Tämän jälkeen oli vuorossa (tietenkin ruokailun jälkeen) juhlapuhe.
"Arvoisat, rakkaat elämäni
veljet!
Saanen siteerata tähän
puheeni alkuun erästä oman aikamme merkkiteosta, jonka näimme kolmiosaisena
filmatisointina hiljattain. Kyse on tietenkin Taru sormusten herrasta –
elokuvasta, jota ei kenties koskaan olisi pitänyt tehdä, sillä niin
vastustamattomasti se on leimannut itse kirjaa ja sen herättämiä mielikuvia
Keski-Maan Kolmannen ajan tapahtumista.
Kuten kaikki tiedämme,
kirja alkaa kuvauksella Bilbo Reppulin 111-vuotis syntymäpäivistä Konnussa,
joka on hobittien kotipaikka. En nyt mene sen enempää kuvauksiin hobitteista ja
muusta sellaisesta, koska nykyäänhän me kaikki olemme paremmin perillä tästä
tarusta kuin vaikkapa Kalevalasta. Mutta vanhimmaksi koskaan eläneen hobittin,
Bilbo Reppulin juhlapuheesta haluan lainata muutaman rivin.
Ensin haluan sanoa, kuten
Bilbo; ”Toivon, että viihdytte yhtä hyvin kuin minä!”
Sen jälkeen; ”En
pidättele teitä pitkään.” Tämän jälkeen Bilbo lupaa kertoa kolme syytä, miksi
hän on kutsunut kaikki Konnun hobittit koolle syntymäpäiväjuhliinsa.
”Ennen kaikkea
kertoakseni teille, että pidän teistä valtavasti ja että” - minun tilanteessani
kuusikymmentä vuotta – ”on aivan liian lyhyt aika elettäväksi teidänlaistenne
hienojen ja kunnioitettavien hobittien parissa. En tunne teistä puoliakaan niin
hyvin kuin pitäisi enkä pidä puolistakaan niin paljon kuin ansaitsisitte.
Toiseksi, juhliakseni
syntymäpäivääni.”
Kolmantena ja
merkittävimpänä syynä Bilbo Reppuli ilmoittaa, että – ”vaikka kuten sanoin
yksitoistakymmentäyksi vuotta on aivan liian lyhyt aika tiedän kanssanne – tämä
on LOPPU.”
Tämän jälkeen Bilbo
pujottaa sormuksen sormeensa ja muuttuu näkymättömäksi, eikä kukaan kontulainen
enää koskaan nähnyt häntä, neljää nuorta hobittia lukuunottamatta.
Me voimme hyvällä syyllä
sanoa, että Bilbo Reppuli valitsi helpoimman tien, mitä tulee ainaisiin suku-
ja naapuruskiistoihin, parisuhdekriiseihin ja ihmissuhdeongelmiin ja muuhun
sellaiseen, jolta emme voi välttyä tässä syntiinlangenneessa maailmassa. Kukapa
meistäkin ei joskus jossain tilanteessa olisi toivonut voivansa muuttua näkymättömäksi,
vajota maan alle tai häipyä teille tietymättömille.
Kuitenkin haluaisin
rohkaista meistä jokaista antautumasta niin tänään kuin elämässämme tästä
eteenpäin toisenlaiseen yhteyteen, avoimuuteen ja läpinäkyvyyteen oman elämämme
veljien kesken. Mielessäni on kolme lyhyttä asiaa, joihin tiivistän tämän
puheeni. Ne ovat läsnäolo, jakaminen ja rohkaisu.
Läsnäolo
Ilm. 21. luvun alussa on
kuvattu se, mikä on Jumalan perimmäinen motiivi ja idea koko Hänen
luomistyössään, että ennen kaikkea Jeesuksen sovitustyössä; ”Katso, Jumalan
asuinsija ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan ja heistä tulee hänen
kansansa.” Tämä sama kuva ihmiskunnan tulevaisuudesta, sitten kun vihollisista
viimeinenkin on kukistettu, löytyy myös VT:sta, Hesekielin kirjasta: ”Minun asuinsijani
on heidän luonaan, minä olen heidän Jumalansa ja he ovat minun kansani.” Jo
Mooseksen kirjoissa Jumala esittää omana halunaan ja suunnitelmanaan sen, että
hän pystyttää oman asuinsijansa oman kansansa keskelle.
Niin yllättävältä kuin se
kuulostaakin, Kaikkivaltias ja suuri Jumala haluaa yhteyttä henkilökohtaisesti
minun kanssani ja yhteisönä kaikkien meidän Hänen omiensa kanssa. Läsnäolo on
ominaisuus, joka parhaiten kuvaa Jumalaa suhteessa Hänen omiin lapsiinsa.
Heprean sana shekina koettiin jopa
niin tärkeäksi, että juutalaiset rabbit korvasivat joskus Jahven nimen tällä
sanalla, etteivät turhaan lausuisi Herran nimeä. ”Minä asetan läsnäoloni teidän keskellenne.”
Jumalan halu ja, etten
sanoisi tarve, saada olla läsnä oman kansansa elämässä velvoittaa myös meitä
samanlaiseen läsnäoloon. Älkäämme me olko niitä, jotka tuovat oman ruumiinsa
halattavaksi, mutta pitävät sisimpänsä meistä kaukana. Läsnäolo edellyttää aina
läpinäkyvyyttä.
Jakaminen
Ks. Snl. 18:4; ”Syviä
vesiä ovat sanat miehen suusta, ne ovat virtaava puro ja viisauden lähde.”
Snl. 20:5; ”Syviä vesiä
ovat miehen sydämen aivoitukset, mutta ymmärtäväinen mies ammentaa ne esiin.”
Lienee turha hokema:
”Meillä on jokaisella jotain annettavaa.” Ehkä olisi parempi lähteä liikkeelle
seurakunnan, Jumalan perheväen perusominaisuudesta, jostain sellaisesta
luonteenpiirteestä, jota seurakunta eittämättömästi on; ”kun me tulemme yhteen
ja kokoonnumme, niin meillä jokaisella on jotain annettavaa toinen toisillemme”.
Seurakunta toimii ja rakentuu näin. Se on sen perus-DNA. Tämä on seurakunta.
Jollei se toimi näin, niin se ei ole seurakunta, jollaiseksi Jumala on sen
tarkoittanut.
Elämä on jakamista ja sen
laittamista eteenpäin, mitä me olemme saaneet. Nyt jo edesmennyt säveltäjä
Lasse Mårtensson totesi kerran: ”Kaikki musiikki on jo itse asiassa
sävelletty.” Samoin me voimme sanoa, että Kristuksessa, siinä Jumalan Sanassa,
jossa kaikki tiedon ja viisauden aarteet ovat kätkettyinä, ovat jo kaikki
sanat, oppi ja puheet valmiina olemassa. Meidän tehtävämme on vain ammentaa ne
esiin sen mukaan, mitä Hän itse on meille opettanut.
Varoitan meitä jokaista:
mikäli emme pyri tähän ja elä tässä, yhteytemme jää yksipuoliseksi, kuihtuu ja
lopulta näivettyy jonkinlaiseksi uskonnolliseksi irvikuvaksi siitä, minkä piti
olla Jumalan lasten vapautta, vanhurskautta, iloa ja rauhaa Pyhässä Hengessä.
Etsikäämme sellaisia foorumeita, kokoontumisia ja tapoja, jossa voimme jakaa
elämäämme yhdessä muiden kanssa. Elämä ei ole yksilölaji, usko vielä vähemmän.
Rohkaisu
Olen tainnut jo
aiemminkin viitata tähän, mutta kuten eräs täällä läsnäoleva veli on todennut,
me tarvitsemme Suomessa uudenlaista rohkaisun kulttuuria. Tätä haluan itsekin
olla edistämässä. Näen sen tärkeäksi itselleni ja omalle kasvulleni, omille
pojilleni ja koko Jumalan seurakunnalle.
Muistan elävästi, miten
joskus vuosia sitten katselin jotain juniorijalkapallo-ottelua, jossa pelasivat
Pietarsaaren Jaro ja Lahden Kuusysi. Jaro oli tietysti kaksikielinen joukkue,
ruotsia ja suomea puhuttiin sekaisin. Jaro johti ottelua 1 – 0 ja ottelun loppuhetkillä
Kuusysi sai sitten kirivaihteen päälle ja kovan painostuksen aikaiseksi. Jaron
keskikentällä oli tyypillinen keskikenttämies, kova puurtaja ja
taistelijatyyppi, jota jokainen seurakunta ja joukkue tarvitsee. Muistan, miten
hän tsemppasi joukkuetovereitaan koko ajan huutamalla ”Ännu, pojkar, ännu!”
Mieleen tulevat tutut
sanat Heprealaiskirjeestä: ”… kehottakaamme toisiamme sitä enemmän, mitä
enemmän näette tuon päivän lähestyvän”.
Eräs mielityyppejäni
UT:sta on leeviläinen Joosef Kyproksesta, jolle apostolit olivat antaneet tuon
häntä, hänen luonnettaan ja tapaansa toimia kuvaavan kutsumanimen Barnabas.
Muulla nimellä emme sitten häntä tunnekaan. Barnabas tarkoittaa
kirjaimellisesti ”profeetallisen kehotuksen ja rohkaisun poikaa”, jollainen hän
olikin.
Kaikki meistä tietävät
Paavalin, mutta luulenpa, että Herralla oli aivan jotain erityistä mielessä,
kun hän usdkoiu tämän uskoontulleen entisen lainkiivailijan ja fariseuksen
tämän Barnabaan hoteisiin. Kun luet Paavalin kirjeitä ja hänen neuvojaan
seurakunnalle, niin sieltä puskevat läpi ne opit, jotka Paavali itse oli
aikanaan oppinut Barnabaalta. Vai keneltä luulet Paavalin oppineen esim. tämän:
”minkä olet minulta kuullut, usko se luotettaville miehille, jotka sitten ovat
kykeneviä muitakin opettamaan”?
Harva meistäkään yltää
Paavalin tasolle, työssään ja vaelluksessaan. Barnabaan paikkoja sitä vastoin
olisi seurakunnassa paljonkin auki.
Näin täydentävät siis
toisiaan ja sitoutuvat toisiinsa läsnäoleminen toinen toistemme kanssa, ja
elämän, kokemusten ja tuntojen jakaminen luottamuksellisessa ja hoitavassa
ilmapiirissä sekä rohkaiseminen ja kehottaminen. ”Ännu, pojkar!”
PS. Juhlien jälkeen tuli sellainen olo, että olen aika onnellinen mies, kun minulla on noin monta ystävää, monet jopa vuosikymmenien takaa. Yritän elää tämän tietoisuuden velvoittamana. :)
No comments:
Post a Comment