemuksesta ja toimivuudesta kirjassa Orgaaninen seurakunta (Itätuuli-Kustannus 2007). Cole kyseenalaistaa mielenkiintoisella tavalla monia itsestäänselvyyksinä pitämiämme käytäntöjä ja tapoja. Monet hänen esittämistään näkemyksistä saattavat tuntua aluksi hyvinkin radikaaleilta, jotkut jopa toteuttamiskelvottomilta, mutta niitä kannattaa tutkia ja miettiä rauhassa. Tarkoitus ei tietenkään ole kopioida mitään mallia yhtenä ainoana oikeana vaihtoehtona sellaisenaan, vaan etsiä parhaiten omaan tilanteeseemme sopivia ratkaisuja ja malleja. Oman ja monien muiden kokemuksen mukaan Colen ajatukset antavat hyviä aineksia tällaiseen prosessointiin.

 

Seurakunta on orgaaninen luomutuote

Colen mukaan seurakunnan perusolemus on orgaaninen. Dynaaminen ja elämää muuttava seurakunta syntyy luonnollisesti, orgaanisesti. Seurakuntaa ei voi rajata mihinkään tiettyyn rakennukseen, olipa sen katolla sitten kirkontorni tai savupiippu. Kansainvälisessä kotiseurakuntaliikkeessä kristityt saattavat kokoontua mitä kummallisemmissa paikoissa; tyhjillä tonteilla, puistoissa, parkkipaikoilla, pukuhuoneissa, opiskelijayhdistyksissä tai työpaikoilla. Tämä piirre kertoo orgaanisen seurakuntanäkemyksen integroitumisesta myöhäismoderniin ajatteluun. Colen mukaan he eivät vaadi, että seurakunnat pysyvät pieninä ja kokoontuvat kodeissa, vaan tavoitteena on, että seurakunta on terve ja se lisääntyy (so. istuttaa uusia seurakuntia).

Seurakunta on elävä organismi, ei paikalleen pysähtynyt instituutio. Useimmat Jumalan valtakuntaa ja seurakuntaa koskevat kielikuvat Uudessa testamentissa ovat luonnollisia käsitteitä, kuten ruumis, morsian, oksat, viljapelto, sinapinsiemen, perhe, lauma, hapate, suola ja valo. Silloinkin kun seurakunnasta käytetään ilmaisua ”rakennus”, lisätään pikaisesti, että seurakunta koostuu elävistä kivistä.

Jeesus käytti orgaanisia kielikuvia kuvatakseen Jumalan valtakuntaa tavalla, jota voimme ymmärtää. Markuksen evankeliumin 4. luvussa on eräs keskeinen vertaus, jonka luonnollinen, maanviljelyyn liittyvä teema havainnollistaa Jumalan valtakunnan orgaanista luonnetta. Vertauksen opetus on siinä, että kun kylväjä kylvää siemenen peltoon, siemen ”aivan itsestään” (kr. automate) tuottaa sadon. Tärkeintä on kylvää oikeanlaista siementä hyvään maaperään. Ajatellaanpa Paavalin sanoja korinttilaisille: ”Minä istutin, Apollos kasteli, mutta Jumala antoi kasvun.”

 

”Simple church”

Kotiseurakuntaliikkeessä USA:ssa ja Euroopassa käytetään termiä ”simple church”, josta on tullut heidän liikkeensä kasvun myötä suosittu, koska he arvostavat ”yksinkertaista elämää Herraa seuraten” ja halusivat välttää ”monet tavanomaisen seurakunnan monimutkaisuudet”. Monet tällaiset seurakunnat ovat keskimäärin 16 hengen yhteisöjä. Kyse on siitä, että halutaan ”madaltaa seurakunnan määritelmän rimaa ja korottaa opetuslapseuden rimaa”. Tavanomaisesta seurakunnasta on monien mielestä tullut niin monimutkainen ja vaikeasti toteutettava, että vain harva ammattilainenkaan selviää siitä kunnialla. Tämä johtaa passiiviseen seurakuntaan, jonka jäsenet toimivat enemmänkin yleisönä kuin Jumalan valtakunnan täysivaltaisina edustajina. 

Orgaaninen, yksinkertainen seurakunta pystyy Colen mukaan paremmin kuin mikään muu seurakuntamalli täyttämään jonkin maantieteellisen alueen, koska se on vapaamuotoinen, ihmissuhteita arvostava ja helposti liikkuva. Sillä ei ole taloudellisesti rasittavia yleiskustannuksia ja se voidaan helposti istuttaa monenlaisiin ympäristöihin, joissa se myös lisääntyy nopeammin ja leviää laajemmalle. Orgaaninen seurakunta voi olla hajautettu lähestymistapa johonkin alueeseen, kansaan tai ihmisryhmään, eikä se ole riippuvainen palkatuista työntekijöistä. Olisiko siis hyvä hylätä perinteisen seurakunnallinen työntekijäkeskeinen tapa toimia ja alkaa puhua jokaisesta seurakuntalaisesta työntekijänä? 

Olisiko myös aika hylätä perinteinen hierarkkinen rakenne? Olisiko parhaiten toimiva organisaatio adhokratiivinen, joka on postmoderni organisaationäkemys ja jolla tarkoitetaan organisaation tehtävänjaon joustavuutta ja tilapäisyyttä. Ympäristössä, joka on sekä dynaaminen että monimutkainen, organisaation tulisi olla orgaaninen, epämuodollinen, ryhmätyöskentelylle ja ihmisten asiantuntemukselle ja lahjoille perustuva. Työ on tällöin usein projektiluontoista ja johtamisessa on enemmän kyse sitoutumisesta kuin valvonnasta ja käskytyksestä. Johtamistapa on osallistavaa ja työtehtävät itsenäisiä, haasteellisia ja vaihtelevia. Organisaatiorakenne on matala, koska sekä suunnittelu, päätökset ja toteutus tehdään mahdollisimman lähellä tiedon lähdettä. Monet em. ominaisuuksista sopivat hyvin orgaaniseen seurakuntamalliin.

Seurakunta on suhdekeskeinen

Älä koskaan aliarvioi ihmisen muuttuneen elämän todistusvoimaa evankeliumin leviämisessä, joka tapahtuu parhaiten suhdekeskeisessä yhteisössä. Kuvattaessa ihmisen luonnollista suhdeyhteisöä Uudessa testamentin käytetään sanaa oikos, joka viittaa kodin tai perhekunnan merkitykseen. Sanan käyttö ulottuu kuitenkin laajemmalle kuin vain omaan taloon tai ydinperheeseen. Toisinaan henkilön oikos saattoi käsittää perheen ohella myös ystävät, naapurit ja työtoverit. Esimerkkinä UT käyttää roomalaisen upseerin Korneliuksen perhekuntaa, oikosta, jonka tämä kutsuu koolle Pietarin tullessa vierailemaan hänen kodissaan. Tuohon oikokseen kuuluivat Korneliuksen ja hänen perheensä lisäksi sukulaiset, lähimmät työtoverit ja alaiset sekä orjat ja palvelijat. 

Oikos on ihmisten sosiaalisten suhteiden verkosto, joka voi viedä evankeliumin uusiin paikkoihin. Agraariyhteisöissä perhe ja suku on yhteiskunnan perusyksikkö. Urbaanissa ympäristössä ihmiset eivät rakenna sosiaalista elämäänsä perheen, vaan samanlaisten mielenkiinnon kohteiden ympärille. Henkilön oikos ei enää koostukaan sukulaisista, vaan ihmisistä, jotka ovat kiinnostuneita samoista asioista tai harrastuksista tai ovat samassa työssä. Apostolien teoista voidaan nähdä, miten evankeliumi levisi nopeasti oikoksesta oikokseen. Myös Jeesuksen omassa tavassa toimia kontekstina olivat luonnolliset ihmissuhteet, mikä käy ilmi evankeliumeista. (Ks. Apt. 16:15, 31-34 ja 18:7-9 sekä Joh. 1:35-51.) 

Aidon suhdekeskeisyyden avainasioina voidaan Colen mukaan pitää seuraavia viittä seikkaa:

·         Aika ja käytettävissä oleminen, jotta tutustutaan ihmisiin ja syntyy vuorovaikutus heidän kanssaan.

·         Muuttunut elämä on muihin helposti tarttuvaa.

·         Vieraanvaraisuus on keino rakentaa siltoja syvempiin ihmissuhteisiin.

·         Hengellinen intuitio, mikä edellyttää sekä ihmisten että Pyhän hengen tarkkaa kuuntelua.

·         Anteliaisuus, joka tapahtuu vapaasti ja iloiten.

Missionaarisuus

Niin yllättävältä kuin se kuulostaakin, uudet kristityt ovat usein parhaita työntekijöitä. Otetaanpa lähtökohdaksi Jeesuksen sanat opetuslapsille tämän nähdessä suuret kansanjoukot: ”Satoa on paljon, mutta sadonkorjaajia on vähän.” Tämän sanottuaan Hän käski rukoilemaan sadon Herraa lähettämään enemmän väkeä elonkorjuuseen. Voidaan kysyä, mistä opetuslapset olettivat vastauksen näihin rukouksiin tulevan? Cole vastaa, että ”olemme tehneet hirvittävän erehdyksen, kun olemme erottaneet uskoon tulleen työntekijästä”. Hänen mukaansa jokainen uusi kristitty on uusi Jumalan valtakunnan työntekijä.

Uudella kristityllä ei ole vanhempaan verrattuna mitään sellaista ratkaisevaa eroa, mikä estäisi häntä heti toimimasta Jumalan valtakunnan työntekijänä. Ainoana erona Cole mainitsee kypsyyden, joka on seurausta vuosikymmenien uskonvaelluksesta. Hengellinen valtuutus on molemmilla sama. Niinpä on tärkeää panna uuden kristityn kypsymisprosessi alulle mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. Uusilla kristityillä on myöskin se etu, että heidän ystäväpiiriinsä (oikokseensa) kuuluu vielä paljon uskosta osattomia ystäviä, mikä tekee heistä vielä relevantimpia. He puhuvat sitä kieltä ja tuntevat sen kulttuurin, joka oli ennen heidänkin maailmaansa. Kaikki nämä edut menetetään, mikäli uudet kristityt pidetään aloillaan suojelunhalun takia. 

Neil Colen seurakuntanäkemys on maallikkovetoinen. Toisaalla hän painottaa sen tärkeyttä, että siirrytään pois hyvin koulutettujen pastorien ajasta hyvin koulutettujen seurakuntalaisten aikaan. Cole asettaa vastakkain perinteisen instituution hierarkkisen rakenteen ja uuden tyyppisen orgaanisen rakenteen. Colen ajattelulle, kuten koko seurakunnan istuttamisen liikkeellekin, on ominaista subsidiariteetti- eli läheisyysperiaate. Seurakunta on ensisijaisesti paikallinen lähiyhteisö, jonka tulee löytää tiensä ihmisten luokse, eikä päinvastoin. Hän ei tarkastele seurakuntaa perinteisten tunnustuskuntien ja niiden traditioiden kautta, eivätkä uudet seurakunnat enää välttämättä miellä itseään osana jotain historiallista jatkumoa, vaan em. läheisyysperiaate sekä ajankohtaiset ilmiöt ja tarpeet nousevat ratkaisevaan rooliin. Tällainen missionaarisuus on hyvin pragmaattista, jossa kristityn luonnolliset sosiaaliset suhteet muodostavat lähetyskentän, jota hän käyttää kontaktipintanaan.

Tutustu myös näihin:

Neil Colen blogi, http://cole-slaw.blogspot.fi/

https://www.cmaresources.org/

Jakamisesta nakittamiseen

Aamuyöllä, puoliunessa mieleen nousee kaikenlaisia ajatuksia, joita ei ehkä päiväsaikaan tule miettineeksi tai sallineeksi itselleen. Ehkäpä alitajunta tuolloin nostaa käsittelemättömiä asioita tietoiseen mieleen, kun sekä sielu että ruumis ovat yön jäljiltä rentoina ja levänneinä.

Mieleen nousee esimerkiksi kokemus yhteydestä, joka olikin pikku hiljaa muuttunut nakittamiseksi, velvoittamiseksi ja vastuitten jakamiseksi. Tarkoitan tällä sitä, että yhteys, joka ennen oli ollut elämää jakavaa, avoimen vuorovaikutteista ja miehen mielen syviäkin tuntoja peilaavaa, olikin salakavalasti muuttunut toimintakeskeiseksi palaveeraamiseksi, jossa tulevaisuutta suunniteltiin kuin missä hyvänsä mainostoimistossa tai projektityöryhmässä. Asiat asioina ja pulinat pois.

Asioiden todelliset kasvot alkavat kuitenkin paljastua pikku hiljaa. Tosiasiassa kyse ei olekaan mistään muusta kuin vallankäytöstä ja jonkun omista mielihaluista, joita halutaan saada koko koneisto palvelemaan. Erilaisia nakkeja jaellaan ylhäältä käsin annettuina. Vallankäyttö ei aina ole edes julkista, läpinäkyvästä puhumattakaan. Pahimmillaan se on salakähmäistä, jopa ollessaan tiedostamatonta. Kyse on kuitenkin verta ja lihaa olevia ihmisiä, joista monet kaipaavat syvempää yhteyttä, kuin vain sitä, että kalenterit pikku hiljaa (huolestuttavasti) täyttyvät ja painopiste siirtyy pois keskinäisestä yhteydestä ohjelmiston pyörittämiseen. Ollaan eksytty pois, hairahduttu kauas orgaanisen elämän alkulähteiltä.

Oliko alunpitäenkään kysymys mistään todellisesta yhteisöllisyydestä? Odottiko joku tai jotkut vain sopivaa hetkeä iskeä kiinni tuhannen taalan paikkaan ja valjastaa pyhien yhteys palvelemaan omia tarkoitusperiään? Vallankäyttö ja sen lieveilmiöt on hyvin ajankohtainen teema nykyään.

Tunnustan avoimesti omalla kohdallani, että kun elämän jakaminen muuttuu nakittamiseksi, niin haluan vaihtaa maisemaa. Mielen valtaa pettymys, turhautuminen ja jopa pienimuotoinen suuttumus...

Mutta koska on aamuyö, on hyvä kääntää kylkeä ja jatkaa unia. Tai ainakin yrittää, vaikka ulkona tuulee tosi kovasti. Toivomus on, niinkuin Eput laulavat, "että uni voittaisi tuulen suhinan".

Orgaaninen prosessi

Viikko sitten keskustelimme eräässä raamattuopetustilanteessa Galatalaiskirjeen 5. luvussa esiin tulevasta erosta lihan ja Hengen aikaansaamien seurausten välillä. On mielenkiintoista huomata, miten Paavali puhuu "lihan teoista" vastakohtana "Hengen hedelmälle". Paitsi, että on hyvä huomata ero monikon ja yksikön (ja sitä kautta hajottamisen ja yhteyden) välillä, on myös hyvä kiinnittää huomiota siihen, miten kummankin seuraukset syntyvät. "Lihan teot" ovat kirjaimellisesti tekoja, jotka ihminen itse on tehnyt ja jotka nousevat ihmisen turmeltuneesta luonnosta. "Hengen hedelmä" taas on Hengen luonnostaan meissä synnyttämää, orgaanista tuotantoa.

Tämä huomio toimikoon johdantona aiheeseeni, miten käytännössä syntyy orgaaninen prosessi ja sen mukaista elämää seurakunnassa, joka on "elävistä kivistä" muodostunut yhteisö.

Havahduin tähän ilmiöön lukiessani Paavalin opetusta antamisesta 2.Korinttilaiskirjeen luvuissa 8 ja 9. Nämä luvut sisältävät, paitsi Paavalin pääasiallisen opetuksen antamisesta, hyvän kuvauksen tällaisen prosessin alusta, kehittymisestä ja laajenemisesta. (Ei olisi pahitteeksi vaikka samalla tätä lukiessasi tarkastelisit myös, mitä näissä luvuissa sanotaan.) Luvun 8 alussa Paavali toteaa kaiken alkuna olevan Jumalan armo, joka saa aikaan hyvää hedelmää Makedonian seurakunnan uskovien keskuudessa. Tämä tapahtuu jopa vastoin olosuhteita ja kaikkia todennäköisyyslaskelmia, kun nämä uskovat kaiken vainon ja koettelemusten keskellä yltyvät antamaan pois omastaan. Sen, mitä tässä kutsumme orgaaniseksi prosessiksi, tunnusmerkki on aina vapaaehtoisuus ja spontaanius, mikä ei suinkaan viittaa mihinkään lyhytjännitteisyyteen. Tämä kaikki voi sitten jopa "mennä överiksi", kuten Paavali kuvaa sitä, niin että annetaan jopa yli voimiensa. On hyvä kuunnella Paavalin käyttämiä sanoja: "omasta aloitteestaan he pyytämällä pyysivät...".

Koko orgaanisen prosessin suunta on siis aina Jumalalta ihmiselle. Se personoituu aina johonkin tai joihinkin ihmisiin, tässä tapauksessa ensi sijaisesti Tiitukseen. Se ei perustu pakkoon, vaan kehottamiseen ja rohkaisuun. Kyseessä on "rakkauden työ", jonka suunta on ensin Jumalalta meille, sitten meiltä muille. Orgaaninen prosessi sisältää neuvoja, tekemistä ja tahtomista, alttiutta ja sen täyttymistä. Sen periaate on tasaus, ei siis vallankäyttö, ahneus, hyväksikäyttö tai riisto. Raamatullisen kohtuullisuuden periaate tulee ilmi 8. luvun jakeessa 15: "sillä, joka oli koonnut paljon, ei ollut liikaa, eikä siltä, joka oli koonnut vähän, puuttunut mitään." Seuraavassa jakeessa kuvataan sitten sitä, miten tapahtuu oikea innon tartuttaminen muihin; hyvän esimerkin ja sen mallintamisen kautta!

9. luvun alussa Paavali jatkaa tämän muihin tarttuvan innon kuvaamista. Esille tulee raamatullinen moninkertaistumisen periaate. Hedelmän tuottaminen, kun se on aitoa, näkyy aina käytännön tekoina. Mikäli jossain prosessissa näin ei käy, on hyvä miettiä syitä tähän? Onko kyseessä aito orgaaninen prosessi vai jotain ihmistekoista?

Luottamus on oleellisen tärkeä asia orgaanisessa prosessissa. Paavali kertoo lähettävänsä "nämä veljet" Akhaiasta rahankeräyksen tuoton kanssa eteenpäin. 9. luvun jakeissa 3-5 Paavali sitten kuvaa tätä prosessia käytännössä, jonka pohjalta Paavali sitten vetoaa raamatulliseen kylvämisen ja niittämisen lakiin, jota hän soveltaa antamiseen. Tässä on ratkaisevaa ihmisen oma sydämen asenne, joka syntyy vapaaehtoisuuden, rohkaisun ja oikean esimerkin voimasta. Tästä eteenpäin taas tulee esille paavalilainen hyvän kierre (8:8-11). Kaikesta tästä tulee lopulta ylistys Jumalalle, joka on ollut tämän orgaanisen prosessin alullepanija ja innoittaja. Esille tulee myös yhteys uskovien kesken tämän prosessin seurauksena.

Ajattelen tällaisista tuntomerkeistä tunnistavamme aidon orgaanisen prosessin, jonka alkuperä on hengellinen (so. Hengen synnyttämä ja innoittama). Tämän kehityskulun tunnistaminen on tärkeää, jotta osaamme toimia oikein seurakunnassa, joka on perusluonteeltaan orgaaninen yhteisö. Samalla voisi olla myös hyvä miettiä, millainen olisi vastakohtainen esimerkki tälle? Siihen ei kuitenkaan tule jäädä kiinni, vaan kiinnittää ennen kaikkea huomiota oikeaan toimintamalliin.

Muuttuvat kertomukset

Suuret kertomukset ovat kuolleet, kuten postmodernistien lempiteesi kuuluu, mutta niiden haudoilla tapahtuu kaikenlaista. Monesti meno on jopa sellaista, että on vaikea ennakoida, mitä siitä seuraa. Jotkut skenaariot tulevaisuudesta tuntuvat jopa mahdottomilta - tai tuntuivat siltä vielä jokin aika sitten. Sitten, kun tuuli kääntyy, niin kaikki muuttuu.

Joskus vuosi sitten eräs suomalaisen kristillisen apologian kovia nimiä heitti ilmaan ajatuksen, että mitä jos jossain vaiheessa lähitulevaisuutta olisimmekin tilanteessa, jossa nykyisen moniarvoisuuden kannattajat olisivatkin samalla tavoin vainotussa asemassa, niin kuin nyt ovat esim. perinteisesti ajattelevat kristityt. Vertauskohteeksi hän otti tilanteen 1990-luvun alusta, kun Neuvostoliiton vetämä itäblokki murtui. Tuolloin esim. Romaniassa vanhan vallan edustajia metsästettiin ja teloitettiin sen kummemmin juridisista muotoseikoista piittaamatta. Kysymys kuului, eläisimmekö vielä joskus aikaa, jolloin nykyisen kaltainen tilanne olisi käännetty päälaelleen ja ne, joiden edustama ajattelu nyt on kaikkea mediaa ja politiikan tekoa ohjaava agenda, olisivatkin syytettyjen penkillä vastaamassa harrastamastaan politiikasta?

Viimeistään nyt USA:n presidentinvaalien jälkeen ollaan herätty YLE:n tiedonvälityksen ongelmallisuuteen. Donald Trumpin voitto tuli sille yllätyksenä, Brexit tuli sille yllätyksenä, "Iso jytky" tuli sille yllätyksenä jne. Suurimpana syynä tähän näyttää olevan se, että media on "lähinnä emotoinut omia toiveitaan Clintonin presidenttiydestä tai pelkojaan Trumpin valinnan suhteen", kuten eräs fb-kaverini osuvasti totesi. On selvää, että tällaisessa tilanteessa tiedonvälityksen perustehtävä on unohtunut ja omassa ydintehtävässään ollaan epäonnistuttu täydellisesti. (Herää myöskin aiheellinen kysymys siitä, voiko tällaiseen mediaan enää luottaa?)

Heijastelevatko em. ilmiöt uuden, poliittisen muutoksen alkua länsimaissa? Tulemmeko näkemään vastaavanlaisia ilmiöitä lisää Euroopan eri valtioiden vaaleissa ja valinnoissa? Mitä tapahtuu Ranskan presidentinvaaleissa ensi vuonna? Ennakoiko tämä mahdollisesti uudenlaista, aiempaa kriittisempää suhtautumista globalisaatiokehitykseen? Oli vastaus näihin kysymyksiin millainen hyvänsä, on selvää, että todellinen vastakkainasettelun aika on vasta edessä päin ja se juuri saattaa poikia sellaisia uudenlaisia uhkakuvia, joihin viittasin alussa.

Tunnustaudun nimittäin pessimistiksi ihmisen humaaniuden suhteen. Olen sisäistänyt raamatullisen ihmiskuvan opetuksen ihmisen luonnon turmeltuneisuudesta syntiinlankeemuksen seurauksena. En ole siis kehitysoptimismi, vaan optimismini, missä sitä ilmenee, liittyy ainoastaan Jumalan armoon, joka voi jotain hyvää vaikuttaa maailmassa meistä ihmisistä huolimatta. Sen tähden en käytännössä pidä "kristillistä talebanismia" yhtään sen parempana vaihtoehtona kuin punavihreää uusateismiakaan. C.S. Lewis toteaa osuvasti kirjassaan "The Abolition of Man": "Olen hyvin epäileväinen sen suhteen, antaako historia yhtään esimerkkiä henkilöstä, joka on asettunut perinteisen moraalin ulkopuolelle ja päässyt valtaan, ja joka olisi käyttänyt sitä hyväntahtoisesti".


Toinen ilmiö, missä olen ounastelevani jonkinlaista "kertomusten muuttumista", nousee esille oman maamme uskonnollisesta tilanteesta. Yhtenä ehdokkaana tämän vuoden kristilliseksi kirjaksi oli Aikamedian kustantama Leevi Launosen ja Elina Raution toimittama "Koetelkaa kaikki. Suuntaviivoja aikamme hengellisten ilmiöiden arviointiin". Kirjassa tarkastellaan aikamme uuskarismaattisessa genressä ilmeneviä piirteitä, joihin otetaan kriittisesti kantaa. (Tässä mielessä kaikkea ei siis koetella, koska esim. humanismin jälkeisen valistuksen ajan aatteita syönyttä yliopistoteologiaa ei koeteltu lainkaan. Todennäköisesti ainakin joillakin kirjaan kirjoittajista olisi ollut jotain annettavaa tähän keskusteluun, joka nyt on jäänyt lähinnä luterilaisten herätysliikkeiden vastuulle.)

Kun kirjan kustantajana on helluntailainen kirja- ja lehtitalo ja kirjoittajina useita itsekin (ainakin jonkinasteisiksi) karismaatikoiksi tunnustautuvia henkilöitä, hätäisimmät voisivat huomauttaa jo olevankin "korkea aika tämän kristikunnan vahvan haaran sisäiseen keskusteluun", erästä kristillistä julkaisua lainatakseni. Tämä onkin mielestäni mielenkiintoinen piirre tässä debatissa. Nyt ollaan näemmä tultu siihen vaiheeseen karismaattisen liikkeen yhteisöllisessä elinkaaressa Suomessa, että ollaan jo valmiita arvioimaan kriittisesti seuraavan sukupolven vastaavia ilmiöitä, trendejä ja johtajia. Tässä suhteessa tuntuu siltä, kuin historia toistaisi itseään. Kieltämättä tulee mieleen Aimo T. Nikolaisen kirja Rajankäyntiä vuodelta 1964, jossa hän myöntää tarkastelunäkökulmansa suhteessa vapaisiin suuntiin olevan yhtä kaikki "ekumeeninen", mutta kuitenkin kriittinen. Tai toinen esimerkki vähän kauempaa, vuodelta 1955, Osmo Tiililän Kirkko ja lahkot, jonka otsikko jo itsessään kertoo lähtökohtaisen asetelman asioiden tarkasteluun; on olemassa oikeaoppinen "kirkko" ja sen ympärillä häärivät epämääräiset "lahkot".

Taas kysymykseni kuuluu, heijasteleeko tämä kirja (ja sitä seurannut debatti) jotain laajempaa muutosta uskonnollisessa kentässä, jonka seurauksia voimme nyt vain ounastella? Ajattelen vapaissa suunnissa ilmenevän parhaillaan tietynlaista liikettä perinteisten tunnustuskuntien edustaman traditionaalisen kristillisyyden suuntaan. Osa siitä on varmasti tiettyä jo vakiintuvan liikkeen kirkollistumista, osa ilmiselvästi pettymystä ja turhautumista erilaisiin ylilyönteihin. Miten käy tällöin karismaattisuuden? Tuleeko siitä vain pienten piirien extremehengellisyyttä jossain kristillisyyden reuna-alueilla vai laajeneeko se pysyväksi osaksi myös perinteisten tunnustuskuntien spiritualiteettia? Ennen kaikkea mietin sitä, ovatko hengelliset johtajamme oppineet historiasta mitään eli minkälaisia elonjäämisen mahdollisuuksia ollaan valmiita antamaan uusille herätyksen tulille?

Kun ajattelemme kaikkien herätyskertomusten äitiä Apostolien tekojen 2. luvussa, voimme poimia sieltä Pietarin puheesta joitakin ihmisryhmiä, joiden rooli herätyksen alkuvaiheissa on ilmeinen. Pietari ottaa tukea joitakin satoja vuosia aiemmin tulleesta Jooelin profetiasta ja toteaa, että nyt, tässä uudessa tilanteessa, kun Henki on vuodatettu, ei ole enää eroa sillä, kenen kautta Herra toimii. Pojat, tyttäret, nuorukaiset ja vanhukset sekä jopa palvelijat ja palvelijattaret voivat yhtä kaikki olla niitä ihmisiä, jotka puhuvat Hengen vaikutuksesta. Hengen toiminta ei siis rajoitu johonkin erityisryhmään ihmisiä, vaan siitä tulevat osallisiksi kaikki uuden liiton uskovat. Käytännössä eri herätysten historian alkuvaiheiden kertomukset todistavat tämän. Liisa Eerikintytär, Lapin Maria, Hans Nielsen Hauge, helluntailaiset ja vapaakirkolliset naisevankelistat, kirkollisten herätysliikkeiden maallikkojohtajat jne.

On mielenkiintoista havaita, miten herätyksen laannuttua, toiminnan vakiinnuttua ja organisoiduttua tämä puoli herätyksestä unohdetaan ja johtajuutta aletaan määritellä enemmän asemasta ja statuksesta, kuin karismasta käsin. Samalla menetetään jotain herätyksen alkuperäisestä tuoreudesta, jolloin tie varsinaiselle kirkollistumiskehitykselle on avattu. Tällöin luonnollisesti erilaiset ylilyönnit ja läikkymiset vähenevät ja pistävät silmään sitäkin helpommin. Mutta taaskin samalla menetetään kosketus aitoon Hengen elämään, jonka edustama muutos koetaan uhaksi virallisten rakenteiden säilymisen ja suunniteltujen toimintojen toteutumisen kannalta. Tällöin ainoaksi tavaksi suhtautua epäterveiksi koettuihin, mutta myös uusiin ilmiöihin yleensä tulevat erilaiset pakkokeinot, kuten leimaaminen teologisesti kevyeksi tai opillisesti epäilyttäväksi, eristäminen muiden yhteyden ulkopuolelle ja erilaisen pahan puhumisen salliminen tällaisista "harhaopettajista".

Mieleläni näkisin näitäkin useammin yrityksiä mentoroida "nuoria hourupäitä" rakentavassa ja vakavassa hengessä. Vai milloin olet nähnyt jotain tällaista tapahtuvan sen sijaan, että nuoret uuden näyn omaavat arrogantisti vaiennetaan kuoliaaksi, puhutaan paitsioon ja surkastutetaan hengellisesti kuolleiksi muistoiksi siitä, mitä Jumalan olisi saattanut voida tehdä tämän liikkeen piirissä?

Mitä tulee näihin "muuttuviin kertomuksiin", niin länsimainen kirkkohistoria on täynnä em. kaltaisia "kehityskertomuksia" (joita joku voisi pitää enemmänkin "taantumiskertomuksina"). Olen miettinyt hiljaa mielessäni sitä, milloin aika olisi kypsä toisenlaiselle kehityskertomukselle, jossa institutionalisoitunut uskonnollinen systeemi voisi palata takaisin alkuperäisille juurilleen, muuttua sitä kautta myös rakenteiltaan orgaanisemmaksi ja yksinkertaistua uskossaan niin, että ulkopuolisten tavoittaminen tulisi taas osaksi normaalia arkea. Joku voi sanoa tämän olevan mahdotonta - ja näin voi todellakin olla - mutta jospa joku edes tekisi jonkun yrityksen tähän suuntaan.

Virtanen miettii

Virtanen oli mietteliäänä. Hän oli lapsuudessaan kuullut laulun, jossa puhuttiin siitä, miten "maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa". Nyt Virtasestakin tuntui tältä. Hän ymmärsi kristinuskon olevan perimmältään vastaus-uskonto, jossa ei pidemmän päälle jäädä epäselvyyteen, epävarmuuteen tai epäuskoon, vaan jossa saatiin vastauksia. Jollei Jumala muuta vastausta antanut, niin loppupelissä se vastaus oli Jeesus itse ja siinä oli kylliksi. Niinpä Virtanenkin mietti asioita, jotka vaivasivat hänen päätään, tietäen kuitenkin lopulta saavansa vastauksen.

Virtanen mietti, miksi niin monet - liian monet, sanoisi hän - kristityt internetin keskustelupalstoilla ja sosiaalisessa mediassa tulivat aivan kuin hulluiksi. Heillä ei ollut enää mitään itsehillintää, ei hyviä tapoja, kristillisestä lähimmäisenrakkaudesta puhumattakaan. Vastustajien tai jopa hieman toisin ajattelevienkin leimaamien, haukkuminen ja syyttäminen tuntuivat olevan oikeutettua, kunhan se vain tapahtui hyvän asian kustannuksella. "Hyvä asia" yleensä määriteltiin oman mielen mukaan. Virtanen ihmetteli tätä suuresti, koska itsensä hilitseminen on Hengen hedelmä.

Virtanen ihmetteli myös sitä, miksi monet näin toimivat kristityt veljet ja sisaret mielihyvin olisivat olleet valmiita ajamaan oikeaksi kokemaansa asiaa kyseenalaisin keinoin ja jopa voimakeinoin oman käden oikeudella. Virtanen ihmetteli, miten monet pitkäänkin jo uskon tiellä olleet eivät ymmärtäneet, että paras tapa vastustaa totalitarismia oli yksinkertaisesti julistaa evankeliumia Kristuksesta. Evankeliumihan oli vapauttava sanoma ja siksi kaiken alistamisen vastakohta. Virtasen mieleen tulivat Paavalin sanat 2. Korinttilaiskirjeestä: "Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa". Vain tätä kautta syntyy sovinto ihmisten kesken. Virtanen tuli siihen johtopäätökseen, että ilmeisesti kaikki eivät itse eläneet tämän mukaan, vaikka sanoivat niin tekevänsä. Virtanen ymmärsi, että kristityille, Jeesukseen uskoville oli uskottu sovituksen sana, jonka vaikutus oli sovinto ihmisten ja Jumalan välillä ja sitä kautta myös sovinto ihmisten kesken.

Virtanen oli ymmällään sen seikan takia, miksi niin monet Jumalan kutsua omassa elämässään potevat nuoret miehet ja naiset saattoivat elää vuosikausia umpionomaisessa pattitilanteessa, ilman että kukaan olisi auttanut heitä ulos siitä. Koettiinko heidän näkynsä niin voimakkaaksi uhaksi yhteisön sisällä, pohdiskeli Virtanen hiljaa mielessään. Omassa yhteisössään heillä ei ollut tilaa tämän näkynsä toteuttamiselle, mutta ei heillä liioin ollut lupaa ja hengellisten vanhempiensa siunausta mennä tätä kutsuaan jonnekin muualle elämään todeksi. Virtanen ei ollut tämän asian edessä pelkästään ymmällään, vaan jopa ahdistunut sen takia.

Virtanen mietti, miten pienessä roolissa eri seurakunnissa nykyään oli opetuslasten tekeminen. Hän seurasi mietteliäänä oman aikansa monenlaisia kristillisiä puuhasteluja, joita riitti niin karismaattisissa kuin kirkollisissakin piireissä, yhtä hyvin pienten yhteisöjen keskuudessa kuin vanhojen tunnustuskuntienkin toiminnassa. Virtanen ei voinut olla ihmettelemättä sitä, miten helposti - ikään kuin luonnostaan - kristittykin eksyi pois pääasiasta ja ajautui jonnekin sivuraiteille. Kuitenkin Jeesuksen seurakunnalleen antama tehtävä koski opetuslasten tekemistä. Virtanen muisti erään ruotsalaisen tuttavansa todenneen hyvin osuvasti: "jos teidän täytyy valita opetuslapseuttamisen ja jonkun muun välillä, niin valitkaa opetuslapseuttaminen".

Henkilökohtaista

"Hän on ilmoittanut sinulle, ihminen, mikä on hyvää. Mitä muuta Herra sinulta vaatii, kuin että teet sitä, mikä on oikein, rakastat laupeutta ja vaellat nöyrästi Jumalasi edessä?" 

Miika 6:8

Täytin tässä kesällä 60 vuotta. Moni pitää sitä merkkipaaluna, jonka jälkeen moni asia on peruuttamattomasti ohi. Tai että jonkinlainen elämän alamäki alkaa. Minulla ei ole koskaan ollut mitään ongelmia ikäni suhteen, eikä nytkään ole. Päinvastoin, ajattelen vanhenemisen olevan Jumalan suoma asia, jossa on paljon hyvää. Kuulin jostain, että vasta päälle viisikymppisenä henkilöstä voidaan nähdä, mikä se hänen armoituksensa oikein todella on. Omalta osaltani näyttää siltä, että voin vahvistaa tämän.

Tiedän, että edessäni on vähemmän vuosia, kuin mitä on takanapäin. Väkisinkin sitä miettii elämäänsä ja sitä, mikä siinä oikeasti on tärkeää. Mihin haluan todella panostaa loppuelämässäni? Niinpä olen miettinyt hiljaa mielessäni, että mitäpä jos loppuelämäni käyttäisinkin siihen, että rakentaisin hyviä, kestäviä ihmissuhteita ja pyrkisin elämään sovussa itseni ja Jumalan kanssa.

Joku tietenkin esittää kysymyksen, että mikä on estänyt minua menettelemästä näin tähänkin asti? Sanon tähän vain sen, että ihmisen elämässä täytyy tapahtua tiettyjä asioita, jotta hän vasta ymmärtää oikein asioiden tärkeysjärjestyksen.

Viidesläisyydestä, hengellisestä vanhemmuudesta ja oikeasta asenteesta

Arvostettu entinen opettajani, Eero Junkkaala kirjoitti kirjan omasta herätysliikkeestään. Kustantajaksi valikoitui yllättäen joku muu kuin viidesläinen kustantamo. Ehkä viidesläisyys itse ei vielä oikein kestä itsensä lähempää tarkastelua?

No, luinhan minäkin (tietty) Eeron kirjan ja melkein yhdeltä istumalta. Kuten olen jossain yhteyksissä sen tuonut esille, niin minun ja vaimoni juuret ovat nuoruudessamme olleet syvällä viidesläisessä mullassa, Kauniaisissa, Ryttylässä ja Jovilla. Paljon mielenkiintoista siis Eeron kirja piti sisällään. Löytyi paljon sellaista, joista ajatteli "joo, noinhan se oli!". Jotain oli sellaista, mistä huomasi kohottelevansa kulmakarvojaan, että "oho, olipas paljon sanottu!" Joissain kohtaa uskallan väittää kirjoittajan tietojen päivityksen olevan paikallaan, tämä sanottuna kaikella kunnioituksella. Monista Eeron viidesläisyyden tulevaisuuteen liittyvistä skenarioinneista olen aika pitkälle samaa mieltä (ja näistä myöhemmin lisää). Joistain huomaan, että en ajattele ollenkaan samalla tavoin, mikä onkin aika luonnollista, kun ajattelen itseäni evl. kirkkoon kuulumattomana kristittynä.

Se, mitä eniten jäin ihmettelemään, oli Eeron yllättävän pilkallinen suhtautuminen oman nuoruutensa hengelliseen intoon, jossa hänen (ja ehkä jonkun muunkin jälkiviisaan) näkemyksen mukaan ei aina niin taitoa ollut mukana. No, kenelläpä meistä olisi ollut, ainakin kun sitä ajattelee näin sisäsiistiksi oppineen, varttuneemman ja vakiintuneemman kristityn näkökulmasta. Mutta silti; mitä varten tuo nuoruuden into täytyy ikäänkuin häpeillen turhentaa? Minusta kun joskus tuntuu jopa siltä, että meidän (so. minun) tulisi jopa oppia takaisin siihen. Kun ajatellaan intoa tutkia Raamattua, viettää aikaa rukouksessa ja todistaa Jeesuksesta, niin todellista hengellistä vanhemmuutta edustaa sellainen kypsä asenne, jossa nähdään ns. "metsä puilta"ja sitä kautta osataan valjastaa nuoruuden into oikean asian palvelukseen - ilman että lyödään ns. "luu kurkkuun".

Psalminkirjoittaja toteaa huolestuneena, että "jollei Herra huonetta rakenna, niin turhaan sen rakentajat näkevät vaivaa" (Ps. 127:1). Tätä huolta voidaan varmasti täydellä syyllä soveltaa viidesläiseen herätysliikkeeseen. Miten Herra voisi nyt rakennetun hengellisen perinnön säilyttää niin, että se ei ainoastaan olisi siunaukseksi tuleville polville, vaan että se jopa voisi poikia uutta, tuoretta hengellistä liikehdintää? Mikä olisi toimiva vastaus vanhenevan herätysliikkeen tulevaisuuden turvaamiseksi?

Psalminkirjoittaja antaa yllättävän vastauksen "talon rakentamiseksi" ja "kaupungin varjelemiseksi". "Katso, lapset ovat Herralta saatu lahja... kuin nuolet sankarin kädessä ovat nuoruudessa saadut pojat." (Ps. 127:3-4) Viidesläisyyden tulevaisuus lepää niiden varassa, jotka nyt ovat lähestymässä parinkymmenen vuoden ikää. Miten heitä nyt opetuslapseutat ja tänään mentoroit, sen sadon korjaat tulevaisuudessa.

Junkkaalan kirjan arvioinneissa tuoreimmassa Uusi tie-lehdessä (nro 35, 01.09.2016, s. 9) eräs viidesläinen järjestöjohtaja kantaakin huolta nuorten sitouttamisesta. Hän nostaa esiin mentoroinnin tärkeyden nuorten lujittamisessa viidesläisyyteen. Hän kertoo kaivanneensa viidesläisyyteen hengellistä isyyttä ja äitiyttä. Tähän asenteeseen ei pilkallisuus nuoruuden intoon nähden sovi.

Ideasta elämäksi

Nykyään melkein jokainen kristitty ymmärtää sen, ettei seurakunta ole rakennus, vaan ihmisten muodostama yhteys, hengellinen yhteisö. Tällä tietenkin tarkoitetaan sitä määritelmää, jonka Uusi testamentti antaa seurakunnalle. Tämän yllättävän monet myös sanovat ääneen. Näin tekevät nekin, jotka eivät itse elä tämän sanomansa mukaisesti.

Näin ne ajat muuttuvat. Vielä muutama vuosi sitten tällaiset toteamukset sivuutettiin arrogantilla olankohautuksella tai leimattiin yltiöhengellisten vouhotukseksi. Nykyisin tällainen puhe alkaa kuulua hengelliseen lasten leipään monissa seurakunnissa. En sano, etteikö päinvastaistakin kehitystä vielä voisi tulla vastaan, mutta periaatteessa tällainen kehitys luo toivoa.

Turha sitä on luulla, että minä mainstreamin perässä ratsastan. Älkää huoliko, that won´t happen. Mutta olen tunnistavinani kuitenkin kristittyjen keskuudessa pitkällä aikavälillä oikean ymmärryksen lisääntymistä seurakunta-asiassa. Tämä kehitys muistuttaa samaa, mitä on tapahtunut ymmärryksessä kristittyjen keskuudessa vaikkapa armolahjojen kohdalla tässä viimeisten 40-50 vuoden kuluessa.

Tällainen laajamittainen muutos kristittyjen keskuudessa (ajattelussa, puheessa ja teoissa) näyttää olevan hyvin hidasta, etenkin ns. perinteisten kirkkokuntien keskuudessa. Se näyttää aina edellyttävän joidenkin hulluiksi leimattujen liikkeellelähtöä, joka sitten järisyttää olemassaolevan establishmentin perustuksia. Näistä muurin rapautumisista alkaa sitten vastustamattomalla voimalla versoa uutta elämää.

Sanomisesta on kuitenkin vielä matkaa elettyyn todellisuuteen. Kun sanomme, että seurakunta on enemmän kuin vain jokin rakennus - "se on ne ihmiset, jotka muodostavat seurakunnan uskossa Kristukseen" - niin olemme vasta sulkemassa pois vanhan paradigman. Seuraava askel on se, että alamme opetella elämään niin kuin ruumiin jäsenet. Siinä me taas tarvitsemme toisiamme, niin paikallisesti kuin globaalistikin.

Elämäni veljet

En alunperin ajatellut järjestää mitään kuuskymppisiä lainkaan. Vaimoni se minut ympäri puhui, mutta antoi samalla hyvän sisällön juhlille; mitäpä jos keräisin yhteen sellaisia veljiä vuosikymmenien varrelta, joiden kanssa on elämää jaettu ja matkaa tehty, joilta olen oppinut jotain ja jotka ovat tehneet minuun vaikutuksen. Tämä idea kuulosti hyvältä ja hyvän esikuvan antoi Kari ja Terttu Törmän jokin aika sitten järjestämät 200v. juhlat, joiden eräänä ideana oli edistää rohkaisun kulttuurin syntymistä kristittyjen keskuuteen. Niinpä minäkin käytin ensimmäisen tunnin juhlistani siihen, että esittelin jokaisen saapuvilla olleen; mitä olen oppinut häneltä, mistä rohkaistunut seuratessani hänen vaellustaan?

Tämän jälkeen oli vuorossa (tietenkin ruokailun jälkeen) juhlapuhe.

"Arvoisat, rakkaat elämäni veljet!

Saanen siteerata tähän puheeni alkuun erästä oman aikamme merkkiteosta, jonka näimme kolmiosaisena filmatisointina hiljattain. Kyse on tietenkin Taru sormusten herrasta – elokuvasta, jota ei kenties koskaan olisi pitänyt tehdä, sillä niin vastustamattomasti se on leimannut itse kirjaa ja sen herättämiä mielikuvia Keski-Maan Kolmannen ajan tapahtumista.

Kuten kaikki tiedämme, kirja alkaa kuvauksella Bilbo Reppulin 111-vuotis syntymäpäivistä Konnussa, joka on hobittien kotipaikka. En nyt mene sen enempää kuvauksiin hobitteista ja muusta sellaisesta, koska nykyäänhän me kaikki olemme paremmin perillä tästä tarusta kuin vaikkapa Kalevalasta. Mutta vanhimmaksi koskaan eläneen hobittin, Bilbo Reppulin juhlapuheesta haluan lainata muutaman rivin.

Ensin haluan sanoa, kuten Bilbo; ”Toivon, että viihdytte yhtä hyvin kuin minä!”

Sen jälkeen; ”En pidättele teitä pitkään.” Tämän jälkeen Bilbo lupaa kertoa kolme syytä, miksi hän on kutsunut kaikki Konnun hobittit koolle syntymäpäiväjuhliinsa.

”Ennen kaikkea kertoakseni teille, että pidän teistä valtavasti ja että” - minun tilanteessani kuusikymmentä vuotta – ”on aivan liian lyhyt aika elettäväksi teidänlaistenne hienojen ja kunnioitettavien hobittien parissa. En tunne teistä puoliakaan niin hyvin kuin pitäisi enkä pidä puolistakaan niin paljon kuin ansaitsisitte.

Toiseksi, juhliakseni syntymäpäivääni.”

Kolmantena ja merkittävimpänä syynä Bilbo Reppuli ilmoittaa, että – ”vaikka kuten sanoin yksitoistakymmentäyksi vuotta on aivan liian lyhyt aika tiedän kanssanne – tämä on LOPPU.”

Tämän jälkeen Bilbo pujottaa sormuksen sormeensa ja muuttuu näkymättömäksi, eikä kukaan kontulainen enää koskaan nähnyt häntä, neljää nuorta hobittia lukuunottamatta.

Me voimme hyvällä syyllä sanoa, että Bilbo Reppuli valitsi helpoimman tien, mitä tulee ainaisiin suku- ja naapuruskiistoihin, parisuhdekriiseihin ja ihmissuhdeongelmiin ja muuhun sellaiseen, jolta emme voi välttyä tässä syntiinlangenneessa maailmassa. Kukapa meistäkin ei joskus jossain tilanteessa olisi toivonut voivansa muuttua näkymättömäksi, vajota maan alle tai häipyä teille tietymättömille.

Kuitenkin haluaisin rohkaista meistä jokaista antautumasta niin tänään kuin elämässämme tästä eteenpäin toisenlaiseen yhteyteen, avoimuuteen ja läpinäkyvyyteen oman elämämme veljien kesken. Mielessäni on kolme lyhyttä asiaa, joihin tiivistän tämän puheeni. Ne ovat läsnäolo, jakaminen ja rohkaisu.

Läsnäolo

Ilm. 21. luvun alussa on kuvattu se, mikä on Jumalan perimmäinen motiivi ja idea koko Hänen luomistyössään, että ennen kaikkea Jeesuksen sovitustyössä; ”Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan ja heistä tulee hänen kansansa.” Tämä sama kuva ihmiskunnan tulevaisuudesta, sitten kun vihollisista viimeinenkin on kukistettu, löytyy myös VT:sta, Hesekielin kirjasta: ”Minun asuinsijani on heidän luonaan, minä olen heidän Jumalansa ja he ovat minun kansani.” Jo Mooseksen kirjoissa Jumala esittää omana halunaan ja suunnitelmanaan sen, että hän pystyttää oman asuinsijansa oman kansansa keskelle.

Niin yllättävältä kuin se kuulostaakin, Kaikkivaltias ja suuri Jumala haluaa yhteyttä henkilökohtaisesti minun kanssani ja yhteisönä kaikkien meidän Hänen omiensa kanssa. Läsnäolo on ominaisuus, joka parhaiten kuvaa Jumalaa suhteessa Hänen omiin lapsiinsa. Heprean sana shekina koettiin jopa niin tärkeäksi, että juutalaiset rabbit korvasivat joskus Jahven nimen tällä sanalla, etteivät turhaan lausuisi Herran nimeä. ”Minä asetan läsnäoloni teidän keskellenne.”

Jumalan halu ja, etten sanoisi tarve, saada olla läsnä oman kansansa elämässä velvoittaa myös meitä samanlaiseen läsnäoloon. Älkäämme me olko niitä, jotka tuovat oman ruumiinsa halattavaksi, mutta pitävät sisimpänsä meistä kaukana. Läsnäolo edellyttää aina läpinäkyvyyttä.

Jakaminen

Ks. Snl. 18:4; ”Syviä vesiä ovat sanat miehen suusta, ne ovat virtaava puro ja viisauden lähde.”

Snl. 20:5; ”Syviä vesiä ovat miehen sydämen aivoitukset, mutta ymmärtäväinen mies ammentaa ne esiin.”

Lienee turha hokema: ”Meillä on jokaisella jotain annettavaa.” Ehkä olisi parempi lähteä liikkeelle seurakunnan, Jumalan perheväen perusominaisuudesta, jostain sellaisesta luonteenpiirteestä, jota seurakunta eittämättömästi on; ”kun me tulemme yhteen ja kokoonnumme, niin meillä jokaisella on jotain annettavaa toinen toisillemme”. Seurakunta toimii ja rakentuu näin. Se on sen perus-DNA. Tämä on seurakunta. Jollei se toimi näin, niin se ei ole seurakunta, jollaiseksi Jumala on sen tarkoittanut.

Elämä on jakamista ja sen laittamista eteenpäin, mitä me olemme saaneet. Nyt jo edesmennyt säveltäjä Lasse Mårtensson totesi kerran: ”Kaikki musiikki on jo itse asiassa sävelletty.” Samoin me voimme sanoa, että Kristuksessa, siinä Jumalan Sanassa, jossa kaikki tiedon ja viisauden aarteet ovat kätkettyinä, ovat jo kaikki sanat, oppi ja puheet valmiina olemassa. Meidän tehtävämme on vain ammentaa ne esiin sen mukaan, mitä Hän itse on meille opettanut.

Varoitan meitä jokaista: mikäli emme pyri tähän ja elä tässä, yhteytemme jää yksipuoliseksi, kuihtuu ja lopulta näivettyy jonkinlaiseksi uskonnolliseksi irvikuvaksi siitä, minkä piti olla Jumalan lasten vapautta, vanhurskautta, iloa ja rauhaa Pyhässä Hengessä. Etsikäämme sellaisia foorumeita, kokoontumisia ja tapoja, jossa voimme jakaa elämäämme yhdessä muiden kanssa. Elämä ei ole yksilölaji, usko vielä vähemmän.

Rohkaisu

Olen tainnut jo aiemminkin viitata tähän, mutta kuten eräs täällä läsnäoleva veli on todennut, me tarvitsemme Suomessa uudenlaista rohkaisun kulttuuria. Tätä haluan itsekin olla edistämässä. Näen sen tärkeäksi itselleni ja omalle kasvulleni, omille pojilleni ja koko Jumalan seurakunnalle.

Muistan elävästi, miten joskus vuosia sitten katselin jotain juniorijalkapallo-ottelua, jossa pelasivat Pietarsaaren Jaro ja Lahden Kuusysi. Jaro oli tietysti kaksikielinen joukkue, ruotsia ja suomea puhuttiin sekaisin. Jaro johti ottelua 1 – 0 ja ottelun loppuhetkillä Kuusysi sai sitten kirivaihteen päälle ja kovan painostuksen aikaiseksi. Jaron keskikentällä oli tyypillinen keskikenttämies, kova puurtaja ja taistelijatyyppi, jota jokainen seurakunta ja joukkue tarvitsee. Muistan, miten hän tsemppasi joukkuetovereitaan koko ajan huutamalla ”Ännu, pojkar, ännu!”

Mieleen tulevat tutut sanat Heprealaiskirjeestä: ”… kehottakaamme toisiamme sitä enemmän, mitä enemmän näette tuon päivän lähestyvän”.

Eräs mielityyppejäni UT:sta on leeviläinen Joosef Kyproksesta, jolle apostolit olivat antaneet tuon häntä, hänen luonnettaan ja tapaansa toimia kuvaavan kutsumanimen Barnabas. Muulla nimellä emme sitten häntä tunnekaan. Barnabas tarkoittaa kirjaimellisesti ”profeetallisen kehotuksen ja rohkaisun poikaa”, jollainen hän olikin.

Kaikki meistä tietävät Paavalin, mutta luulenpa, että Herralla oli aivan jotain erityistä mielessä, kun hän usdkoiu tämän uskoontulleen entisen lainkiivailijan ja fariseuksen tämän Barnabaan hoteisiin. Kun luet Paavalin kirjeitä ja hänen neuvojaan seurakunnalle, niin sieltä puskevat läpi ne opit, jotka Paavali itse oli aikanaan oppinut Barnabaalta. Vai keneltä luulet Paavalin oppineen esim. tämän: ”minkä olet minulta kuullut, usko se luotettaville miehille, jotka sitten ovat kykeneviä muitakin opettamaan”?

Harva meistäkään yltää Paavalin tasolle, työssään ja vaelluksessaan. Barnabaan paikkoja sitä vastoin olisi seurakunnassa paljonkin auki.

Näin täydentävät siis toisiaan ja sitoutuvat toisiinsa läsnäoleminen toinen toistemme kanssa, ja elämän, kokemusten ja tuntojen jakaminen luottamuksellisessa ja hoitavassa ilmapiirissä sekä rohkaiseminen ja kehottaminen. ”Ännu, pojkar!”

PS. Juhlien jälkeen tuli sellainen olo, että olen aika onnellinen mies, kun minulla on noin monta ystävää, monet jopa vuosikymmenien takaa. Yritän elää tämän tietoisuuden velvoittamana.  :)

Eräs tolkienlainen episodi

Niinkuin varmaan moni muukin kanssaeläjä olen minäkin kuluneena viikonloppuna elänyt tolkienlaisen maailman kuvissa ja tunnelmissa. Katsottuani Sormuksen Herran kolmannenkin osan loppuun, intouduin lukemaan ihan paperiversiosta toiseksi viimeisen kappaleen "Konnun puhdistus". Tätä kappaletta kun ei ole mahdutettu itse elokuvaan ja itsekin muistan sen aikoinani ensimmäistä kertaa luettuani miettineeni sen merkitystä ja toimivuutta koko trilogiassa. Niin jotenkin erilaiselta, etten sanoisi "modernilta", tuo sinänsä jännittävä kappale tuntuu muuhun trilogian keskiaikaisuuteen, jopa mytologisuuteen verrattuna. Toisaalta ei ole ihme, ettei Peter Jackson sitä omaan elokuvakäsikirjoitukseensa ottanutkaan - olisihan siinä aihetta ja tematiikkaa vaikka ihan omaksi täysipitkäksi elokuvakseen. (Joten pienenä vinkkinä; mikäli satut, Peter Jackson, lukemaan joutohetkinäsi blogiani, niin noteeraapa tämä pieni toive!)

Kaikessa lyhykäisyydessään, "Konnun puhdistus" puhuu totalitarismista. Sinänsä tällaisessa relevanttiudessa ei ole mitään ihmeellistä, kun ottaa huomioon miten monenlaiset ihmiset ja ryhmät ovat löytäneet (tai halunneet löytää) tukea omille näkemyksilleen Tolkienin tuotannosta. Toisaalta trilogian loppumetreille sijoitettuna tämä tarina kuvastaa hyvin Tolkienin realismia, jopa tiettyä pessimismiä. Pahan valta on todellisuutta ja voi kasvaa mittasuhteisiin, jotka masentavat, jopa koettelevat uskoamme.

Tilanne Konnussa kuvataan painajaismaiseksi, päähenkilöiden pitkäksi venähtäneen poissaolon aikana tapahtuneeksi vallankaappaukseksi. Tämän seurauksena Konnussa vallitsee totalitaristiseksi järjestelmäksi kuvattu tilanne, jossa kontulaisia hobbitteja kontrolloidaan, manipuloidaan ja terrorisoidaan pelolla, kielloilla, rangaistuksilla ja säännöstelyllä. Osittain systeemi toimii ulkopuolisen uhan avulla (vrt. nyt jo edesmenneiden neuvostodiktatuurien käyttämä termi "ystävällismieliset ulkopuoliset apuvoimat"), osittain systeemin kuuliaisiksi palvelijoiksi pakotettujen, ostettujen ja suostuteltujen paikallisten asukkaiden avulla. Yhtä kaikki, ongelman jäljet johtavat sylttytehtaalle ja kaiken takaa paljastuukin vanha konna Saruman, joka vielä mahtinsa menettäneenäkin kykenee hallitsemaan ympäristöään pelolla ja valheella.


Tolkienin kuvaukset tilanteesta ovat paljon puhuvia, nopeita piirtoja.

"Olen pahoillani, Merri-herra, mutta meillä on määräyksemme."

"Jos metelöitte noin, herätätte vielä Johtajan Ison miehen."

"Me kasvatamme paljon kaikkea, mutta meillä ei ole oikein käsitystä mitä sille tapahtuu. ... emmekä me enää näe kuin pienen osan siitä mitä ne vievät."

"Portilla seisoskelevat hobbitit tuntuivat yhä levottomilta, selvästikin jotain sääntöä rikottiin..."

"Tämä on pahempaa kuin Mordor!" sanoi Sam. "Tavallaan paljon pahempaa. Sen niin kuin tajuaa toisella tavalla kun se tapahtuu kotona, kun muistaa millaista kaikki oli ennen turmelusta."
"Tämä on Mordor", sanoi Frodo. "Mordorin työtä tämäkin on. Saruman palveli Mordoria kaiken aikaa silloinkin kun luuli toimivansa omaksi edukseen."

Tolkien asettaa tämän totalitaristisen pelon järjestelmän vastapainoksi ja itse ainoaksi toimivaksi lääkkeeksi sitä vastaan aikuisen ihmisen vapaan mielen. Tämä edellyttää kuitenkin myös kokemusta aiemmista vastaavista tilanteista (joita Frodolle ja hänen kolmelle kumppanilleen oli yllin kyllin ehtinyt karttua Keski-Maan mittelöissä) sekä ennen kaikkea sitä, että ymmärrettiin, ettei pelolle saanut antaa valtaa, valheita piti vastustaa totuudella ja kaikessa tässä tuli olla järkähtämätön ja rohkea.

Sovittelulle ja kompromissien teolle ei Tolkien tässä yhteydessä näe paljoakaan, jos mitään sijaa. Vain sisäisesti vapaa ihminen voi vastustaa totalitarismia ja jopa selviytyä voittajana siitä, tavalla tai toisella. Tästä meillä olisi paljon opittavaa.

Profeetan pojat

Eräs kesän parhaita lukukokemuksia on ollut Juha Sankamon Vanhan testamentin kuningasten kirjojen pienimuotoinen arkeologian valossa tehty kommentaari, joka muutamissa kohdin hyvin relevantilla tavalla käy keskustelua oman aikamme arvojen ja ilmiöiden kanssa. Näistä tässä muutama lyhyt poiminta lähinnä profeetta Elian elämään ja vaikutukseen liittyen.

Vaikka profeetta Elian aika on ns. pohjoisvaltakunnan eli Israelin historiassa poikkeuksellisen hengellisen pimeyden aikaa, niin kuitenkin hänen toiminnassaan oli pitkäjänteinen uuden rakentamisen periaate. Tilanteessa, jossa foinikialaissyntyperäinen kuningatar Iisebel Baalin palvonnan esitaistelijana oli satamäärin tappanut Herran profeettoja, Elia ja Elisa hänen jälkeensä näkivät äärimmäisen tärkeänä uusien Herran profeettojen kouluttamisen ja varustamisen. Oikea oppi ja sen mukainen elämä oli siirrettävä seuraaville sukupolville, jotka sitten omasta puolestaan siirtäisivät oikean Herran tuntemisen ja äänen kuulemisen perinnön nuoremmille. Näin saataisiin aikaan liike, joka pitkällä aikavälillä voisi vaikuttaa kokonaiseen kansakuntaan uudistavasti ja tervehdyttävästi.

Tämä oppi ja käytäntö näkyy eräänlaisena pyhänä läpäisyperiaatteena läpi koko Raamatun. Voimme puhua kristillisestä kasvatuksesta, opetuslapseuttamisesta, mentoroinnista tai varustamisesta tai käyttää mitä muita termejä hyvänsä - yhtä kaikki, kyse on tästä yhdestä ja samasta periaatteesta. Jumalan elämä ei ole kuoleva, pois haihtuva tai häviöön tuomittu, niinkuin monet nykypäivän länsimaiset ihmisetkin näyttävät ajattelevan. Jumalan Hengen synnyttämä elämä sisältää uuden moninkertaistumisen siemenen voiman, jolle on luontaista kasvun välttämättömyys.

Eliakaan ei todellisuudessa ollut mikään "yksinäinen susi" tai "viimeinen suuri yksinäinen". Hänen toimintansa tuloksena sekä varjeltui paljon jo Samuelin ajoilta peräisin ollutta hengellistä perintöä että syntyi uutta profeetallista liikehdintää. Hänen seuraajansa Elisan ympärillä parveilikin jo kokonainen profeettakoulu. Suomalainen v. 1992 raamatunkäännös puhuu "profeetanoppilaista", mutta hepreassa on kyse "profeetan pojista" (benei hannebim). Elisa oli hengellinen isä, joka aivan kuin luonnostaan keräsi ympärilleen opetuslapsijoukon, aivan niinkuin hän itsekin puhutteli omaa hengellistä isäänsä Eliaa (2.Kun. 13:14).

Tämä ilmaisu "profeetan pojat" löytyy 11 kertaa VT:sta, joista 10 löytyy 2.kuningasten kirjasta. Siellä nuo "pojat" ovat lähes aina profeetta Elisan "poikia". Näitä oli jossain vaiheessa jopa niin paljon, että heidän täytyi rakentaa itselleen suuremmat opetustilat (2.Kun. 6:1). Sankamon mukaan tuolloin 800-luvun puolivälissä tämä Elian ja Elisan johtama profeettayhteisö on voimakkaasti haastanut koko Israelia kääntymään Herran puoleen ja hylkäämään Baalin palvonnan. Se on ollut voimakas hengellinen liike, jonka vaikutus on sen kokoon nähden ollut merkittävä kansallisella tasolla.

Samaan aikaan Baalin palvontaan langennut kuningashuone, Ahabin ja Iisebelin johdolla vainosi näitäkin Herran profeettoja ja vääräksi julistetun perinteisen Herran seuraamisen edustajia. Heillä oli omat profeettajoukkonsa neuvontajinaan. Niinpä monet noista miehistä elivät vainon ja suoranaisen kuoleman uhan alla. Kuitenkin samaan aikaan koulutettiin Herran seuraajien sissiarmeija. Sankamo toteaakin sopivan provosoivasti: "Älä ikinä aliarvioi Jahve-miehiä. Heiltä voidaan viedä taloudellinen tuki ja lain suoja. Heidät voidaan ajaa maan rakoon ja heidän maineensa voidaan mustamaalata, mutta silti Jahve antaa omilleen vielä voiton!"

Tämä on tietysti ollut totta jo pitempään monien kauempana asuvien kristittyjen veljien ja sisarien kohdalla, jolloin näitä samoja periaatteita on käytetty, koeteltu ja kehitelty vuosikymmenien mittaan monenlaisten paineiden alla. Länsimaissa emme (ainakaan vielä) elä suoranaisen fyysisen vainon alla, mutta yhtä kaikki, meidänkin olisi jo hyvissä ajoin luotava seurakunnalle vainot kestävä rakenne.

Toinen toisillenne

Oletko koskaan kiinnittänyt huomiota, miten paljon Uusi testamentti puhuu seurakunnan jäsenten keskinäisestä vuorovaikutuksesta?


"...rakastakaa toinen toisianne..." (Joh. 13:34)

"Olkaa veljellisessä rakkaudessa helläsydämisiä toisianne kohtaan. Toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne." (Room. 12:10)

"...olisitte yksimieliset keskenänne..." (Room. 15:5)

"Hyväksykää toinen toisenne..." (Room. 15:7)

"Kantakaa toistenne kuormia..." (Gal. 6:2)

"... kärsien toisianne rakkaudessa." (Ef. 4:2)

"Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja hyväsydämisiä ja antakaa toisillenne anteeksi..." (Ef. 4:32)

"Olkaa toisillenne alamaisia Kristuksen pelossa." (Ef. 5:21)

"... pitäkää nöyrästi toista parempana kuin itseänne." (Fil. 2:3)

"Opettakaa ja neuvokaa toinen toistanne kaikella viisaudella..." (Kol. 3:16)

"Lohduttakaa siis toisianne näillä sanoilla." (1.Tess. 4:18)

"Kehottakaa siis toisianne ja rakentakaa toinen toistanne..." (1.Tess. 5:11)

"Tunnustakaa syntinne toisillenne ja rukoilkaa toistenne puolesta, että parantuisitte." (Jaak. 5:16)

"Olkaa vieraanvaraisia toinen toisellenne, nurisematta. Palvelkaa toisianne..." (1.Piet. 4:9-10)


Mitäpä jos tästä lähtien asettaisimmekin näiden tapahtumisen tärkeämmäksi kuin tradition mukaan oikein toimitetun liturgian tai moitteettomasti toimivan seurakunnallisen ohjelmakoneiston? Se, miten kauas olemme omissa kokoontumisissamme etääntyneet näistä "toinen toistanne"-totuuksista, kertoo meille lahjomattomasti sen, ettemme ole oikein ymmärtäneet seurakunnan luonnetta ja olemusta.

Kirjassaan Organic Leadership Neil Cole siteeraa ystäväänsä John Whitea: "Minun tarkoituksenani ei ole tehdä turhaksi papistoa. Haluan tehdä turhaksi maallikkouden ja tehdä jokaisesta papin Jumalan edessä."

Luterilaisen vanhurskauttamisopin pohdiskelua

Lutherin teologiassa kaiken keskiössä on oppi syntisen vanhurskauttamisesta uskon kautta. Muu Lutherin teologia rakentuu tämän ympärille ja saa merkityksensä siitä käsin. Niin luterilaisten kuin muidenkin teologien keskuudessa vallitsee yksimielisyys tästä. Tarkastelunäkökulmasta riippuen tämä on nähty joko hyvänä tai sitten todellisuutta kaventavana seikkana. Luterilaisten itsensäkin joukosta nousee ääniä, jotka vaativat vanhurskauttamisopille vahvempaa asemaa. Vanhurskauttamisoppi nähdään ”luovuttamattomana kriteerinä, joka aina suuntaa kirkon kaiken opetuksen ja toiminnan Kristukseen”. Mielenkiintoista on huomata, että arvostelijoiden mielestä tämäkin ilmaisu oli liian heikko ja riittämätön. Toisaalta (myös luterilaisten itsensäkin keskuudessa) on nähty vaarana vanhurskauttamisopin yksipuolinen korostaminen, jolloin se helposti imaisee itseensä koko kristillisen opin. Pelkona on, että useat muut yhtä luovuttamattomat kristillisen uskon perustotuudet jäävät joko kokonaan sivuun tai vähemmälle huomiolle. Vanhurskauttamisopista ei saa tulla luterilaisen teologian ”mustaa aukkoa”, johon muut uskontotuudet, kuten sakramenttioppi, kirkko-oppi tai oppi kirkon erityisestä virasta (ministerium verbi) katoavat.

Lutherin raamattukäsitys on vahvasti soteriologinen. Ihmisen yhteys Jumalaan on synnin särkemä, mutta Pyhä Henki voi inspiroida ihmisessä uskon Vapahtajaan Jeesukseen Kristukseen. Tämä tapahtuu ihmiskunnalle ilmoitetun erityisen profeetallisen inspiraation kautta, jolla Luther viittaa Raamattuun Jumalan sanana. Niinpä tällä ilmoituksella on vahva ristinteologinen perusrakenne. Koko Raamatussa on Lutherin näkemyksen mukaan kysymys yhdestä lupauksen totuudesta, yhdestä uskosta, yhdestä Hengestä ja yhdestä Kristuksesta. Näin ilmoituskin palvelee Lutherin ajattelussa ensisijaisesti uskonvanhurskauttamisen ajatusta eli evankeliumia. Kristus on ympyrän keskipiste ja oikein ymmärrettynä kaikki Raamatun kertomukset koskevat Kristusta. Profeetallisessa inspiraatiossa vastaanotettu Kristus-keskeinen armonoppi on hallitseva yläkäsite, jolle alisteisia käsitteitä ovat Raamattu sekä Raamatun synty, tallennus ja tulkinta.

Itse asiassa Kristus on tämä Jumalan Sana, joka syntyy ja virtaa Isästä ikuisesti. Jumalan luona ikuisuudessa on Sana, joka on Hänen Poikansa. Tätä Sana-oppiaan Luther tuo esille monissa kirjoituksissaan. Sen taustalla vaikuttavat niin varhaisten apologeettojen Logos-oppi kuin Augustinuksen käsitys sanasta. Koko ajan on kuitenkin kyse yhdestä ja samasta tarkoituksesta; Jumalan Pojan lunastustyöstä, joka tähtää jumalattoman vanhurskauttamiseen uskon kautta.

Luterilaisuudessa ollaan taipuvaisia ajattelemaan, että mitään aitoa, vääristymätöntä ja luonnollista ihmisen hengellisyyttä ei ole olemassa. Luonnollisessa ihmisessä ei nähdä olevan mitään todellista tarttumapintaa aidolle kristilliselle spiritualiteetille. Ihminen on luonnollisessa syntiinlangenneessa tilassaan siinä määrin turmeltunut, että kaikki spiritualiteettiin viittaava nähdään jo lähtökohtaisesti vääristyneenä. Uusi ihminen on vastaavasti täysin eri luontoa kuin vanha, eikä näillä kahdella nähdä olevan mitään yhteistä keskenään. Voidaan kysyä, onko olemassa mitään pysyvää kristityn ihmisen subjektia, joka voisi harjoittaa hengellistä elämää?

Tämä johtaa helposti toteamaan, että luterilaista spiritualiteettia ei sanan varsinaisessa merkityksessä olisi lainkaan. Luterilaisessa kristillisyydessä ei nähdä olevan sellaista kristittyä subjektia, joka harjoittaisi hengellistä elämää. Uskon ja rakkauden välissä ei ole paikkaa hurskaudelle, joka olisi jatkuvaa uskon ja rakkauden harjoitusta. Nämä voivat vain tilapäisesti toteutua spiritualiteetinomaisesti, mutta ihminen, joka pyrkii olemaan hurskas, joutuu kohta tekemään parannusta omasta hurskaudestaan. Kaiken taustalla on nähty olevan luterilaisuuden perinpohjaisen toivoton kuva ihmisen langenneen luonnon turmeltuneisuudesta.

Luterilainen reformaatio vastustaa liian pinnallista tulkintaa ihmisen synnillisyydestä. Lutherin näkemyksen mukaan Aadam menetti syntiinlankeemuksen seurauksena kuolemattomuuden ja välittömän Jumala-yhteyden. Ihmisen sisimpään jäi tyhjä paikka, pimeys, jossa Pyhä Henki ennen ”asui”. Tähän tyhjyyteen voi joskus tulla asukkaaksi jopa itse perkele. Liian optimistisen tai kevyen syntikäsityksen pelätäänkin luterilaisten teologien piirissä johtavan Kristuksen sovitustyön turhentamiseen. Luterilaisuus pelkää kuitenkin eniten ansiouskonnollisuutta, jossa ihminen luottaa Kristuksen sijasta omiin tekoihinsa. Etenkin reformaation alkuvaiheessa luterilaiset torjuivat jyrkästi sellaiset katolisen kirkon sisällä esiintyneet optimistiset tulkinnat, jossa synti kuvattiin ”aksidenssiksi”, ja jota reformaattoreiden taholta pidettiin liian laimeana tulkintana. Tämä piirre on edelleen luonteenomaista luterilaiselle teologialle, mikä näkyy sen muiden tunnustuskuntien kanssa käymissä oppikeskusteluissa. Syntioppi edeltää ja edellyttää aina luterilaista näkemystä vanhurskauttamisesta.

Yksityistä kristittyä ajatellen tämä tarkoittaa, että sitä, minkä hän voi käsittää uudesta ihmisyydestä (Kristuksessa), hän joutuu heti katumaan, koska hänessä on juuri ilmennyt vääränlaista pyrkimystä Jumalan tavoittamiseen ja omistamiseen. Tästä syystä vanhan kirkon isien ja ortodoksisen kristillisyyden puhetta kristityn jumalallistumisesta (theosis) hengellisen elämän päämääränä on pidetty protestanttisen teologian keskeisten korostusten vastaisena. Jumalallistumisessa on nähty ihmisen vääristynyttä pyrkimystä Jumalan tavoittamiseen ja omistamiseen. Kristinuskon itäisen haaran vaikutuksen torjumisen lisäksi luterilainen teologia piirtää tässä kohtaa myös selvän rajan suhteessa evankelikaaliin pyhitysnäkemykseen, joka tulee lähelle ortodoksista näkemystä. Luterilainen teologia taas sijoittaa koko kysymyksen toisen ja kolmannen uskonkappaleen väliin. Syntioppi on toisen ja kolmannen uskonkohdan, siis lunastuksen ja pyhityksen edellytys. Luterilaisuus ei siis näytä hyväksyvän minkäänlaista spiritualiteetin harjoittamista ilman ihmisen syntisyyden perinpohjaista käsittelyä ensin.

Mitä Kristus sitten on tehnyt mahdollistaakseen Jumalan ja ihmisen välisen yhteyden? Kuten edellä on käynyt ilmi, ihmiskunnan synti on Lutherille este, joka on poistettava ennen kuin tämä yhteys on mahdollista. Lutherin teologian pääpaino on tämän sovitustapahtuman eri puolien tutkiminen ja esille tuominen. Tutkijasta ja tulkitsijasta riippuu, mille seikoille omassa Luther-näkemyksessään haluaa antaa suurimman arvon. Tutkijat ovat keskustelleet paljon siitä, ymmärtääkö Luther synnin sovituksen ns. redemptiona eli turmiovaltojen voittamisena vaiko satisfactiona eli oikeustapahtumana, jossa Kristus kärsii rangaistuksen toisten sijaiskärsijänä. Soteriologian näkemisestä kaksijakoisena seuraa myös hamartologian kaksijakoisuus. Luther käsittää ihmisen synnin merkitsevän sekä syyllisyyttä Jumalan edessä että reaalista ja aktuaalista turmiovaltaa. Tältä pohjalta nousevat myös kaksi edellä esiteltyä näkökulmaa sovitukseen.     

Luterilaisen näkemyksen mukaan forenssinen vanhurskauttaminen on siis enemmän juridiikkaa kuin partisipaatiota, ja sen seurauksena on ”tyhjä uusi ihminen”. Toisaalta Lutherin teologiassa voidaan nähdä ajatus kristityn elämästä ”Kristuksen sotapalveluksena” (militia Christi).  Kristityn uskonvaellus on hymistelyn sijasta ilman väkivaltaa tapahtuvaa taistelemista sekä itsessä ja maailmassa asuvaa pahuutta vastaan että taistelua itse hyvyyden puolesta. Siihen kuuluvia elementtejä ovat yksityinen rukouselämä, julkinen jumalanpalvelus, ehtoollinen, rippi, Raamatun ja hengellisen kirjallisuuden mietiskely, sanankuulo jne. Kyse on siis kristityn kilvoittelusta eli uskon harjoituksesta.

Koko ajan tulee kuitenkin esille tulee kristityn vanhan ihmisen turmeltuneisuus ja jopa aktiivinen Jumalan työn vastustaminen. Kyse on aina uudelleen palaamisesta takaisin armoon eli alkuperäiseen lähtötilanteeseen, Jumalan sovitustyöhön Kristuksessa. Theosis-ajatus on tältä kannalta katsottuna hyvin kaukana Lutherin teologiasta. Spiritualiteetti, erityisesti Jumalan Sanan meditaatio, on Lutherin mukaan taistelua syntiä, kuolemaa, Perkelettä ja pahoja ajatuksia eli kiusauksia vastaan. Se on siis ennen kaikkea sisällissotaa, koska kristityssäkin edelleen toimiva vanha ihminen houkuttelee ihmistä pahoihin himoihin.

Kokemuksellisuus luterilaisuudessa näyttääkin olevan pääsääntöisesti kielteistä; syntioppi on juuri se kristillisen uskon kohta, jolla on selvin leikkauspiste inhimillisen kokemuksen kanssa. Vastaavasti ”varmoja jumalakokemuksia” on harvoilla, jos kellään. (Tällainen ajattelu näyttäisi selittävän luterilaisuudelle, etenkin täällä Suomessa, ominaisen ”alatien” kristillisyyden ihannoinnin.) Silloin tällöin luterilaisessa teologiassa on ajatus pyhityksestä nähty, jos ei nyt suorastaan harhaan menemisen vaarana, niin ainakin uskonvanhurskauden kanssa kilpailevana teesinä. Ehkä tältä pohjalta on pyritty kokemuksellisuuskin säilyttämään tietynlaisena.

Kuitenkin myös luterilaisuuden piirissä nähdään mahdollisuuksia positiiviseen Jumala-kokemukseen. Tuomo Mannermaa puhuu ”Kristuksen kuvan kaltaisuuteen muuttumisesta” aidosti luterilaisena uskonsisältönä. Lutherin teologia sisältää sekä anteeksiantamisen hyväksi lukemisen (imputaatio) Kristuksen ansion tähden että koko kolminaisuuden olemuksellisen läsnäolon uskossa. Anteeksiantamisen imputaatio ei ole vain mentaalinen, ajatuksellinen, vaan nimenomaan reaalinen tapahtuma. Anteeksiantamuksessa ihmiseen siirtyy reaalisesti Kristus itse omassa persoonassaan. Uskova tulee Kristuksessa aidosti osalliseksi Jumalan olemuksen ominaisuuksista, kuten rakkaudesta, uuden ymmärryksen valosta, jumalallisesta voimasta, ilosta ja Jumalan iankaikkisesta elämästä. Mannermaa näyttää tässä tulevan lähelle theosiksen ajatusta.

Luther kuvaa monin eri tavoin ajatusta Kristuksen ja kristityn yhdistymistä eli uniota. Kristus astuu ihmisen sydämeen sanan kautta ja ”asuu” sydämessä. Uskon vaikutuksesta Jumalan sana eli Kristus ja ihmisen sydän yhdistyvät. Simo Peuran mukaan tämä ajatus uskossa tapahtuvasta uniosta toistuvat Lutherin tuotannossa hänen varhaisista kirjoituksistaan aina viimeisten vuosien kirjoitelmiin asti. Edelleen hän myöntää, että tätä ajatusta ei ole luterilaisessa perinteessä aina tunnettu. Siinä on nähty joko katolisen ajattelutavan jäänne tai uskonpuhdistuksen keskeneräisyys tai sitten paluu mystiikkaan. Läsnäolo ja yhdistyminen ovat kuitenkin Lutherin vanhurskauttamisnäkemyksen kantava perusidea.

Lutherin uudenlaiseen vanhurskauttamisoppiin liittyy myös uusi käsitys rakkaudesta. Vanhurskaus tarkoittaa Jumalan vanhurskautta, ei ihmiselle asetettua vaatimusta, ja rakkaudessa on kyse Jumalan rakkaudesta ihmiseen eikä rakkaudesta, jolla ihminen rakastaa Jumalaa. Lutherin näkemys siis poikkesi häntä edeltäneestä katolisesta näkemyksestä. Kristillisessä rakkaudessa on kyse lähimmäisen pyyteettömästä rakastamisesta, ilman mitään oman edun tavoittelua.  

Lutherin ajattelulle etiikan alueella on ominaista motivaation muutoksen korostaminen. Ihmisen tulee rakastaa toisia siten, kuin hän toivoisi muiden rakastavan itseään. Ihmisen koko perusorientaation ja eksistenssin tulee muuttua, eikä tämä ole ihmisen omassa vallassa. Kultaisen säännön noudattamisen tulee noudattaa lähimmäisen tarpeita, ei ihmisen ”vanhan minän” vääristynyttä tahtoa. Tässä tulee esille hyvin Lutherin antropologialle ominainen pessimistinen näkemys ihmisen luonnollisesta tilasta ilman Kristusta. Ihminen omassa voimassaan ei kykene ”oikein” toteuttamaan Kultaista sääntöä, vaan hänen motiivejaan ohjaa aina perimmäinen itsekkyys. Ihmisen itsekkyys on ennen kaikkea ”teologista egoismia”. Niinpä luterilaisessa yhteiskunnallisessa etiikassa saatetaan nähdä tulevan Jumalan valtakunnan ennakointia, joka puolestaan on mahdollista vain uskon valaisemalle kristilliselle järjelle.

Ratkaisuksi tähän ”rakkauden teologian” problematiikkaan Luther esittelee Kristuksen syntymisen ihmisen sydämeen, jonka jälkeen vasta voidaan reaalisesti puhua ”kristitystä”. Vasta tätä kautta tapahtuu kristityn yhdistyminen toiseen kristittyyn niin, että Kultaisen säännön noudattaminen toteutuu. Lutherin teologiassa mitään ei siis tapahdu ilman ihmisen perimmäisen synti-problematiikan käsittelyä ensin. Eräässä mielessä voitaisiin sanoa Lutherin teologiassa kokonaisuutta hahmottavan periaatteen olevan nimenomaan tämä hamartologinen aspekti. Kuitenkin teologisessa mielessä (ja laajemmin ymmärrettynä) kyse on alakäsitteestä, yläkäsitteen ollessa kysymys vanhurskauttamisesta uskon kautta.

-------

Kärkkäinen Pekka (toim.), Johdatus Lutherin teologiaan (Kirjapaja, 2001, Helsinki)

Vainio Olli-Pekka (toim.), Johdatus luterilaisen spiritualiteetin teologiaan (Kirjapaja, 2003, Helsinki)

Ilahduttava uutinen

Kun puhutaan mentoroinnista, korostetaan useimmiten nimenomaan mentoroitavan oikeaa asennetta. "Ole tavoitettavissa, käytettävissä ja opetettavissa", vai miten se meni. No, joskus on hyvä kääntää asetelma toisinpäin; myös mentorin ja opettajan on hyvä olla itse oppimassa.

Kimmokkeen näihin ajatuksiin sain, mistäpä muualtakaan, kuin jalkapallosta. Paitsi että futiksen EM-kisat ovat alkamassa, niin törmäsin tänään Hesarissa uutiseen, jonka mukaan vantaalaisesta PK-35:sta lähteneen espanjalaisvalmentaja José Riveiron uusi työpaikka onkin HJK:ssa Mika Lehkosuon apulaisena. Tämä espanjalainen ammativalmentaja on ilmeisen kova jalkapalloammattilainen Suomen oloissa. Lehkosuo itse kertoo kiinnittäneensä häneen huomiota jo pari vuotta sitten ja nyt, ensimmäisten yhteisten treenien jälkeen "Lehkosuo puhui innostuneesti Riveirosta". Espanjalaisen valmentajan osaaminen on kuulemma "kovaa kamaa".

Jotenkin nostan mielessäni hattua Lehkosuolle. Vaatii sarjaa johtavan liigajoukkueen päävalmentajalta, paitsi tiettyä itsevarmuutta oman osaamisensa suhteen, myös oikeanlaista nöyryyttä ja halua itsekin oppia uutta. Ottaa nyt siihen rinnalleen vielä ulkomainen apuvalmentaja, joka on todennäköisesti urallaan pyörinyt isommissakin ympyröissä kuin mihin täällä pohjoisessa on mahdollista. Huonommalla ammatillisella itsetunnolla varustettu valmentaja olisi todennäköisesti pelännyt oman asemansa puolesta ja todennut resurssien olevan jo nyt aivan tapissaan.

Valitettavan usein tällaisia esimerkkejä löytyy ihan riittävästi niin urheilun kuin seurakuntatyönkin saralta. Moni muutosjohtajaksi hamuava pistää mielellään kaikki entiset ja hyvin toimivatkin kuviot uusiksi vain ihan periaatteesta ja vähän niinkuin varmuuden vuoksi. Lehkosuon tapauksessa uusi ulkomainen valmentaja jalkapallon suurmaasta olisi jäänyt palkkaamatta, koska tämä voisi edustaa uhkaa hänen omalle asemalleen.

Nyt Lehkosuota näyttää (paitsi tietysti oman joukkueen menestys) kiinnostavan eräänlainen ajatusten ja ideoiden hautomo ja hedelmöittäminen yhteisessä valmennuksessa. Eräässä toisessa haastattelussa Lehkosuo kertoo "odottavansa innolla yhteistyön alkua". "Maailmamme kohtaavat työmoraalin ja jalkapalloajattelun suhteen", toteaa Lehkosuo. Tämä kertoo hyvää Lehkosuosta; hän on paitsi ammattilainen, myös kyllin älykäs laskeakseen näin hyvän mahdollisuuden pois ulottuviltaan. Ennen kaikkea hän on riittävän nöyrä ollakseen itse oppimassa uutta. Tämä tekee hänestä mielenkiintoisen persoonan suomalaisten valmentajien joukossa.

Paitsi jalkapallosta, tämä esimerkki kertoo meille myös paljon elämästä yleensä. Mentorin itsensäkin on hyvä olla oppijan paikalla. Liian usein - näissä kristillisissäkin piireissä - tällainen asenne tulkitaan heikkoudeksi, jota pitää säälimättä käyttää hyväksi. Autoritaarisen johtajuuden nimiin vannovat eivät useinkaan itse elä niinkuin opettavat. Sensijaan, että pimitän heikkouteni ja esitän täysinoppinutta, minun itseni tarvitsee olla sekä mentor että mentoroitava. Sanotaanhan Sanassakin Jumalan olevan ylpeitä vastaan, mutta antavan armon nöyrille. Sitä paitsi en kykene koskaan ohjaamaan muita, ellen itse ole valmis ohjattavaksi.