Sunday, November 13, 2016

Muuttuvat kertomukset

Suuret kertomukset ovat kuolleet, kuten postmodernistien lempiteesi kuuluu, mutta niiden haudoilla tapahtuu kaikenlaista. Monesti meno on jopa sellaista, että on vaikea ennakoida, mitä siitä seuraa. Jotkut skenaariot tulevaisuudesta tuntuvat jopa mahdottomilta - tai tuntuivat siltä vielä jokin aika sitten. Sitten, kun tuuli kääntyy, niin kaikki muuttuu.

Joskus vuosi sitten eräs suomalaisen kristillisen apologian kovia nimiä heitti ilmaan ajatuksen, että mitä jos jossain vaiheessa lähitulevaisuutta olisimmekin tilanteessa, jossa nykyisen moniarvoisuuden kannattajat olisivatkin samalla tavoin vainotussa asemassa, niin kuin nyt ovat esim. perinteisesti ajattelevat kristityt. Vertauskohteeksi hän otti tilanteen 1990-luvun alusta, kun Neuvostoliiton vetämä itäblokki murtui. Tuolloin esim. Romaniassa vanhan vallan edustajia metsästettiin ja teloitettiin sen kummemmin juridisista muotoseikoista piittaamatta. Kysymys kuului, eläisimmekö vielä joskus aikaa, jolloin nykyisen kaltainen tilanne olisi käännetty päälaelleen ja ne, joiden edustama ajattelu nyt on kaikkea mediaa ja politiikan tekoa ohjaava agenda, olisivatkin syytettyjen penkillä vastaamassa harrastamastaan politiikasta?

Viimeistään nyt USA:n presidentinvaalien jälkeen ollaan herätty YLE:n tiedonvälityksen ongelmallisuuteen. Donald Trumpin voitto tuli sille yllätyksenä, Brexit tuli sille yllätyksenä, "Iso jytky" tuli sille yllätyksenä jne. Suurimpana syynä tähän näyttää olevan se, että media on "lähinnä emotoinut omia toiveitaan Clintonin presidenttiydestä tai pelkojaan Trumpin valinnan suhteen", kuten eräs fb-kaverini osuvasti totesi. On selvää, että tällaisessa tilanteessa tiedonvälityksen perustehtävä on unohtunut ja omassa ydintehtävässään ollaan epäonnistuttu täydellisesti. (Herää myöskin aiheellinen kysymys siitä, voiko tällaiseen mediaan enää luottaa?)

Heijastelevatko em. ilmiöt uuden, poliittisen muutoksen alkua länsimaissa? Tulemmeko näkemään vastaavanlaisia ilmiöitä lisää Euroopan eri valtioiden vaaleissa ja valinnoissa? Mitä tapahtuu Ranskan presidentinvaaleissa ensi vuonna? Ennakoiko tämä mahdollisesti uudenlaista, aiempaa kriittisempää suhtautumista globalisaatiokehitykseen? Oli vastaus näihin kysymyksiin millainen hyvänsä, on selvää, että todellinen vastakkainasettelun aika on vasta edessä päin ja se juuri saattaa poikia sellaisia uudenlaisia uhkakuvia, joihin viittasin alussa.

Tunnustaudun nimittäin pessimistiksi ihmisen humaaniuden suhteen. Olen sisäistänyt raamatullisen ihmiskuvan opetuksen ihmisen luonnon turmeltuneisuudesta syntiinlankeemuksen seurauksena. En ole siis kehitysoptimismi, vaan optimismini, missä sitä ilmenee, liittyy ainoastaan Jumalan armoon, joka voi jotain hyvää vaikuttaa maailmassa meistä ihmisistä huolimatta. Sen tähden en käytännössä pidä "kristillistä talebanismia" yhtään sen parempana vaihtoehtona kuin punavihreää uusateismiakaan. C.S. Lewis toteaa osuvasti kirjassaan "The Abolition of Man": "Olen hyvin epäileväinen sen suhteen, antaako historia yhtään esimerkkiä henkilöstä, joka on asettunut perinteisen moraalin ulkopuolelle ja päässyt valtaan, ja joka olisi käyttänyt sitä hyväntahtoisesti".


Toinen ilmiö, missä olen ounastelevani jonkinlaista "kertomusten muuttumista", nousee esille oman maamme uskonnollisesta tilanteesta. Yhtenä ehdokkaana tämän vuoden kristilliseksi kirjaksi oli Aikamedian kustantama Leevi Launosen ja Elina Raution toimittama "Koetelkaa kaikki. Suuntaviivoja aikamme hengellisten ilmiöiden arviointiin". Kirjassa tarkastellaan aikamme uuskarismaattisessa genressä ilmeneviä piirteitä, joihin otetaan kriittisesti kantaa. (Tässä mielessä kaikkea ei siis koetella, koska esim. humanismin jälkeisen valistuksen ajan aatteita syönyttä yliopistoteologiaa ei koeteltu lainkaan. Todennäköisesti ainakin joillakin kirjaan kirjoittajista olisi ollut jotain annettavaa tähän keskusteluun, joka nyt on jäänyt lähinnä luterilaisten herätysliikkeiden vastuulle.)

Kun kirjan kustantajana on helluntailainen kirja- ja lehtitalo ja kirjoittajina useita itsekin (ainakin jonkinasteisiksi) karismaatikoiksi tunnustautuvia henkilöitä, hätäisimmät voisivat huomauttaa jo olevankin "korkea aika tämän kristikunnan vahvan haaran sisäiseen keskusteluun", erästä kristillistä julkaisua lainatakseni. Tämä onkin mielestäni mielenkiintoinen piirre tässä debatissa. Nyt ollaan näemmä tultu siihen vaiheeseen karismaattisen liikkeen yhteisöllisessä elinkaaressa Suomessa, että ollaan jo valmiita arvioimaan kriittisesti seuraavan sukupolven vastaavia ilmiöitä, trendejä ja johtajia. Tässä suhteessa tuntuu siltä, kuin historia toistaisi itseään. Kieltämättä tulee mieleen Aimo T. Nikolaisen kirja Rajankäyntiä vuodelta 1964, jossa hän myöntää tarkastelunäkökulmansa suhteessa vapaisiin suuntiin olevan yhtä kaikki "ekumeeninen", mutta kuitenkin kriittinen. Tai toinen esimerkki vähän kauempaa, vuodelta 1955, Osmo Tiililän Kirkko ja lahkot, jonka otsikko jo itsessään kertoo lähtökohtaisen asetelman asioiden tarkasteluun; on olemassa oikeaoppinen "kirkko" ja sen ympärillä häärivät epämääräiset "lahkot".

Taas kysymykseni kuuluu, heijasteleeko tämä kirja (ja sitä seurannut debatti) jotain laajempaa muutosta uskonnollisessa kentässä, jonka seurauksia voimme nyt vain ounastella? Ajattelen vapaissa suunnissa ilmenevän parhaillaan tietynlaista liikettä perinteisten tunnustuskuntien edustaman traditionaalisen kristillisyyden suuntaan. Osa siitä on varmasti tiettyä jo vakiintuvan liikkeen kirkollistumista, osa ilmiselvästi pettymystä ja turhautumista erilaisiin ylilyönteihin. Miten käy tällöin karismaattisuuden? Tuleeko siitä vain pienten piirien extremehengellisyyttä jossain kristillisyyden reuna-alueilla vai laajeneeko se pysyväksi osaksi myös perinteisten tunnustuskuntien spiritualiteettia? Ennen kaikkea mietin sitä, ovatko hengelliset johtajamme oppineet historiasta mitään eli minkälaisia elonjäämisen mahdollisuuksia ollaan valmiita antamaan uusille herätyksen tulille?


Kun ajattelemme kaikkien herätyskertomusten äitiä Apostolien tekojen 2. luvussa, voimme poimia sieltä Pietarin puheesta joitakin ihmisryhmiä, joiden rooli herätyksen alkuvaiheissa on ilmeinen. Pietari ottaa tukea joitakin satoja vuosia aiemmin tulleesta Jooelin profetiasta ja toteaa, että nyt, tässä uudessa tilanteessa, kun Henki on vuodatettu, ei ole enää eroa sillä, kenen kautta Herra toimii. Pojat, tyttäret, nuorukaiset ja vanhukset sekä jopa palvelijat ja palvelijattaret voivat yhtä kaikki olla niitä ihmisiä, jotka puhuvat Hengen vaikutuksesta. Hengen toiminta ei siis rajoitu johonkin erityisryhmään ihmisiä, vaan siitä tulevat osallisiksi kaikki uuden liiton uskovat. Käytännössä eri herätysten historian alkuvaiheiden kertomukset todistavat tämän. Liisa Eerikintytär, Lapin Maria, Hans Nielsen Hauge, helluntailaiset ja vapaakirkolliset naisevankelistat, kirkollisten herätysliikkeiden maallikkojohtajat jne.

On mielenkiintoista havaita, miten herätyksen laannuttua, toiminnan vakiinnuttua ja organisoiduttua tämä puoli herätyksestä unohdetaan ja johtajuutta aletaan määritellä enemmän asemasta ja statuksesta, kuin karismasta käsin. Samalla menetetään jotain herätyksen alkuperäisestä tuoreudesta, jolloin tie varsinaiselle kirkollistumiskehitykselle on avattu. Tällöin luonnollisesti erilaiset ylilyönnit ja läikkymiset vähenevät ja pistävät silmään sitäkin helpommin. Mutta taaskin samalla menetetään kosketus aitoon Hengen elämään, jonka edustama muutos koetaan uhaksi virallisten rakenteiden säilymisen ja suunniteltujen toimintojen toteutumisen kannalta. Tällöin ainoaksi tavaksi suhtautua epäterveiksi koettuihin, mutta myös uusiin ilmiöihin yleensä tulevat erilaiset pakkokeinot, kuten leimaaminen teologisesti kevyeksi tai opillisesti epäilyttäväksi, eristäminen muiden yhteyden ulkopuolelle ja erilaisen pahan puhumisen salliminen tällaisista "harhaopettajista".

Mieleläni näkisin näitäkin useammin yrityksiä mentoroida "nuoria hourupäitä" rakentavassa ja vakavassa hengessä. Vai milloin olet nähnyt jotain tällaista tapahtuvan sen sijaan, että nuoret uuden näyn omaavat arrogantisti vaiennetaan kuoliaaksi, puhutaan paitsioon ja surkastutetaan hengellisesti kuolleiksi muistoiksi siitä, mitä Jumalan olisi saattanut voida tehdä tämän liikkeen piirissä?

Mitä tulee näihin "muuttuviin kertomuksiin", niin länsimainen kirkkohistoria on täynnä em. kaltaisia "kehityskertomuksia" (joita joku voisi pitää enemmänkin "taantumiskertomuksina"). Olen miettinyt hiljaa mielessäni sitä, milloin aika olisi kypsä toisenlaiselle kehityskertomukselle, jossa institutionalisoitunut uskonnollinen systeemi voisi palata takaisin alkuperäisille juurilleen, muuttua sitä kautta myös rakenteiltaan orgaanisemmaksi ja yksinkertaistua uskossaan niin, että ulkopuolisten tavoittaminen tulisi taas osaksi normaalia arkea. Joku voi sanoa tämän olevan mahdotonta - ja näin voi todellakin olla - mutta jospa joku edes tekisi jonkun yrityksen tähän suuntaan.



1 comment:

Steve Dynell said...

Kiitos Timo jälleen syvällisestä ja puhuttelevasta kirjoituksestasi! Jälleen on rukouksen ja toiminnan paikka tai tilanne kyseessä. Toisin kuin jotkut intomieliset uskovaiset (lähinnä USA:ssa), en pidä Trumpin niukkaa voittoa USA:n presidentinvaaleissa merkkinä valtavan hengellisen herätyksen ja/tai Jumalan siunauksen alkamisesta. Jos Trump ja monet muut amerikkalaiset eivät pyri tekemään kunnon parannusta, hänen voittonsa ei ainakaan poista Jumalan tulevia tuomioita USA:n yltä, vaan korkeintaan lykkää niitä jonkin verran tulevaisuuteen. Itse käyn vielä toistaiseksi Jokainen kansakunta -liikkeeseen kuuluvassa seurakunnassa, jonka pastoreista ainakin jotkut kannattavat ns. Valtakunta nyt -oppia. Toisin sanoen, heidän mukaansa Jeesus tulee vasta sitten takaisin, kun uskovaiset ovat valloittaneet koko maailman evankeliumilla sekä alkaneet hallita useita yhteiskunnan osa-alueita. Koetelkaa kaikki on varmasti suurimmalta osaltaan rakentava kirja, jonka haluaisin itsekin hankkia. Sen verran epätervettä karismaattisuutta on Suomessakin ja muualla maailmassa. Esim. itseään apostoleiksi ja profeetoiksi kutsuvia henkilöjä on paljon. Kuinka monet uskovaiset pyrkivät perusteellisesti tutkimaan ja koettelemaan heidän opetuksiaan, tekojaan, hedelmiään ja yksityiselämäänsä? C.S. Lewisia en varauksettomasti ihaile, koska hän tulkitsi kristinuskoa osittain virheellisesti. Esim. hän kannatti kuolleiden puolesta rukoilemista, näytti uskovan osaksi uudestisyntymiseen kasteen kautta (uskon ja ehtoollisen lisäksi), arveli että jotkut ei-uskovaiset ja vilpittömät ihmiset pelastuisivat "Jumalan salaisen vaikutuksen" kautta, epäili olivatko 1.Mooseksen kirja ja Jobin kirja historiallisesti luotettavia, kyseenalaisti Jumalan täydellisen innoituksen Raamatun joidenkin kirjojen osalta, ei uskonut ihmisten täydelliseen turmeltuneisuuteen, eikä ilmeisesti täysin ymmärtänyt Jeesuksen sovitustyön merkitystä. Vaikka hän oli varmasti vilpitön uskovainen, hänen uskonsa sekoittui jonkin verran älyllisyyteen, mystiikkaan ja korkeakirkollisuuteen. Mitä tulee kristinuskon uudistamiseen ja rehellisten, mutta hairahtuneiden nuorten uskovaisten palauttamiseen terveeseen uskonelämään, sitä varmasti pyrit tekemään esim. muiden kotiseurakuntaliikkeen sananjulistajien kanssa. Rukoillaan, että selvästi enemmän uskovaisia pyrkii toimimaan toistensa rinnallakulkijoina ja hengellisinä neuvonantajina. Taaskaan kristillisten yhteisöjen rakenteelliset uudistukset eivät tuo lopullisia ratkaisuja ongelmiin, vaan ihmisten sydänten ja elämien on muututtava. Siunattua, rauhallista ja virkistävää marraskuun jatkoa ja pian alkavaa adventin aikaa! Miika Tynjälä, Filippiinit