Valvominen, kadottaminen ja suojeleminen

Kun Jeesus pidätettiin Hän pyysi, että kiinniottajat päästäisivät opetuslapset menemään. Näin tapahtui, jotta toteutuisi sana, jonka Hän oli puhunut: "Niistä, jotka sinä olet antanut minulle, en ole kadottanut yhtäkään". Joh. 18:9.

Tässä on viittaus Jeesuksen rukoukseen: "... varjelin  heitä sinun nimessäsi ... suojelin heitä ... eikä heistä joutunut hukkaan yksikään ...", Joh. 17:2. 

Miten Jeesus teki tämän?

Julkisen toimintansa aikana Hän vietti aikaansa opetuslastensa kanssa, ja vielä enemään; Hän jakoi elämänsä heidän kanssaan, ollen esimerkkinä heille ja opettaen heitä. Hän rukoili heidän puolestaan ja puolusti heitä. Hän oli se Ensimmäinen Puolustaja, johon Hän viittaa puhuessaan Pyhästä Hengestä Toisena Puolustajana, Joh. 14:16-17. Hengellinen suoja opetuslasten ympärille muodostui tätä kautta, mutta sen edellytyksenä oli myös opetuslasten ehdoton kuuliaisuus Mestarilleen. 

Tosin oli yksi, "se kadotuksen lapsi", johon tämä ei sopinut, koska hän ei ollut kuuliainen, vaikka mahdollisuudet siihen olivat olleet samat kuin muillakin. 

Entä sitten, jos ihminen tietyissä elämänsä vaiheissa on ollut suorastaan pakotettu tottelemaan enemmän Jumalaa kuin ihmisiä ja nousemaan vastustamaan tiettyjä auktoriteetteja ja jopa irtaantumaan niiden alaisuudesta? 

Ainoa vaihtoehto tällaiselle ihmiselle on anteeksiantaminen ja parantuminen sitä kautta, uudelleen orientoituminen ja uusi kuuliaisuus todellisille esikuville ja johtajille sekä esimerkkinä oleminen muille. Tärkeää on se, ettei jää kapinallisuuteen, vaan uudistuu mieleltään ja hengeltään.

Tältä pohjalta Paavali kehottaa Timoteusta: "Valvo itseäsi ja opetustasi, ole siinä kestävä. Jos näin teet, pelastat sekä itsesi että ne, jotka kuulevat sinua." 1.Tim. 4:16. Toiminnallamme on aina suuri vaikutus muihin, tiedostimmepa sitä tai emme, erityisesti niihin, jotka seuraavat jälkiämme.

Hiljainen kuningas

 Huiman mielenkiintoinen Johanneksen evankeliumi! Olen lukenut sitä yhä syvenevällä mielenkiinnolla ja yhä uudelleen sen syvällisyys tempaisee minut mukaansa.

Hän tuli omiensa luo, mutta he eivät ottaneet Häntä vastaan. Sensijaan niille, jotka, muista poiketen, ottivat Hänet vastaan, Hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi. Kun luet Johanneksen evankeliumia eteenpäin, niin näet, miten se tapahtui. Molemmat teemat etenevät, toinen alkaen epäuskon orastavasta alusta päätyen julkikieltämiseen ja toinen syntyen orastavasta uskon siemenestä syveten läheiseen suhteeseen Mestarin kanssa päätyen aina ylösnousemukseen riemuun kala-aterialla Genesaretin järven rantamilla. 

Samoin se, miten pimeys ei voinut käsittää valoa, joka oli tullut maailmaan niin, ettei kenenkään, joka uskoo, ei enää tarvitse jäädä pimeään. Mitä pimeys ei voinut käsittää, sitä se ei myöskään voinut saada otteeseensa. Valo edusti täydellistä toiseutta, antiteesiä, tai itse asiassa varsinaista Teesiä suhteessa tähän pimeyden antiteesiin. Pimeys saa merkityksensä Valosta käsin, sehän on valon puuttumista. 

Eräs Johanneksen evankeliumin, kuten koko johanneslaisen kirjallisuuden, pääteema on oikean ja väärän Jeesuksen seuraamisen ero. Ei väärä seuraaminen suinkaan ole Jeesuksen kieltämistä, ei varsinkaan alussa. Se on alunperin yritystä käyttää Jeesuksen nimeä johonkin muuhun tarkoitukseen, kuin Hänen valtakuntansa edistämiseen. Tältä pohjalta ensimmäisessä kirjeessä puhutaankin antikristuksista, jotka eivät suinkaan ole anti-epäkristuksia, vaan jotain muuta, paljon vaarallisempaa. 

 Esille nousee myös oikean kuninkuuden teema. Jeesus ymmärsi, että ihmiset aikoivat tehdä Hänestä kuninkaan, leipäkuninkaan, väkipakolla ja ihmisvoimin. Tässä tilanteessa Jeesus vetäytyi pois hiljaisuuteen vuorelle yksinään. Älä jää painimaan nokikolarin kanssa, koska silloin tulet yhtä nokiseksi itsekin. Ymmärrä se, milloin on aika vetäytyä pois ja jättää taistelukenttä muiden mellastettavaksi. Viisas näkee vaaran ja kätkeytyy. 

Samoin minun, kun minua yritetään valjastaa vetojuhdaksi ihmisvetoisten vankkurien eteen, minun on syytä kavahtaa houkutusta ja "vetäytyä vuorelle yksinäni". Kun tämän aika on, se on tehtävä kyselemättä ja epäröimättä. Kuuliaisuuden omalle kutsumukselleni on oltava ehdotonta ja järkkymätöntä, jotta sen voi oikein täyttää. Luulen, että tämä sana tavoittaa vain harvoja, mutta niiden, jotka se tavoittaa, niiden kutsumuksen se tekee lujaksi.

Järisyttäminen

Vanhan testamentin profeetta sanoo sen hyvin selvästi: ”Katso, kansakunnat ovat kuin pisara meressä, ne ovat kuin tomuhiukkanen vaa’assa” (Jes. 40:15). Koko tuo luku kuvaa Jumalan suuruutta ja kaikkivaltiutta, jonka rinnalla suuretkin kansat kuvataan edellä mainitulla tavalla.

Kun katsomme omaa aikaamme, niin näyttää siltä, että kansojen Jumala parhaillaan seuloo kansakuntia. Uskon näin, enkä kuulu niihin teologeihin, joiden mielestä Jumala ei enää juurikaan puutu luomansa maailman asioihin. En myöskään innostu ajatuksesta, että Jumalan rooli yhteiskunnassamme rajoittuisi vain joihinkin terapeuttisiin tai sosiaalihuollollisiin toimenpiteisiin. Hänen tehtävänsä ei ole taata meille meidän länsimaista mukavuustasoamme. Hän on Herra ja Hän hallitsee.

Hän myös sallii meidän uskoamme ja luottamustamme koeteltavan. Tämä näkyy tänä päivänä monien Hänen omiensa kohdalla. Kaiken tämän tarkoituksena on tuoda esille meidän todellinen luontomme; miten käyttäydymme erilaisten paineiden alla? Näiden koettelemustemme kautta Hän kasvattaa ja pyhittää meitä.

Vuoden 2020 aikana meillä kaikilla on ollut runsaasti aikaa miettiä, kuinka maailman järjestelmät ja hallitukset on saatettu polvilleen. Tässä tilanteessa viisaat nöyrtyvät etsimään Herran kasvoja keskellä oman elinaikamme dramaattisimpia tapahtumia. Koko maailman perustukset huojuvat. Ravistelu on niin voimakasta, että herää kysymys, voidaanko tästä enää selvitä ja mitä merkitsee mahdollinen paluu normaaliin. Kestävätkö talouden perustukset, romahtaako terveydenhuoltojärjestelmä, voiko maailma koskaan palata entiselleen? Samaan aikaan kuulemme tiedeyhteisön varoituksia vakavasta ilmastonmuutoksesta. Maapallon lämpötilan noustessa todistamme ennen näkemättömiä tulipaloja ja tulvia. Voimme vain todeta, että koko luomakunta huokaa.

Mitä näemme Jumalan tekevän? Hän ei ole hiljaa, vaan me palvelemme Jumalaa, joka puhuu ja toimii. Nyt jos koskaan kannattaa hartaasti etsiä Herraa ja pyytää Häntä näyttämään tietä eteenpäin. Nyt on paras kaikin keinoin säilyttää häiriintymätön suhde Herraan. Voimme niin helposti masentua, kun vaikuttaa siltä, että vallitsevissa olosuhteissa tuntuu olevan mahdotonta edetä. Jumalan työ ei kuitenkaan ole pysähtynyt, vaan päinvastoin menee eteenpäin! Tämä ei tarkoita, että se tapahtuisi ilman ongelmia ja haasteita, mutta saamme todistaa, että Herra on "Immanuel" – Jumala meidän kanssamme.

On kuitenkin todennäköisesti vain ajan kysymys, että evankeliumin sanan mukainen uskomme harjoittaminen muuttuu laittomaksi. Tällaisia paineita monet kokevat jo nyt, ellei suostuta muokkaamaan sanomaamme tämän ajan ihmisille mieluisaksi. Eteemme tulee tilanteita, joissa huomaamme, että on jopa laitonta opettaa Jeesuksesta, synnistä ja vihollisesta. Meitä painostetaan eri tavoin mukautumaan vallitsevaan jälkikristilliseen kulttuuriin. Jumala on kuitenkin kaiken tämän keskellä ja uskomme, että Hänen Pyhän Henkensä vaikuttaa väkevällä voimallaan, kun pysymme rukouksessa.

Tämä kaikki pakottaa meidät asiallisesti kysymään, onko tämän ajan loppu lähestymässä? Jeesus kehottaa meitä työskentelemään, sillä pian tulee yö, jolloin kukaan ei voi tehdä työtä. Tehtävämme on valmistaa Herralle tietä, varoittaa Hänen omiaan vaarasta, ottaa vartiopaikkamme muurin harjalla ja olla yhtä Jumalan perheenä nopeuttaaksemme Herran päivän tulemista.

Jeesus varoitti meitä näistä päivistä edeltä käsin ja, niin hullulta kuin se kuulostaakin, jopa kehotti meitä iloitsemaan näistä globaaleista synnytyskivuista. Hän on tulossa pian ja varmasti! On suunnattoman suuri etuoikeus saada kuulua Hänen perheväkeensä. Jumalamme on voimallinen ja Hän on liikkeellä Henkensä kautta. Lukiessamme evankeliumista Jeesuksen syntymästä voimme nähdä, että Jumalalla oli suunnitelma Jeesuksen saapumisesta ensimmäisellä kerralla salatulla tavalla. Hän toteuttaa suunnitelmansa myös Jeesuksen tulemiseksi toisen kerran, mutta tällä kertaa jokainen tulee näkemään Hänet.

 

Mission ensisijaisuus, lastentekotalkoot vai benediktiininen optio? - Mietteitä vielä edelliseen liittyen

Palaan vielä aiempaan postaukseeni, jossa käsittelin Suomen teologisen instituutin uusinta julkaisua. Oikeastaan ainoa artikkeli, joka jollain tavalla toi valoa tulevaisuuteen kristinuskon, jopa evl. kirkon kehityksen suhteen Suomessa, oli DI Miikka Niirasen artikkeli Kaupungistumisen haaste kristilliselle lähetystyölle Suomessa. Jo Niirasen artikkelilleen valitsema nimi edustaa (oman näkemykseni mukaan) uutta ajattelua STI:n piirissä. Jos sen piirissä ehkä ollaankin vierastettu kaupunkiteologian orientaatiota (joka kieltämättä liippaa läheltä yleistä uskontotieteellistä harrastuneisuutta), niin ei sen piirissä mitenkään erityisen missiologisia painotuksia ole kuultu. Lähetystyön painopiste on nähty pääasiassa Aasiassa ja Afrikassa, kun taas Suomen maaperää on tehokkaasti kynnetty kulttuurisodankäynnin välinein. Tämä on sikäli mielenkiintoista, että itse näen kaupunkiteologiassa paljonkin saumaa erilaisille missiologisille sovelluksille. Tässä mielessä Niirasen artikkeli tuo raikkaan tuulahduksen käytännön tasolta.

Tämä kirjoitus ei ole tarkoitettu miksikään kirjallisuusarvioksi tai tieteelliseksi kritiikiksi Niirasen ansiokkaaseen artikkeliin. Kyse on lähinnä sen minussa itsessäni herättämistä ajatuksista, niin kuin blogin ideaan kuuluukin.

Kuten on väsyksiin asti todettu, seuraavien kahdenkymmenen vuoden aikana kristinuskon asema maassamme tulee muuttumaan radikaalisti. Tässä on (taas kerran) hyvä erottaa toisistaan evl. kirkon kehitys ja Jeesus-uskon leviäminen maassamme yleensä. Se on selvää, että evl. kirkon asema (ja tila) rapistuu ja siitä se saa syyttää lähinnä vain itseään. On aiheellista Niirasen tavoin kysyä, missä määrin suomalaisen yhteiskunnan maallistumista voidaan selittää liberaalin kirkon jäsenkadolla, kuten USA:ssa on tapahtunut?

Nuorempaa sukupolvea ajatellen tämä tarkoittaa sitä, että perinteinen kristillisen tunnustuksen mukainen usko ei merkitse suurelle osalle heistä enää sitä, mitä se merkitsi heidän isovanhemmilleen (ja jossain määrin vielä heidän vanhemmilleenkin). Nuoret aikuiset ovat monien tutkimusten valossa suurin yksittäinen kirkosta eroavien ryhmä. Tämä näkyy erityisen selvästi suurissa asutuskeskuksissa. Muistan kiinnittäneeni huomiota tähän ilmiöön jo omassa nuoruudessani 70-80-luvulla; kun entinen aktiivi seurakuntanuori muutti opiskelupaikan perässä pois omalta kotipaikkakunnaltaan, niin monen kohdalla juuri siitä alkoi etääntyminen pois sekä uskosta että sitä tunnustaneesta yhteisöstä.

Tässä kohtaa erityisesti evl. kirkon piirissä on kerta toisensa jälkeen tultu yllätetyksi ns. housut kintuissa; on itsepintaisen hyväuskoisesti hoettu mantraa kello kymmenen sunnuntaimessusta seurakunnan pääkokoontumisena. Sitä se tosiasiassa ole ollut millään mittarilla mitattuna enää pitkään aikaan. Ns. vapaat suunnat eivät ole täysin vapaita tästä kritiikistä, vaikka heidän seurakuntarakenteensa onkin ollut ketterämpi ottamaan koppia tällaisista nuorista aikuisista. Tässä mielessä jokin kaupunkiteologian kaltainen uusi orientaatio voisi mahdollistaa tietynlaisen uuden aluevaltauksen, kun siihen rohkeasti liitettäisiin missiologinen dynaamisuuus erityisesti nuorten ja nuorten aikuisten toteuttamana. Kuitenkin Niirasen mukaan viidesläisten järjestöjen aktiivisuus ei keskity suuriin kaupunkeihin, vaan keskuspuolueen tavoin yritetään pitää koko maa asuttuna. Tämä kaupungistumisilmiön dissaaminen voi hyvinkin olla näiden järjestöjen tulevaisuuden kannalta huono juttu.

Niin yllättävältä kuin se kuulostaakin, tutkimusten mukaan tulevaisuus länsimaissa on todennäköisesti pitkällä tähtäimellä odotettua uskonnollisempi. Eräs syy tähän on hyvin yksinkertainen; uskonnollisesti orientoituneet ihmiset useimmiten perustavat perheen ja hankkivat lapsia. Mikäli muissa väestönosissa ei tapahdu vastaavaa ilmiötä, niin perhemyönteisyys ja lapsiystävällisyys arvoina vaikuttavat alueen/yhteisön demografiseen kehitykseen. (Tämä koskee uskonnollisesti orientoituneita ihmisiä yleensä, eikä vain kristittyjä.)

Niiranen tarjoaakin tämän erääksi ratkaisuksi kristillisten yhteisöjen jäsenkatoon. Tällaisen orientaation lanseeraaminen ja vahvistaminen tulee luonnollisesti toteutua ilman minkäänlaista pakkoa tai sanktioita. Eikä tämä tällaisena vielä riitä, vaan kyse on enemmänkin opetuslapseuttamisesta, kuin vain jonkin tradition eteenpäin siirtämisestä. Oma aikamme on osoittautunut sangen tehokkaaksi ulkokohtaisten uskonnollisten tai kulttuuristen tapojen kyseenalaistajaksi.

Amerikkalaisen Ron Dreherin ajatusten innoittamana (erityisesti kirjassa The Benedict Option) Niiranen viittaa kristillisen kasvatuksen ja koulutuksen määrätietoiseen kehittämiseen ja sen tunnustuksellisuuden profiloimiseen. Siinä olen Niirasen kanssa samaa mieltä, että Dreherin esittelemä ”benediktiininen optio” ei oikein herätä vastakaikua meikäläisessä. Ajattelen, että meidät on ehdottomasti tarkoitettu elämään vuorovaikutuksessa tämän maailman kanssa. Ymmärrän tähän liittyvät jännitteet, mutta näen myös uskomme ja ennen kaikkea sen Kohteen olevan tätä maailmaa ja sen voimaa suurempi. Näin ollen vuoropuheluun tulee antautua, mutta sen tulee tapahtua selvästi tunnustukselliselta pohjalta. Älkäämme siis toistako enää evl. kirkon virheitä, vaan olkaamme selkeästi evankelioivia, profeetallisia, apologeettisia ja yhteisöllisiä.

Niiranen viittaa myös nuorten ja maahanmuuttajien rooliin kristinuskon leviämisessä jälkikristillisessä Euroopassa. Tosin pelkkä tottumus messussa käymiseen sunnuntaisin ei pitemmän päälle riitä, vaan seurakuntalaisia yleensä (ja nuoria erityisesti!) on varustettava meitä ympäröivän maailman kohtaamiseen. Mikäli yhteisön kasvu nojaa liikaa vain yhteen ikäluokkaan tai kieli- tai väestöryhmään, se luonnollisesti pysähtyy nopeammin. Seurakunta on Jumalan koko perheväen yhteentuleminen.

Kaksi yllättävää seikkaa ponnahtaa Niirasen artikkelista esille. Ensimmäinen asia, johon Niiranen ei lainkaan viittaa, on diakonia – nimenomaan laajasti ymmärrettynä. Tarkoitan tällä työtä ihmisoikeuksien puolesta, ihmiskaupan uhrien auttamista yms. Ajattelen näiden olevan esimerkkejä sellaisista ajankohtaisista haasteista, joihin on viisasta tarttua. Samoin Niiranen uhraa yllättävän vähän tilaa kristillisen mission tärkeimmän asian käsittelyyn, nimittäin seurakunnan, joka on pelastuneitten yhteisö. Itse nostaisin tämän kaikkein tärkeimmäksi. Kristillisen työn ytimen on oltava terve; kyse on Herralta Jeesukselta saadun mission ensisijaisuudesta. Kristillisen kulttuurin (esim. kasvatus ja koulutus) rakentaminen on ehdottomasti toissijaista.

Puhutaan nyt sitten jumalanpalvelusyhteisöistä tai seurakunnan istutuksesta, niin tämän kaltaisen ketterän ja joustavan yhteisön edut ovat selvät verrattaessa sitä kuntarakenteeseen sidottuun organisaatioon. Nimenomaan tässä kohtaa nousee työn maantieteellisen painopisteen tarkka harkinta arvoon arvaamattomaan. Tutkimus ja tilastot niin USA:n kuin Euroopankin kaikkein sekulaareimmilta alueilta osoittavat, että on mahdollista saavuttaa ei-uskovia ihmisiä evankeliumilla jo hyvin pitkään jatkuneen konservatiivisten kristittyjen vähemmistöaseman tilanteessa, kuten Niiranen osuvasti toteaa. Suomessa olemme yhä enemmän siirtyneet tällaiseen tilanteeseen. Meidän on nyt hyvä nöyrästi kiinnittää huomiota nimenomaan niihin yhteisöihin, joiden työ kantaa hedelmää ja oppia heiltä.

Puhutaan nyt siis vanhan tunnustuskunnan sisällä olevasta jumalanpalvelusyhteisöstä tai uuden seurakunnan istuttamisesta, niin edelleen puhumme eri asiasta kuin aidosti missionaalisesta yhteisöstä. Timo Pöyhösen tavoin minäkin pidän tärkeimpänä sitä, että uusi yhteisö on olemassa uusia uskoontulleita varten. Niin kauan kuin tätä ei laajamittaisesti tapahdu, niin emme puhu mission tosiasiallisesta etenemisestä tai uuden seurakunnan istuttamisesta, vaan vain ”pyhien kierrätyksestä”.

Olen toiminut hengellisessä työssä niin evl. kirkon kuin vapaan seurakunnan palveluksessa. Viimeiset 15 vuotta olen ollut mukana perinteisiin tunnustuskuntiin kuulumattomassa kotiseurakuntaliikkeessä, joka on osa laajempaa kansainvälistä liikehdintää. Näitä teemoja käsittelin myös teologian opinnoissani Helsingin yliopistossa. Tämän kokemukseni pohjalta mieleeni nousee kolme seikkaa missionaaliseen yhteisöön liittyen.

Ajattelen uuden missionaalisen yhteisön tunnuspiirteitä olevan ensinnäkin sen, että se on selkeästi paikallinen. Se on olemassa paikallisia ihmisiä varten, tavoittamassa heitä, ei jotain hallintohimmeliä koristamassa tai pyramidirakennetta pönkittämässä. Ajattelen toisen tärkeän piirteen olevan tietynlainen jälkitunnustuksellisuus. Kuten edellisessä postauksessani totesin, jälkikristillisyys Suomessa näyttäytyy nimenomaan jälkiluterilaisuutena. Näin ollen uuden yhteisön on otettava aiemman paradigman vaipuminen unholaan todesta ja kurottauduttava kohti uutta, mihin Herra on meitä viemässä. Kolmantena olennaisen tärkeänä piirteenä näen uuden yhteisön opetuslapseuttavan vaikutuksen ja roolin. Meidän on kasvatettava omat hengelliset lapsemme paljon muuhunkin kuin vain seurakunnassa käymiseen. Kiinalaista Watchman Neetä lainaten ajattelen, että kyse on siitä, miten elämme saman Kristuksen ruumiin jäseninä. Opetuslapseuttamisen on tapahduttava, ei vain tiedollisella tai toiminnallisella tasolla, vaan kaikissa sen eri ulottuvuuksissa. Ajattelen tähän kuuluvan tilivelvollisuuteen ja läpinäkyvyyteen kasvattamisen mentoroinnin avulla sekä vapauttamisen ja parantumisen toteutuminen Jeesuksen lupauksen mukaisesti ihmisen kaikilla elämänalueilla.

 

Mietteitä kirkon muutoksesta, konflikteista ja kehityksestä

Alkuun pari muisteloa.

Muuan lapsuudessaan helluntaiseurakuntaan kuulunut henkilö kertoi alakouluajoiltaan 60-luvulta, miten opettaja oli todennut luokalleen Suomessa kaikkien olevan luterilaisia. Kun poika tätä vähän ääneen rohkeni epäillä, oli opettaja lempeän kärsivällisesti todennut, että kyllä me vaan kaikki Suomessa ollaan luterilaisia.

Ihan tässä nelisen vuotta sitten muuan tuntemani pitkän linjan kirkkouskova totesi minulle tohkeissaan, ettei hän saata ymmärtää, miten helatorstaina joku jättää mattoja tuulettumaan parvekkeelle. Eletäänhän tässä sentään luterilaisessa maassa…

 

No joo, leikki sikseen. Onhan tämä nykyisessä tilanteessa yhä enenevässä määrin ns. katoavaa kansanperinnettä, kuten meitä monien kirkon teologienkin taholta muistutetaan. Toisaalta kuitenkin luterilaisuuden perinne edelleen läpäisee yhteiskuntamme kansankerrokset, mikä näkyy niin sosialisteissa kuin helluntailaisissakin.

Olen kuluneen viikonlopun aikana suurella mielenkiinnolla lukenut Suomen teologisen instituutin, tuon Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan piikin lihassa, viimeisintä vuosikirjaa Kirkot muutoksen tilassa – ideologisia konflikteja ja suuria kehityslinjoja (Iustitia 38/2020). Kyseessä on sarja artikkeleita teologian eturivin asiantuntijoilta, jotka ansiokkaasti luotaavat kirkon nykytilaa ja tulevaisuuden suuntaviivoja.

Professori Kaarlo Arffmanin artikkeli Saksan luterilaisuudesta nostaa esille sen kaksi perinteistä reagointitapaa ympäröivään yhteiskuntaan ja kulttuuriin, nimittäin kuuliaisuuden esivallalle ja mukautumisen uusiin aatteisiin. Molemmista on nähtävissä myös niiden seuraukset, esim. taipumisen kansallissosialistisen esivallan painostuksen edessä ja valistuksen ajan filosofisiin ja teologisiin vaatimuksiin mukautumisen. Suomen evl. kirkko on vanhastaan seurannut saksalaisia mielenliikkeitä kuin hai laivaa. Suomalaisten nöyrä kurinalaisuus suhteessa korona-ajan käskyihin ja kieltoihin selittynee pitkälti juuri luterilaisuuden perinnöllä. Mitä taas tulee uusiin aatteisiin mukautumiseen, niin Suomen evl. kirkkoa voidaan aiheellisesti pitää eräänä pohjoismaisen sosialidemokratian ilmentymänä.

Huomasin kirjaa lukiessani mieleeni nousevan saman kysymyksen, mikä kymmenkunta vuotta sitten motivoi minua aloittamaan opinnot Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa: mistä löytyvät ja mitä ovat ne perimmäiset syyt, jotka saavat aikaan kirkossa senkaltaisia linjauksia ja päätöksiä, joita vuosikymmenten mittaan olemme nähneet? Niin teologian opiskelu kuin tämän kirjasen lukeminenkin ovat antaneet hyviä vastauksia tähän kysymykseen.

STI:n pääsihteeri Santeri Marjokorven toimittama opus myös vahvisti monia aiempia käsityksiäni kirkon tilanteesta. Professori Kati Tervo-Niemelän artikkelissa kirkollisen muutoksen tienraivaajista tulee hyvin esille (tuoreeseen tutkimustietoon perustuen) se, miten viimeksi kuluneen parin vuosikymmenen aikana liberaali asennemaailma on entistä enemmän saanut sijaa papiston keskuudessa. Erityisesti tämä näkyy kysymyksessä samaa sukupuolta olevien parien siunaamisesta tai kirkollisesta vihkimisestä, joka on tämän hetken kuumin keskustelun aihe kirkon piirissä. Eniten tätä asiaa ajavat Tervo-Niemelän mukaan kirkon nuoret naisteologit, joiden taustayhteisöitä ovat herännäisyys (joka tällä vuosituhannella on liberalisoitunut selvimmin), Tuomasmessu, Hiljaisuuden ystävät tai taizelaisuus.

Kirjaa lukiessani itselleni nousi esille laajempi periaatteellinen tutkimuskysymys, johon olen niin teologian opiskeluissa kuin blogissanikin aiemmin viitannut: riittääkö Suomen vallitsevan uskonnollisen tilanteen tutkimiseen enää pelkkä kirkon sisäisen kehityksen tutkiminen? Tulisiko suomalaisten uskonnollista käyttäytymistä selvittää tutkimalla enenevässä määrin kirkon ulkopuolista tilannetta? Erityisesti tulisi kiinnittää huomiota sellaisiin yhteisöihin, jotka kasvavat ja keräävät toimintaansa erityisesti nuoria ja nuoria aikuisia? Ymmärrän, että Kirkon tutkimuskeskus laulaa sen lauluja, jonka leipää se syö, mutta senkin tulisi jo päättää, halutaanko entiseen tapaan vain tukea nykyisiä olemassa olevia instituutioita kirkon piirissä ja voivotella niiden surkeaa tulevaisuutta vai oikeasti ottaa oppia uuden yhteisöllisyyden malleista kirkon ulkopuolella (tai edes sen liepeillä)? Kirkko on nykytilanteessa vain pelkkä tilanteen seurailija ja monet nousevat trendit on löydettävissä sen ulkopuolelta. Esim. puhuttaessa toimitettujen kasteiden määrän vähenemisestä ei oikeastaan valoteta koko ilmiötä, koska kirkon ulkopuolisissa yhteisöissä saatetaan ajoittain kastaa merkittäviäkin määriä esim. maahanmuuttajataustaisia ihmisiä.

Toinen seikka, mihin olen (hieman huvittuneena) kiinnittänyt huomiota, on se liikuttava huolestuneisuus, jolla Suomessa vaalitaan ajatusta yhdestä ainoasta pyhästä ja katolisesta luterilaisesta kirkosta. Tästähän nuo kirjoitukseni alussa esittämäni muistelotkin kertovat: on ollut olemassa yksi kaiken kattava todellisuus, jonka perusteella asiat uskossa ja elämässä niin yksilön kuin yhteisönkin tasolla on normitettu. Huolenaiheena tuntuu nyt olevan se, että jotain peruuttamattomasti karmeaa tapahtuu koko suomalaiselle kansankodille, mikäli kirkko jakaantuu. Ehkä tässäkin kohtaa olisi hyvä tuulettaa omia ajatuksiaan. Mitäpä jos Suomessa olisikin tulevaisuudessa esim. 3-5 suhteellisen tasavahvaa luterilaista kirkkoa, uusina tulokkaina vaikkapa Timo Pöyhösen luotsaama evankelis-karismaattinen luterilainen yhteisökirkko ja Daniel Nummelan johtama konservatiivis-raamattu-uskollinen evankelisluterilainen kirkko? Niin, eikä millään näistä olisi veronkanto-oikeutta, vaan kaikkien uskonnollisten yhteisöjen toiminta katettaisiin vapaaehtoisin keräysvaroin.

Oli miten oli, paljon puhuttu jälkikristillisyys on Suomessa ennen kaikkea jälkiluterilaisuutta. Missiologisesti kyse on toimimisesta luterilaisuuden jälkeisessä tilanteessa Suomessa. Jumalan missio kulkee omia teitään, eikä se (joidenkin mielestä valitettavasti) vaivaudu noudattamaan olemassa olevia historiallisia kirkkokunta – ja seurakuntarajoja. Henki puhaltaa missä tahtoo ja joka kuulee sen huminan, seuraa sitä.

Mutta muuten meidän on hyvä realistisesti kysyä, onko Suomen evl. kirkon tie tulevaisuudessa sama, mikä on ollut Ruotsin kirkon tie jo pidempään? Ruotsalainen emerituskirkkoherra ja kirkollinen vaikuttaja Anders Brogren toteaa Ruotsin kirkon, joka aiemmin on toiminut sillanrakentajana eri suuntiin, olevan nyt polttanut siltoja suunnilleen yhtä moneen suuntaan. Brogrenin mukaan sen parhaat ystävät löytyvät nykyisin kutistuvista liberaaleista kirkoista, mutta se ei enää ole tervetullut kasvavien suurten luterilaisten kirkkojen piiriin. Se on ollut vahvasti naimisissa ajan hengen kanssa ja leskeys on se, mikä väistämättä odottaa sillä tiellä. Viitaten em. Tervo-Niemelän tutkimustuloksiin, liberaalista orientaatiosta nouseva itsepintainen halukkuus mukautua kyselemättä ajan hengen nykyisen ilmestymän vaatimuksiin on enenevässä määrin yleistynyt kirkon papiston keskuudessa. Jotain suuntaviittoja tulevaisuuteen tässä kehityksessä voi nähdä se, joka uskaltaa niitä katsoa.

Nykyään kuulee monen papin toistavan: ”Ei minua kiinnosta se, mitä kukin tekee omassa makuuhuoneessaan.” Tähän sloganiin kait sisällytetään myös seurakunnan Herra itse; ilmeisesti Häntäkään tämä ei kiinnosta? Tällä iskulauseella viitataan siis parisuhteen/avioliiton osapuolien sukupuoleen. Väitteenä tuo on tyypillistä nonsensia – juuri tämä kysymys on viimeisten 20 vuoden ajan ollut evl. kirkon (ja median) kuumin keskusteluaihe maassamme. Tämä on myös sikäli harhaanjohtava ajatus, että niin kauan kuin Raamattu vertaa useassa kohdin miehen ja naisen välistä aviosuhdetta Jumalan ja Hänen kansansa väliseen suhteeseen, niin asia ei ole yhdentekevä. Luulisi kirkon korkeasti koulutetulla papistolla olevan sen verran ammattiylpeyttä, ettei se ihan näin helpolla kytkisi aivojaan off-asentoon. Tosin viime aikainen kehitys tässäkin antanee aiheen odottaa uusia ”kaapista ulos tuloja” tulevaisuudessa.

Kaappiluterilainen kansa

 

Odotan edelleen Niko Huttusen, Anneli Portmanin ja Kaius Sinnemäen toimittamaa kirjaa Kaappiluterilainen kansa. Puheenvuoroja suomalaisesta yhteiskunnasta (Käsite-kirjat, 2020) myymälöihin saapuvaksi. Se, mitä olen tähän asti kirjasta kuullut ja lukenut, kuulostaa mielenkiintoiselta. Kirja tuo monin esimerkein esille luterilaisen kristinuskon tulkinnan syvän vaikutuksen yhteiskunnassamme. Kirjan sanoman voisi pelkistää ajatukseen siitä, miten luterilaisuus vaikuttaa edelleen sekularisoituneessa kulttuurissa, jossa ei ole tapana puhua Jumalasta samaan tapaan kuin jossain muualla se on normaalia ja jopa ns. "maan tapa", puhumattakaan siitä, että rohjettaisiin tunnustaa kristinuskon Jumalalla ja Jeesuksella olevan jotain oleellisen tärkeää sanottavaa omassa tilanteessamme korona-ajan suomalaisina. 

Nykyisessä hiljalleen mailleen laske(utu)vassa läntisessä sivilisaatiossa tämä tuntuu hyvin ajankohtaiselta. Pyrin siis saamaan käsiini tämän kirjan, ennen kuin valot lopullisesti sammuvat.

Erinomaisen ajankohtaiselta tämä kirja tuntuu nyt, viimeisimmän kirkon nelivuotiskertomuksen julkistamisen aikoihin. Tuo katsaus kirkon toimintaan vuosina 2016-2019 oli varmaankin aika lailla odotetun kaltainen - vai odottiko joku oikeasti jotain muuta? Samalla se on myös herättänyt entistä huolestuneempia parahduksia kirkon piirissä. Erään eteläsuomalaisen seurakunnan kirkkoherran mukaan "osa työntekijöistä on jo henkisesti luovuttanut". Toisen kirkkoherran mukaan "kristinuskon kieli ei ole aina niin helppoa ammattilaisellekaan". No, kannattaisiko siis ennemmin pyrkiä etsimään ongelmien juurisyitä, eikä vain puuhastella seurausten kanssa? 

Timo Pöyhönen totesi twitterissä osuvasti: "4-vuotisraportti oli kirkolle herätys todellisuuteen: alle 50v sukupolvet on menetetty. Samalla voi miettiä, mitä kirkko on yrittänyt tehdä. Riparin ja toimitusten lisäksi ei ole juuri evankelioitu ja kokoava toiminta on päästetty rapakuntoon. Mihin 20t työntekijän aika meni?"

Tutkimuksen julkaisijan, Kirkon tutkimuskeskuksen johtajan Kimmo Ketolan mukaan elämme nyt Suomessa merkittävää murroskautta, jossa kristinuskon asema tulee muuttumaan rajusti. Sen merkitys yhteiskunnassa tullee vähenemään huomattavasti Ketolan johtaman tutkimuksen mukaan. Erityisesti nuoremman sukupolven piirissä tapahtuva kehitys huolestuttaa Ketola; näyttää nimittäin siltä, että uskon tunnustaminen ja sen seuraaminen käytännössä tulee maksamaan jotain, jossain tapauksissa paljonkin.

Haluamatta ottaa mitään pois tästä varmasti ansiokkaasta tutkimuksesta, totean kuitenkin tässä tutkitun nimenomaan evl. kirkon sisäistä kehitystä neljän viimeksi kuluneen kalenterivuoden aikana. Olisi kuitenkin hyvä tutkia Jeesus-uskon tilannetta Suomessa yleisesti esim. tutkimalla syitä joidenkin uusien kristillisten yhteisöjen kasvuun. En välttämättä väitä, että lopputulos olisi ratkaisevasti erilainen suurten trendien suhteen, mutta tällainen tutkimusorientaatio antaisi varmasti paremman kokonaiskuvan kristinuskosta Suomessa v. 2020.  

Joku voisi jopa sanoa, että ehkä tilanteessa, jossa uskon tunnustaminen maksaa jotain, on omat hyvätkin puolensa. Ainakin se voisi koetella ihmisten motiiveja lähteä uskon tielle.

Mielenkiintoinen tilanne siis: toisaalta olemme "kaappiluterilainen kansa" ja toisaalta usko Jumalaan on romahtanut ja kristinusko näyttää vieraalta nuorten silmissä. Miten tästä mennään eteenpäin?

Yksi vaihtoehto on tietysti se, että hyväksytään ajatus kristinuskosta "katoavana kansanperinteenä" Suomessa, jota se jo nyt on, erityisesti eteläisessä ruuhka-Suomessa. Tässä on kuitenkin juuri se ongelma, mihin kirja kaappiluterilaisesta kansasta ymmärtääkseni viittaa, ettei ymmärretä ilmiöiden ja asioiden alkuperää ja niiden välisiä yhteyksiä. Evankelioinnin kannalta voidaan tietysti käyttää tätä suomalaista luterilaista muinaisuskoa sanoman kontekstualisoinnin välineenä ja ikään kuin kontaktipintana jatkokeskusteluille.

Toinen vaihtoehto on olla radikaali ja perustaa "paluu juurille"-liike, jossa pyritään uudelleen ottamaan käyttöön jo unohtumaisillaan olevat käsitteet, avata ja opettaa niitä maallikkokansalle ja alkaa sitä kautta kasvattaa uutta luterilaista yhtenäiskulttuuria.

Kolmas, ja mielestäni huonoin vaihtoehto on antaa härskisti uusi sisältö perinteisille termeille. Tällöin vaikkapa käsite "seksuaalisuus Jumalan lahjana" irrotettaisiin sen alkuperäisestä, raamatullisesta asiayhteydestään. Itse ajattelen tämän olevan juuri sitä anti/sijaiskristillisyyttä, josta Raamattu meitä varoittaa puhuttaessa "laittomuudesta".

Vaihtoehto 4 on luonnollisesti kaikkein vaativin ja rohkein: onko mahdollista sivuuttaa em. ajattelu ja julistaa evankeliumia ikään kuin mitään ei olisi koskaan ollutkaan. Mahtaneeko tuo onnistua? Melkoista sanoman uudelleen kontekstualisointia se joka tapauksessa kuitenkin olisi.

Muromalainen

Kristillinen uutissivusto Seurakuntalainen uutisoi Heikki Haatajan systemaattisen teologian väitöskirjasta, joka käsittelee 1900-luvun merkittävimmän suomalaisen julistajan Urho Muroman pelastusnäkemystä. Olen nuorena miehenä (eli siis joskus 1970-luvulla) lukenut lähes tulkoon koko Muroman kirjallisen tuotannon, opiskellut reilut kolme vuotta hänen perustamassaan opinahjossa Kauniaisissa ja ollut nuoruudessani muutenkin hänen perustamansa uuspietistisen herätysliikkeen vaikutuspiirissä. Siispä luin artikkelin suurella mielenkiinnolla. 

Haatajan mukaan Muroman pelastus- ja pyhitysnäkemys ei ole kovin luterilainen. Muroman mukaan kukaan ei esimerkiksi joudu kadotukseen perisynnin takia. Muistan jo tuolloin kultaisella 70-luvulla kuulleeni kauniaislaisen Muroma-tradition narratiiveja siitä, miten jo niinkin aikaisin kuin 50- ja 60-lukujen vaihteessa jotkut nuorehkot luterilaiset teologit kritisoivat Muromaa siitä, että hän ujuttaa sisään evl. kirkkoon anglosaksisen pyhitys- ja ratkaisukristillisyyden vaikutteita, jotka ovat luterilaiselle tunnustukselle vieraita. Yllättävää kyllä, nykyisin myös Muroman perustamassa viidesläisyydessä on paljon samanlaista ajattelua. Erityisesti puhdasoppiseen luterilaisuuteen päin kallellaan oleville Muroma on punainen vaate.

Haatajan väitöksen mukaan Muroma sanoutuu selvästi irti Lutherin sidotun ratkaisuvallan opista, jonka mukaan usko ja taivaaseen pääsy ovat kokonaan Jumalan tekoja. Muroman mukaan ihmisen omasta tahdonratkaisusta riippuu lopulta kaikki. Pelastuksen kannalta tärkeää ihmisen elämässä on Muroman mukaan etsikkoaika, jolloin ihminen itse valitsee joko lähteä seuraamaan Jeesusta tai sitten ei. Teologian kielellä sanottuna, "ihmisen tahto on Pyhän Hengen ohella kääntymyksen subjekti". Haatajan näkemyksen mukaan Muroman teologiassa on "tällainen synergistinen piirre". 

Muroman mukaan ihmisen tahdonratkaisu ei tietenkään ole sama asia kuin uudestisyntyminen, mutta se on ehdoton edellytys sille. Muroma näyttää siis opettaneen ihmisen vapaata tahtoa suhteessa pelastuksesta osalliseksi pääsemiseen. Tältä pohjalta Muroma myös sivaltaa luterilaista kansankirkollisuutta siitä, että "siinä pelätään panna ihminen ratkaisun eteen". Tässä on varmaan myös yksi merkittävin syy siihen, ettei viidesläisyydenkään piirissä enää ole runsaasti kääntymystarinoita.

Artikkelin luettuani (ja vanhojen viidesläisten muistijälkien samaan aikaan aktivoiduttua mielessäni) huomasin edelleen olevani hyvin muromalainen. Hänen kastenäkemystään lukuunottamatta jaan monet hänen käsityksistään pelastukseen ja uskossa kasvamiseen sekä pyhitykseen liittyen. Ehkä suurin syy siihen on ollut se, että minulla on 80-luvulta alkaen ollut riittävän suuri etäisyys siihen uskonnolliseen liikehdintään nähden, jota joskus kutsuttiin viidesläisyydeksi ja muromalaisuudeksi. 

Joitain vuosia sitten Perussanoma julkaisi rovasti Olavi Peltolan toimittaman kirjan Pelastuksen perustus, joka sisältää kokoelman Muroman hartaus- ja opetuskirjoituksia vuosikymmenien varrelta. Kritisoin jo tuolloin  sitä, että tuo kokoelma ei itse asiassa edusta Muroman todellista perintöä, ajattelua ja teologiaa, vaan lähinnä sitä, millaisena se halutaan nähdä ja säilöä jälkipolville. Ajattelen edelleen näin, ja juuri tämän tähden Haatajan (entisen Suomen Raamattuopiston työntekijän) kaltaisten teologien tutkimukset tuntuvat tänä päivänä tuovan kaikuja menneisyydestä. Kuten jo edellä sanoin, niin ehkä tämä alkuperäisestä näystä etääntyminen myös selittää nykyisten kääntymysten vähyyden?  

Maantiekartta lopun aikoihin

Koronaviruksen kaltaisten ihmisten elämään voimakkaasti vaikuttavien mullistusten yhteydessä on todettu ihmisten kiinnostuksen lopun aikoja ja Jeesuksen toista tulemusta kohtaan lisääntyneen huimasti. Niinpä on hyvä noudattaa profeetta Habakukille annettua neuvoa ja piirtää näky selvästi tauluihin, niin että sen voi juostessakin lukea.

David Pawson puhuu jossain kirjassaan "panmillenialistisesta" näkemyksestä, mitä tulee lopun aikojen aikajanoihin ja kaavailuihin. (Engl. pan out, sujua, lutviutua.) Eli mikä tahansa onkaan näkemyksemme Kristuksen takaisin paluun ajankohdasta ja muista eskatologisista seikoista, niin Jumala tulee viemään oman pelastussuunnitelmansa läpi ja loppuun asti täydellisesti, oli meidän oma näkemyksemme mikä tahansa (tai kiivailimme me niistä kuinka paljon hyvänsä). 

Tällä kaikella ei ole suurtakaan merkitystä sen rinnalla, että meillä on oikea näkemys Kristuksesta ja Hänen sovitustyöstään. Jos Herra tulee takaisin  ja noutaa minut taivaaseen ennen kuin koen luonnollisen kuoleman, niin henkeni sanoo: "Amen. Tule Herra Jeesus!" Jos taas näin ei käy, niin tunnustan Jeesuksen herruuden oman maanpäällisen elämäni päättymisen ja kuolemani ajan ja paikan suhteen.

Siinäpä oiva eskatologinen maantiekartta itselleni.

Hajamietteitä

Eräs selvimpiä merkkejä maailman ja aikojen muuttumisesta on minulle itselleni se, mitä on tapahtunut viimeisten kahdenkymmenvuoden aikana ihmisten ajattelussa. Kukaan ei olisi tämän vuosituhannen alussa osannut ennakoida sitä valtavaa muutosta seksuaalimoraalin alueella, mitä suomalaisessa mielenmaisemassa ja ajattelutavassa, mutta ennen kaikkea arvoissa, on tapahtunut. Moni ei sitä uskoisi todeksi vieläkään. Toiset taas joko ovat hiljaa, kuvainnollisesti puhuen hartiat kyyryssä, mikä ehkä kuvaa hyvin myös sitä hengellisyyttä, joka tuolloin ottaa sijansa ihmisessä. Toiset taas mukautuvat siihen ajatteluun ja niihin arvoihin, joita meille markkinoidaan valtavirtana, jopa Jumalan tahtona. Kovin harva näyttää arkikiireidensä keskellä huomaavan sitä, että keisarilla ei itse asiassa ole alastomuutensa suojana rihmankiertämääkään.

Vielä kaksikymmentä vuotta sitten, kun joku tunnustautui karismaattiseksi kristityksi, saatoit olla varma, että tämä henkilö myös omasi tietyn kristillisyydennäkemyksen, johon kuului näkemys ihmisen syntisyydestä, uudestisyntymisen välttämättömyydestä ja raamatullisen etiikan velvoittavuudesta ja kristillisen moraalin arvoista, jotka nykyään sivuutetaan toisarvoisina.

Nykyään et enää voi olla niin varma.

-------

Tältä pohjalta on luterilaisessa valtakirkossa syntynyt tilanne - tai itse asiassa jo pidempään vallinnut tilanne on vain tullut entistä näkyvämmäksi - jossa osa kirkkoon kuuluvista, uskoaan tunnustavista kristityistä onkin joutunut uskonnollisen vähemmistön asemaan omassa kirkossaan. 

Jokainen ymmärtää, että on eri asia olla uskonnollinen (tai jokin muu) vähemmistö sekulaarissa yhteiskunnassa, kuin olla uskonnollinen vähemmistö omassa kirkossaan tai seurakunnassaan.

-------

Tämä on saanut minut pohtimaan, miksi edelleen on tärkeää seisoa Raamatun sanan perustalla?

Vielä enemmän nykyinen tilanteemme on pannut minut miettimään, miten se nyt olisi tehtävä ja miten se ilmenee käytännössä?

-------

En kiellä sitä, etteikö tämä kaikki saa minut myös miettimään tuomiota sillä perusteella, kuin mitä Paavali (evl. kirkossa niin hyvin tunnetussa) Roomalaiskirjeen 1. luvussa sen kuvaa. (Ks. jakeesta 18 luvun loppuun.) Siinä nimittäin Paavali kolme kertaa toistaa johtopäätöksensä siitä, mitä seuraa kun ihminen pitää totuutta vääryyden vallassa. Jumala jättää tällaisen, niin yksilön kuin yhteisönkin, oman onnensa nojaan, nauttimaan itse hankkimastaan hedelmästä.

Jumalan puhumattomuus on karmaiseva asia.

-------

Jumala on siis, paitsi hyvä, niin myös pyhä. Kunnioita Häntä sellaisena ja anna sen näkyä suhteissasi muihin ihmisiin nöyryytenä. 

-------

Hurskaalla kristityllä on helposti kaksi väärää tapaa suhtautua Jumalan parantavaan ja vapauttavaan työhön omassa elämässään.

Ensimmäinen on ongelmien ja kipukohtien ulkoistaminen periaatteela "kaverin puolesta kyselen".

Toinen on samojen seikkojen ammatillistaminen (liittyen armolhjojen käyttöön, palvelutyöhön ja kutsumukseen): "Tästäpä saankin oivaa erikoisosaamista hengellisen palvelutyön työkalupakkiini".

Kokemuksesta voin sanoa, että kannattaa aina lähestyä asiaa oma parantuminen edellä.  

 

Millaisen muodon Hän meissä saa?

Muistan 1990-luvulla olleeni hyvin innostunut postmodernismista ilmiönä. Erityisesti sen vaikutus länsimaiseen ajatteluun, arvoihin ja sitä kautta myös uskontoon suorastaan polttelivat minua. Ilmassa oli suurten muutosten tuntua. Historiallisesti olimme juuri eläneet vaiheen, jossa kylmä sota oli päättynyt, toisen maailmansodan jälkeinen blokkiajattelu menettänyt merkityksensä ja siirtyminen uudenlaiseen maailmanjärjestykseen oli aistittavissa.

Puhuttiin kulttuuristen mannerlaattojen liikkumisesta. Yhteiskunnallista elämää ajatellen monien olemassaolevien rakenteiden ja itsestäänselvinä pidettyjen instituutioiden nähtiin olevan murtumassa. Uskonnollista elämää ajatellen – puhuttaessa kirkoista, seurakunnallisesta elämästä ja teologiasta – muutos oli käsinkosketeltevaa.

Ehkä eniten minua kuitenkin kiinnosti kysymys: mitä tulee tilalle? Millaista on se uusi, jonka nimeen vannottiin ja jonka jopa oikeutetusti nähtiin syrjäyttävän vanha? Jos vanha aikakausi, paradigma olikin vaihtumassa, niin mitä seuraisi tämän jälkeen? Muistan – monien kaltaisteni tavoin – hymyilleeni silloin surumielisen huvittuneesti seuratessani monien traditionalistien vastaan pyristelemistä ja takertumista vanhaan.

Moni kristitty ajatteli jo tuolloin edessä olevan kristinuskon totaalinen loppu länsimaissa. Tämän kristinuskon (Christendom) valtakauden päättymisen nähtiin merkitsevän ennustetun ”laittomuuden” ajan alkua. Näyttihän edessä olevan kristinuskon (sellaisena kuin se länsimaissa konstantinolaisen paradigman mukaisesti oltiin totuttu näkemään) ammoisen valta-aseman murtuminen, historiallisten tunnustuskuntien rapistuminen ja niille lakisääteisesti kuuluneiden privilegioiden kyseenalaistaminen.

Itse ajattelin jo tuolloin kyseessä olevan enemmänkin siitä, että kristinuskon yksi historiallinen muoto oli tulossa tiensä päähän sellaisena kuin sitä oli historiallisten tunnustuskuntien piirissä vuosisatojen ajan harjoitettu. Kyse olisi siis vain uskonnon harjoittamisen ulkonaisen muodon muuttumisesta. Raamatullinen Jeesus-usko elää ja voi edelleenkin hyvin siellä, missä ikinä ihmisten sydämet olisivat avoimet sen sanomalle, evankeliumille.

Niinpä kysymys siitä, mitä tämän murroksen jälkeen seuraa, on edelleen mitä ajankohtaisin: millaisen kulttuurisen muodon Jeesus-usko ottaisi modernin jälkeisessä tilanteessa? Omien havaintojeni perusteella monia muutoksia on tapahtunut, eikä niitä voi kylmästi jakaa vain hyviin ja pahoihin. Muutosten edessä kristillinen teologia on osoittanut muutoshakuisuutensa, historialliset tunnustuskunnat järkkymättömyytensä ja niiden ulkopuolella lisääntyvässä määrin esiintyvä kristillisyys opportunistisuutensa ja ennakkoluulottomuutensa.

Omassa elämässäni olen tuon alussa mainitsemani 90-luvun jälkeen käynyt läpi monenlaisia prosesseja tähän liittyen; seurannut kutsumustani irtisanoutumalla turvallisesta kunnallisesta virasta, luopunut (yhtä lailla kutsumustani seuraten) hyvin alkaneesta pastorin uraputkesta, pyrkinyt tekemään pioneerityötä uudentyyppisen seurakunnallisen elämän synnyttämiseksi päätyen leppoisaksi eläkeläiseksi, jolla on monipuolinen teologinen ym. koulutus ja joka haluaa olla saatavilla oleva resurssi nuoremmille. (Tämä oli blogihistoriani kenties pisin lause, jolla pyrin tuomaan esille sitä, että en puhu näistä asioista ulkokohtaisesti, vaan minulla on ns. ”multaa kynsien alla”.)

Ehkä suurin yllätys kuitenkin on ollut se, että postmoderni jälkikristillisyys ei täyttänytkään sille asetettuja toiveita. Missionaalisesti puhuen, konstantinolaisen paradigman murtumista ei seurannutkaan puhtoinen ja neitseellinen esikristillinen maaperä, jonka piirissä evankeliumi otettaisiin uteliaasti, jopa ennakkoluulottomasti vastaan. Pahimmat kyynikot voisivat tässä kohtaa sanoa, että ”voi, miten sinisilmäisiä sitä ollaan oltu!” tai ”hassua, miten helposti ihmistä voidaankaan jymäyttää!”. No, kieltämättä olen joskus itsekin tuntenut samalla tavoin.

Nyt, erityisesti viime aikaisten havaintojeni perusteella, näyttää kuitenkin siltä, että jälkikristillisyyttä ei seurannutkaan ”tabula rasa”-esikristillisyys, vaan laskelmoivan kylmä ja kova antikristillisyys. Kyse ei olekaan ollut kristinuskon kirjojen hylkäämisestä tai polttamisesta (vaikka sitäkin on ollut), vaan enemmänkin niiden tietoisesta uudelleen, alkuperäistä sanomaa ajatellen harhaanjohtavasti kirjoittamisesta. Kuka haluaisi heittää romukoppaan hyvin palvelleen kristinuskonnon, kun se voidaan kätevästi sorvata oman mielensä mukaiseksi yleiseksi hyväksi kansalaisuskonnollisuudeksi. Antikristushan onkin anti-sijais-kristus ja siitähän länsimaisessa valistuksen jälkeisessä humanismissa perimmältään on kysymys, ihmisen määrittämisestä kaiken mitaksi ja jopa korottamisesta jumalaksi.

Tässä uudenlaisessa lähetystilanteessa kysymys siitä, millaisen kulttuurisen muodon raamatullinen usko Jeesukseen ottaa, osoittautuu ennakoitua paljon vaikeammaksi. Esimerkiksi valtiovalta ei näyttäydykään uskonnollisesti puhuen neutraalina tai (edesmenneen Neuvostoliiton tavoin) ateistisena, putkiaivoisena uskonnonvastaisena toimijana, vaan sillä yllättäen onkin oma, tietoinen uskonnollinen agendansa. Uudessa lähetystilanteessa vallitseekin uskonnollinen sekamelska, jossa aiemmin kristillisinä pidetyt (ja edelleenkin sellaisina esiintyvät) instituutiot suhtautuvat sinuun varauksella, jopa vihamielisesti.

Aiemmin jotkut kristinuskon muuttunutta tilannetta länsimaissa peilanneet teologit puhuivat kristillisen kirkon tarpeesta muuttua lännessä aidosti Kristuksen ristiä kantavaksi yhteisöksi. Kun samaan aikaan toiset, samaan nimeen vannovat yhteisöt eivät haluakaan ottaa ristiään kannettavaksi, niin kysymys siitä, millaisen muodon Kristus kaiken muotoisessa ”post”-tilanteessa ottaa omiensa joukossa osoittautuu paljon oletettua haasteellisemmaksi.

 

 

 

Mietteitä Danielista

Viime keväänä aloimme tutkimaan omassa raamiksessamme Danielin kirjaa. Olimme juuri lopettaneet vuoden kestävän tutkimusmatkan Ilmestyskirjaan ja tuntui enemmän kuin luontevalta siirtyä Danielin kirjan pariin. Raamiksemme idea on käydä läpi Raamatun kirjoja systemaattisesti ja isompaa kuvaa hahmottaen. Useammin kuin kerran olemme todenneet seurakunnissa olevan nykypäivänä tarjolla monenlaista muuta opetusta, mutta ei raamattuopetusta. Tämä "muu" opetus voi olla sinänsä ihan hyvää liittyen monenlaisiin ihmiselämän ja -mielen koukeroihin, mutta on myös tärkeää löytää Jumalan sanan ilmoituksesta rouheita omaan ajatteluun, valoa omaan aikaamme ja suuntaviivoja siitä eteenpäin.

Danielin kirja on monella tapaa hyvin mielenkiintoinen, sijoittuen äärimmäisen traumaattiseen kohtaan Israelin historiassa. Yhteinen, maata järisyttävä sukupolvikokemus koko Danielin ikäluokalle oli Jerusalemin tuho. Seuraavan sukupolven haasteena oli selviytyä aivan uudenlaisessa elämäntilanteessa pakkosiirtolaisuudessa. Profeetallisesti kirja on eräs vavahduttavimpia koko Raamatussa. Se luo pohjaa koko sille ilmestystietoisuudelle, joka tulee vastaamme Uudessa testamentissa, alkaen Jeesuksen apokalypsiksestä, siirtyen Paavalin eskatologiaan ja huipentuen Ilmestyskirjaan.


Danielin oma henkilökuva on myös mielenkiintoinen ja antaa syvällistä ymmärrystä profeetallisen näkijän ja vaikuttajan elämään.

Daniel oli ylhäistä sukua, joka tuotiin nuorena poikana Nebukadnessarin hoviin koulutettavaksi. Hän palveli korkeana virkamiehenä sekä Babylonian että Meedo-Persian hovissa 70 vuoden ajan. Nykykielellä sanottuna Daniel siis palveli oman aikansa suurvaltaa, joka omasi aggressiivisen militaristisia, petomaisen totalitaristisia, jopa antikristillisiä piirteitä. Danielin tilannetta voidaan hyvin verrata Egyptin faaraon hovissa palvelleeseen Joosefiin, kuningatar Esteriin Persian hovissa ja Nehemiaan, Persian kuninkaan juomalaskija. Yhteinen tekijä näille jokaiselle oli heidän korkea asemansa oman aikansa suurvallan hallinnossa. Yhteenvetona voimme sanoa, että tällaista on Jumalan toiminta historiassa.

Sanomattakin oli selvää, että Daniel joutui monenlaisiin koetuksiin uskonsa tähden. Heti uransa alkuvaiheessa, tarkemmin sanottuna koulutusvaiheessa eteen tuli moraalinen testi, joka liittyi mukautumiseen yleiseen valtavirtaan. (1:5-6) Tätä seurasi selkeä sydämen päätös menetellä sen mukaan, minkä hän koki oikeaksi. (1:8-9)

Tätä seurasi hänen identiteettiinsä liittyvä testi. (1:7) Danielin vahvuutena oli hänen uskonsa ja sen mukaiset teot läpi elämän (vrt. esim. Dan. 6.). Tämä perustui hänen ehdottomaan luottamukseensa Jumalan yliluonnolliseen apuun. (2:13 alk.)

Daniel oli hyvin kutsumustietoinen ihminen. Hänellä oli vahva profeetallinen kutsu, mikä käy ilmi jo hänen elämänsä alkuvaiheissa. Se myös näkyy hänen elämänsä loppuun asti eräänlaisena pyhänä läpäisyperiaatteena, joka leimaa kaikkea hänen toimintaansa. (Ks. 1:17-21 sekä 2:20-23 ja 27-30.)

Tähän liittyy Danielin jo varhain oppima läksy, joka näkyy siinä, miten Daniel reagoi eri asioihin ja miten hän turvautui Jumalaan. (Ks. 1:17, 20 ja 2:18-23.) Tämän kaiken kokemansa ja uskomansa Daniel myös avoimesti puhui julki Nebukadnessarille. (2:27-28, 45) Kyse on siitä, että Jumala paljastaa myös tulevaisuuteen liittyvät salaiset asiat tahtomallaan tavalla. Danielia ajatellen kyse on hänen profeetan tehtävästään. (Aam. 3:6-7, 1.Moos. 18:17)

”Valtiomiehen tehtävä on kuunnella Jumalan askelia Hänen marssiessaan läpi historian ja yrittää saada ote Hänen takinliepeestään, kun Hän kulkee ohi.”

Otto von Bismarck


Danielin näkemän ilmestyksen ydin ei kuitenkaan ole ihmisten synnyttämien supervaltojen ketjussa. Tärkeintä on nähdä viimeisenä voittava Jumalan valtakunta. (2:34-35, 44-45) Muuten näköalamme ovat toivottomia.


”Maininta, että kivi liikkui käsin koskematta, korostaa sen ehdotonta riippumattomuutta inhimillisestä vallankäytöstä. Kivi ei ole patsaan kivijalusta, vaan sen murskaaja. Maailma ei siis kehity Jumalan valtakunnaksi, vaan Jumalan valtakunta on törmäyskurssilla kaikkeen sellaiseen inhimilliseen vallankäyttöön nähden, missä ihminen on nostettu Jumalan asemaan.”

Väisänen & Ollilainen, Kristus Vanhassa testamentissa, 153


Danielin varhaisten vaiheiden ja näkyjen äärellä eteemme nousee väistämättä totalitarismin haaste ja siihen liittyvä sosiaalinen paine. (3:1-7) On mielenkiintoista nähdä, miten jo ammoisina aikoina musiikkia on käytetty manipulointivälineenä. (3:5,7,10). Tällaisessa tilanteessa meidänkin aikanamme vastakkain ovat uskollisuus Jumalalle ja urakehityksen tyssääminen, joskus jopa hengen menetys. (3:8-15) Tämän kutsumuksellisen vahvuuden juuret juontavat siihen identiteettiin liittyvään testiin, jonka Daniel kohtasi jo nuoruudessaan ja joka kuvio toistuu läpi koko kirjan. (5:17-28, 6:1-5)

Oikea identiteetti luo pohjan oikeille arvoille, joka näkyy sitten oikeina tekoina. Kun nämä merimerkit on lyöty syvään jo nuoruudessa, niillä on taipumus kestää läpi koko elämän. (3:16-18) Erilaisten Danielin ajan, alkukristillisen ajan ja myös oman aikamme pedon merkkien edessä arvoon arvaamattomaan nousee, Ilmestyskirjan sanoin, ”pyhien kärsivällisyys ja usko.” (13:9-10)


Yhteenvetona voimme kuvata piirteitä Danielista:


• Moitteettomuus työssä ja elämässä.


• Hengellinen orientaatio kaikessa mitä hän teki.


• Rukous ja kiitos henkilökohtaisen elämän peruspilareina.


• Rauhallinen luottamus Jumalaan kaikissa vaiheissa.


• Läpinäkyvyys alusta asti suhteessa ystäviin, työtovereihin, vastustajiin ja koko ulkopuoliseen maailmaan.

• Hedelmän kantaminen, mikä näkyy hänen vaikutuksessaan ystäviinsä, mutta myös niihin johtomiehiin, joita hän palveli.

Profeetan kutsumusta ajatellen Danielin henkilöhistoria opettaa meille myös sen, että profeetan tulee olla vapaa taloudellisesta painostuksesta. Niin kutsumusta kuin sananvapauttakin on varjeltava mustasukkaisesti.

Mikä loppujen lopuksi on tärkeintä...?

Nykyisin puhutaan paljon näyistä ja ilmestyksistä. Ilma on sakeana salaista tietoa salaisista hankkeista ja teorioita maailman valloituksesta. Ja niin edelleen. Näyttää siltä, että tällainen aktivoituu enemmän tällaisina aikoina, joita nyt elämme. Koronavirus on aktivoinut myös apokalyptiikan. 

Muistan kiinnittäneeni huomiota J.R.R. Tolkienin kuuluisassa trilogiassa Taru Sormusten Herrasta sen esittämiin sankarihahmoihin, hobbitteihin. Nämä "puolituiset" olivat kaikkien sotasankarien ja samoojien ohella Tolkienin sankarihahmoja. Itse asiassa juuri heidän osoittamansa sankaruus, sinnikkyys ja urheus, jopa epätoivon hetkellä esiin puskeva itsepintainen rohkeus oli ratkaiseva tekijä voiton saamisessa pimeyden voimista. 

No millaisia hahmoja nuo hobbitit sitten muutoin olivat? Tavallisia laiskanpulskeita maajusseja, jotka rakastivat hauskanpitoa, hyvää ruokaa ja leppoisaa elämää luonnon rauhassa. Millaisen elämäntavan ja millaiset arvot Tolkien siis asettaakaan korkeaan asemaan, ihannoitaviksi? Tolkien itse asiassa kuvaa noilla (kaikkea muuta kuin hovi- tai edes salonkikelpoisilla) tyypeillä perienglantilaista keskiluokkaista maaseutuasujaa. 

Mitä jos mekin - kaiken kiireen, paineiden ja kiivaan elämänrytmin sijaan - asettaisimmekin tavallisen elämän kaikkine arkipäiväisine tarpeine ja tehtävineen korkeammalle jalustalle kuin missä se tähän asti on ollut? Eikö se hieman tasaannuttaisi höyryjä ja jopa tervehdyttäisi meitä nykypäivän koronaeskatologian keskellä?

Profeetta Miika vastaa osuvasti Jumalan eteen tuloa miettivälle ihmiselle: "Hän on ilmoittanut sinulle, ihminen, mikä on hyvää. Mitä muuta Herra sinulta vaatii, kuin että teet sitä, mikä on oikein, rakastat laupeutta ja vaellat nöyrästi Jumalan edessä?" (6:8) Ihmiselämän normaalit tehtävät ja luonnolliset vastuut ovat niitä asioita, joissa Herra ensimmäisenä kysyy meidän uskollisuuttamme.

Paavalin ensimmäinen meille säilynyt kirje osoitettiin alun perin Tessalonikan seurakunnalle, jossa vallitsi tihentynyt eskatologisen odotuksen ilmapiiri. Näin jopa siinä määrin, että jotkut alkoivat laiminlyödä omia arkipäiväisiä velvollisuuksiaan Herran tulemuksen odottamisen takia. Näille höyrypäille Paavali kirjoittaa: "Pitäkää kunnia-asiananne, että elätte hiljaisuudessa, toimitatte omia tehtäviänne ja teette työtä omilla käsillänne, niin kuin olemme teitä käskeneet." (4:11)

Muistan huvittuneena kiinnittäneeni joskus huomiota erään englanninkielisen raamatunkäännöksen ilmaisuun "...mind your own business..." tuossa jakeessa. 

Jeesus opetti opetuslapsilleen "Isä meidän"-rukouksen, johon sisältyvät kaikki ihmiselämän tärkeät asiat. (Matt. 6:9-13) Hän kehotti meitä rukoilemaan ensinnäkin "jokapäiväisen leipämme" puolesta. Tähän liittyen Hän myöhemmin varoittaa kuulijoitaan syyllistymästä mammonan palvelemiseen eli rahan perässä juoksemiseen. (6:19-21) 

Sitten Hän kehottaa meitä pyytämään Taivaalliselta Isältä syntejämme anteeksi "niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet". Välittömästi rukouksen opettamisen jälkeen Jeesus vetää yhteen oleellisen: "Sillä jos te annatte anteeksi ihmisille heidän rikkomuksensa, niin myös teidän Taivaallinen Isänne antaa teille anteeksi." Ja sama asia toisin päin, niin kovalta kuin se kuulostaakin; mikäli me emme anna anteeksi meitä vastaan rikkoneille, ei meidän Taivaallinen Isämmekään anna meille anteeksi. (6:14-15)

Tämä on kaukana kaikesta uskonnollisesta fraseologiasta. Tämä on jääkylmää ja teräksen kovaa hengellistä realismia. Anteeksiantamattomuus tuhoaa ihmisen sisältä päin. Se on kuin myrkkyä, jota ihminen ottaa, toiveena, että se vahingoittaisi muita. Niin ei kuitenkaan käy, vaan katkeruus, kaunaisuus ja anteeksiantamattomuus myrkyttävät minun mieleni. Sama asia toisin päin: anteeksiantaminen on se Jumalan yleisavain, jolla Hän kykenee avaamaan kovimmatkin lukot ihmisen elämässä. Se on tie vapautumiseen, parantumiseen ja muiden rakastamiseen.

Mieti siis Jumalan edessä, kenelle Sinun pitäisi antaa anteeksi tai keneltä Sinun olisi syytä pyytää anteeksi. Sovinto on aina Jumalan mieleen. Tiedän omasta kokemuksestani anteeksiantamisen olevan joskus hyvin vaikeata, jopa tuskallista, mutta voimme aina pyytää siihen voimaa Herralta. Hän osaa käsitellä omaa kipuamme ja ymmärtää vaikeuttamme tässä asiassa. Mutta on tärkeää tunnustaa ja ikään kuin puhua auki nämä tunteet ja kokemukset Jumalan edessä. Usein se on hyvä tehdä rukouksessa yhdessä jonkun toisen kanssa.

 

Jotain muuta perustusta...?

Tällaisena aikoina, joita olemme viimeksi kuluneiden parin kolmen kuukauden aikana eläneet, on tyypillistä erilaisen hengellisyyden aktivoituminen. Erilaiset spekulaatiot ja teoriat ovat liikkeellä ihmisten mielissä, keskusteluissa, sosiaalisessa mediassa jne. Samoin kaikenlainen apokalyptinen harrastuneisuus aktivoituu. Juuri tällaisena aikana on tärkeää muistuttaa oikean perustan tarpeellisuudesta omalle uskolle ja elämällemme. 

Paavali kirjoittaa korinttilaisille, että muuta perustusta ei yksinkertaisesti voi enää laskea sen lisäksi, mikä jo on laskettu ja se perustus on Jeesus Kristus ja usko Häneen. (1.Kor. 3:11) Jos lisäät tähän perustukseen jotain muuta, kuten esim. …

•  oikean lopunaika-kaavion ja siihen liittyvän ymmärryksen
•  tietynlaisen kirkollisen, karismaattisen tai muun korostuksen
•  jonkun tietyn näkemyksen koronaviruksen alkuperästä

… you name it,

niin missaat koko jutun.

Hiljattain edesmennyt David Pawson puhui jossain kirjassaan "pan-millenialistisesta" näkemyksestä, erilaisiin teorioihin tuhatvuotisesta valtakunnasta liittyen. Pawsonin englannin kielinen sanaleikki tässä kohtaa liittyy verbiin "pan out", sujua, mikä voitaisiin myös suomentaa "lutviutua". Eli mikä tahansa olikaan näkemyksemme edellä kuvatun kaltaisissa kehällisissä asioissa, niin sillä ei ole suurtakaan merkitystä sen rinnalla, että meillä on oikea näkemys Kristuksen pelastusteosta - eikä vain näkemys, vaan ennen kaikkea henkilökohtainen suhde Häneen.

"Jos Herra suo..."

Juttelin jokin aika sitten erään ystäväni kanssa siitä, miten erilaiselta yllä oleva kristillinen sanonta kuulostaakaan nykyisessä tilanteessa. Tunnustan, että joskus tuon sanonnan käyttäminen on suomalaisessa kontekstissa tuntunut vähän yliampuvalta, kun kyse on useimmiten ollut vain siitä, mitä Kela tai joku muu viranomaistaho meille suo. Olemme jo pitkään eläneet turvallisessa pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa. Nykyisenä virusdiktatuurin aikana ja sen mukanaan tuomissa pidempikestoisissa kriisinpoikasissa sanoessamme "Jos Herra suo ja me elämme..." se kaikki saa erilaisen ja aiempaa syvällisemmän merkityksen. Olemme todellakin entistä riippuvaisempia Jumalasta.

Globaalisti ajateltuna kyse on kuitenkin vain siitä, että me länsimaiset ihmiset alamme hiljalleen asettua samalle viivalle muun maailman väestön kanssa (vaikka en mitenkään yritä väittää, että me vieläkään olisimme siinä!). Koronaviruspandemia on tasa-arvoistanut kaikkia ihmisiä elämän haurauden suhteen (mutta ei tietenkään välttämättä hoidon saatavuuden ja tehokkuuden suhteen). Näin on käynyt etenkin sen suhteen, että ymmärrämme selvemmin sen, että maanpäällisessä elämässä tässä syntiinlangenneessa maailmassa ennuste kuolleisuudesta on tasan 100%.

Muistan Sipe Santapukin todenneen jossain TVOF:n jaksossa, miten mieli on kuin laskuvarjo; se toimii parhaiten silloin, kun se on avattu. Tärkeintä on nyt pitää oma mieli avoinna Jumalan puheelle, sillä Hän kyllä puhuu, eikä ole vaiti. Harjoituta siis itseäsi kuulemaan Jumalan puhetta eri elämäntilanteissa. Koska Hän rakastaa jokaista meistä, Hän kyllä valmistaa meitä eri asioihin ja tilanteisiin elämässämme. Meidän on myös hyvä opetella olemaan valveilla sen suhteen, mitä ja miten Hän puhuu. Armossaan Hän antaa meidän kyllä vielä jälkeenkinpäin ymmärtää, mitä Hän on sanonut ja mitä Hän on tekemässä. Ei ole siis syytä epätoivoon.

Nyt kuluva aika on monella tapaa seulomisen ja puhdistumisen aikaa. Sen jälkeen näemme kyllä sen, millaista tekoa me itsekukin olemme. Jos jonkun meistä tekemä rakennus palaa, on hän kuitenkin itse pelastuva ikään kuin tulen läpi. (1.Kor. 3:14-15) Panosta nyt siis kaikki Hänen etsimiseensä ja kuuntelemiseen.

Post-Korona 9

Millainen sinä olet, kun tulet ulos kyynelten laaksosta? Psalminkirjoittaja puhuu siitä, miten ihmiset, joiden voima on Jumalassa, muuttavat kyynellaakson lähteitä täynnä olevaksi maaksi, kun he kulkevat sen läpi. Kyse ei ole siitä, että he vain selviäisivät, vaan siitä, että he samalla muuttavat omaa lähiympäristöään Jumalan tahdon mukaisesti ja ovat siunauksena muille. Millainen on sinun vaikutuksesi muihin?

Millaista koetuksen aika on sinulle? Vetääkö se sinua lähemmäs Jumalaa vai yritätkö pysyä vain pinnalla? ”Sen tähden, katso, minä suostuttelen häntä, vien hänet autiomaahan ja puhun hänen sydämelleen.” Odotatko vain ja ainoastaan koronan jälkeistä aikaa vai näetkö vierelläsi Hänet, joka on ollut siinä koko ajan? ”Kuka tuolta tulee erämaasta rakkaaseensa nojaten?” Jumalan läheisyys voidaan kaikkein voimakkaimmin kokea silloin, kun on oikein pimeää.

Tunnustan avoimesti, että tällaisen kokemuksen jälkeen en edes hirveästi halua palata entiseen normaaliin.

”Yli kaiken varottavan varjele sydämesi, sillä sieltä elämä lähtee.” Millä täytät mielesi, minkä annat vaikuttaa itseesi, sen annat hallita itseäsi ja sitä suollat ulos itsestäsi. Se, minkä annamme nyt täyttää itsemme ja vaikuttaa meihin, juuri se vaikuttaa siihen, millaisia olemme tulevaisuudessa.

Meidän uskollisuutemme Häntä kohtaan punnitaan kriisin aikana ja koetuksen kestäessä, ei vasta sitten kun tulemme ulos sieltä. Ehkä meidän kristittyjen tulisi enemmän, kuin kritisoida hallitusta, kytätä salaliittoteorioita tai mediasynkistellä, rukoilla hallituksemme, esivaltamme ja johtajiemme puolesta. Elämme ennen kuulumattomia aikoja, joten keskitytään kuuntelemaan Jumalan ääntä, jotta osoittaisimme olevamme profeetallista kansaa. Esimerkkiä voisi ottaa vaikka Englannista, jossa, kirkkojen ollessa kiinni, kristityt eri piireistä ovat kokoontuneet toivottamaan siunausta omalle maalleen.

https://www.youtube.com/watch?v=ECjsi_5cbls

-------

Raamatun kohdat järjestyksessä:

Ps. 84:6-8

Hoosea 2:16

Laulujen laulu 8:5

Sananlaskut 4:23

Post-Corona 8

Oletko missään vaiheessa tämän nykyisen koronaviruskriisin keskellä miettinyt Suomen tilanteesta, miksi niin monet asiat tuntuvat menevän pieleen? Hankinnat, yritystuet, varautumiset, rajoitukset yms. Kun ministeri toisensa jälkeen pyytää selvitystä töppäilyistä omaan hallinnonalaansa liittyen, herää väistämättä kysymys, kenen on tosiasiallinen vastuu. Mitä tarkoittaa käytännössä tehtäviensä tasalla oleminen? Syitä tähän voidaan varmasti nimetä monia, mutta ajattelen erään sellaisen ikään kuin näkymättömän, piilossa olevan syyn olevan yksinkertaisesti se, että nyt, tosi paikan tullen, tulee ilmi se, millaista tekoa me oikeasti olemme. Nyt tulee esille se kuuluisa teepussin sisällön välittämä aito maku. Voit katsella ja haistella sitä teekaupassa, mutta vasta riittävän kuumassa vedessä aito aromi pääsee esille – niin hyvässä kuin pahassakin.

Samaan aikaan kun päivittelemme Ruotsin tilannetta ja pöyristelemme läntisen naapurimme arvorappiota, kun koronaviruksen annetaan mellastaa vapaasti, oma hallituksemme sitä konsultoivine johtavine virkamiehineen ja asiantuntijoineen joutuu itsekin vakavasti miettimään, miten toimia viruskriisin tuntuessa vain pitkittyvän. Esille nousevat kaikkea lopulta ohjaavat taloudelliset arvot, eikä syyttä. Osmo Soininvaaran mukaan on ilmeinen vaara siitä, että ”taloutemme menee aivan päreiksi”, josta alhosta nouseminen veisi vuosia. Tilanne on vaikea ja jokaisen meistä, jotka emme oikein muuta voi, on syytä vakavasti paneutua esirukoukseen hallituksen ja esivallan puolesta. Paavalin tähän ohjaava kehotus päättyy kaiken selittävän motiivin paljastumiseen: ”…että saisimme viettää rauhallista ja hiljaista elämää kaikin tavoin hurskaasti ja kunniallisesti” (1.Tim. 2:2).

Koronan jälkeinen yhteiskunnallinen tilanne näyttää muodostuvan monella tapaa skismaattiseksi, vaikka juuri nyt tarvittaisiin järkähtämätöntä kansallista yksimielisyyttä. Emme enää elä minkäänlaisessa yhtenäiskulttuurissa, ellei sitten myöhäismodernille tyypillistä pirstaleista pluralismia sitten lasketa sellaiseksi vallitsevaksi ”yhdeksi totuudeksi”. Tämä lienee suurin syy siihen, että pahimman mentyä ohi, inhimillisen elämän raadollisuus päässee esteettä ilmenemään myös koronakriisin jälkipuinnissa. Siinä hötäkässä olisi hyvä muistaa, että koronakriisin kaltaisen täysin ennalta arvaamattoman esille tulon ja äärimmäisen vaikeasti ennustettavan käyttäytymisen edessä olisi minkä pohjainen hallitus hyvänsä ollut ns. kusessa.

Nyt edessä saattaa olla kansallisen talouden rapakuntoisuus ja uuden köyhälistön nousu, pahimmillaan kokonainen sukupolvi syrjäytyneitä sekä ihmisten arvojen ja kulutus- ym. tottumusten raju muuttuminen, joka sinänsä on ambivalentti asia. Toki positiivisia signaalejakin on näkyvissä, kuten esim. lähiyhteisöllisyyden lisääntyminen, paikallisten tuottajien parempi hyödyntäminen, kiirehysterian väheneminen jne. Toivottavasti näitä osataan hyödyntää. Itse odotan edelleen mielenkiinnolla jo aiemmin hahmottelemani ”toisen modernin” esiin tuloa.

Samanlainen skismaattisuus tullee näkymään myös kansallisvaltioiden ja niiden liittoutumien välisissä suhteissa, jopa niiden sisällä. EU:n kohdalla tämä on jo selvästi nähtävissä. Toista aluetta ja ryhmää kriisi runteli todella pahoin, toisten selvitessä syystä tai toisesta vähemmällä. Miten keskinäinen solidaarisuus pääsee oikeuksiinsa tällaisissa perinteisesti jopa aseellisia konflikteja synnyttäneissä tilanteissa? Haluttiin sitä tai ei, on pakko sanoa ääneen, että nykyinen koronakriisi tulee poikimaan monta uutta kriisiä. Globaalisti ajatellen olemme uuden jännän äärellä.

Kaiken tämän edellä sanotun jälkeen on hyvä muistuttaa siitä, että Jumala on Sanassaan luvannut, että ennen Poikansa toista tulemusta Hän tulee järisyttämään kaikkia asioita Maan päällä. Tunnustaudun häpeilemättä Raamatun profeetalliseen sanomaan vakaasti uskovaksi mieheksi tässä(kin) kohtaa. Tällä näkemykselläni ei ole myöskään mitään tekemistä sen kanssa, millaisen eskatologisen koulukunnan tai näkemyksen edustaja olet. Tarvitsee vain katsoa tätä lupausta Haggain kirjan 2. luvussa (jakeet 6-7 sekä 21-22). Voidaan (ihan oikeutetusti) ajatella tämän kohdan jo toteutuneen Serubbaabelin temppelin rakentamisen yhteydessä. Profetia ei kuitenkaan tyhjentynyt siihen, vaan asiayhteytensä mukaisesti se selvästi viittaa tuleviin aikoihin, jolloin jotain ratkaisevaa tapahtuu ihmiskunnalle.

On varmasti useita syitä siihen, että Hän tekee näin. Kun se, mitä tähän asti olemme tottuneet pitämään itsestäänselvyytenä ja luotettavana elämässämme horjuu ja häipyy, meillä on ainutkertainen tilaisuus oppia uudelleen panemaan luottamuksemme yksin Häneen. Vain sitä kautta opimme elämään ilman tulevaisuuden pelkoa. On mielenkiintoista lukea, miten Heprealaiskirjeen kirjoittaja tulkitsee tuota em. Haggain profetiaa ja liittää sen juuri tämän kaltaiseen tilanteeseen (Hepr. 12:25-29). Kyse on siitä, että vaikka nyt näkemämme valtakunnat järkkyvät, meille on luvassa valtakunta, joka ei järky.

Tärkeintä on nyt pitää mieli avoinna Jumalan Hengen puheelle. Nyt kuluva aika on puhdistautumisen ja seulomisen aikaa, jolloin monet sellaiset asiat, jotka ovat olleet meille tärkeitä, kuten vaikkapa viihde, urheilu tai kulttuuri tai raha, hyvinvointi ja elämän kokonaistasapaino, otetaan meiltä (ainakin hetkellisesti) pois. Tämän jälkeen me vasta näemme, millaista tekoa rakennuksemme on ja minkälaiselle perustalle se on rakennettu. Panosta siis nyt käsillä oleva aikasi Jumalan etsimiseen ja kuuntelemiseen.

Se yksi ja ainoa...

Aina silloin tällöin törmää ajatukseen siitä, että "mitä se olisikaan, jos kullakin paikkakunnalla olisi vain yksi ainoa Jeesukseen uskovien seurakunta?"

Ennen kuin menen aiheessa sen pitemmälle totean, että mikäli aiot sellaisen perustaa, mahdollisuutesi epäonnistua ovat karkeasti arvioiden 100%.

On kuitenkin mahdollisuuksia, joita Sinun on hyvä toteuttaa, ja joihin itse asiassa Raamattu meitä kehottaakin.

• Kehotan sinua elämään omalla kotipaikkakunnallasi hiljaista ja yksinkertaista elämää, harrastaen yhteyttä uskossa kaikkien "niiden kanssa, jotka huutavat avukseen Herraa puhtaasta sydämestä". 
• Pyri elämään niin kuin siellä, missä elät, olisi vain yksi Jumalan lasten seurakunta. 
• Elä ja toimi ikään kuin noita ihmisten rakentamia raja-aitoja ei olisikaan. 
• Rukoile säännöllisesti oman kotikaupunkisi puolesta. 
• Tee hyvää lähimmäisillesi ja naapureillesi ja ole valmis auttamaan heitä, erityisesti tänä aikana. 
• Erityisesti, panosta nousevaan, nuorempaan sukupolveen, sillä he ovat täällä vielä silloin kun meidän aikamme on ohi. 

Ennen kaikkea muista se, että seurakunta ei ala kokoontumistiloista, sunnuntaikokouksista, sapatin vietosta, you tube-materiaalista tms.

Se alkaa vastauksesta siihen kysymykseen, kuka Jeesus on Sinulle?

Eläköitynyt Virtanen

Virtanen oli ollut eläkkeellä jo jonkin aikaa, mutta vasta nyt oli tullut eteen tilanne, jossa Virtaset olivat yhtä aikaa kotosalla pitemmän ajan putkeen. Hänen vaimollaan oli vuosittainen talvilomansa ja heidän alunperin suunnittelemansa lomareissu oli peruuntunut. Niinpä sitä sitten oli elelty yhdessä tiiviisti ikään kuin totutellen tilanteeseen, jossa nähtävästi oltaisiin jonkin ajan kuluttua, kun Virtasen vaimokin eläköityisi.

Virtanen oli eläkkeellä ollessaan jo tottunut elämään mukavasti. Toisaalta oman sisäisen kellonsa mukaan, toisaalta noudattaen ympäröivän yhteiskunnan reunaehtoja, kuten uimahallien aukioloaikoja ja vaimon työaikoja. Niinpä Virtasta oli totta puhuen hieman jännittänyt ajatus yhteisestä ajasta ihan kotioloissa keskellä kevättalvea.

- Tähän astinen lomasi lupailee ihan hyvää tulevia yhteisiä eläkepäiviä ajatellen, Virtanen oli sitten yhtenä aamuna todennut vaimolleen. Oli vielä iskenyt silmääkin päälle, minkä vaimo tuttuun tapaansa jätti omaan arvoonsa, mutta muuten oli ollut samaa mieltä Virtasen kanssa.

Virtanen oli huomannut muutoksia elämässään eläköidyttyään. Pikku hiljaa hän alkoi hyväksyä tietynlaisen flow-tilan, kiireettömyyden, asioiden tekemisen omaan tahtiinsa ja taidon antaa aikaa tilanteille, kuten istuskelun kahvilassa tai puiston penkillä ilman mitään agendaa tai aikataulua. Käytännössä tämä poiki myös sen, että vaimonsa kanssa liikkuessaan hän koki olevansa jatkuvasti myöhässä. Joka tapauksessa yllättävän vaikeaa oli antaa itselleen lupa vain olla ja tehdä asioita oman tapansa mukaan. Ehkä suurin muutos oli se, ettei enää tarvinnut todistella mitään kenellekkään.

Kaikki tuo oli vastikään aamulla kuin itsestään pukeutunut sanoiksi rukoukseen. Hän oli vuosikausia, jopa vuosikymmeniä, rukoillut aina aamuisin, että Herra siunaisi hänen työnsä päivän mittaan ja auttaisi häntä saamaan paljon aikaiseksi päivän aikana. Nyt hän huomasi yllättäen rukoilevansa, että hän osaisi ottaa rennosti ja nauttia Jumalan lahjoista päivän aikana.

Parhaimpina hetkinään aamuisin, Virtasen katsellessa auringonnousua ja luonnon heräämistä uuteen päivään hän jopa ajatteli eläköitymisen olevan jonkinlainen iankaikkisuuden esiaste, valmistautuminen siihen sapatinlepoon, joka Jumalan kansalle kerran olisi tuleva. Nyt oli aika istua rauhassa, katsella muiden kasvamista ja eteenpäin menoa, olla tukemassa heitä ja nauttia kättensä työn hedelmistä.

- Joskushan sen elämän on alettava, mietti Virtanen aamukahvilla istuskellessaan.

Hän oli myös huomannut mielenkiintoisen piirteen itsessään. Hänen eri asioiden tekemiseensä oli tullut uusi rauhallisuus ja levollisuus. Hän koki usein olevansa paljon luomisvoimaisempi voidessaan keskittyä kuuntelemaan sydämensä ääntä. Hän uskoi johdatukseen ja luotti siihen, että Herra osoittaa hänelle ne asiat, jotka ovat tärkeimpiä ja joihin tuli panostaa. Tämä edellytti luonnollisesti tämän Suhteen jopa mustasukkaista varjelemista. Mutta hän oli edelleen halukas kantamaan hedelmää vanhanakin, ymmärtäen samalla omien juuriensa syvemmälle oikeaan hyvään maaperään työntämisen merkityksen. 

Valmiiksi hän ei tulisi koskaan ja se oli pelkästään hyvä asia. Ehkä iankaikkisuuskin - mikä olisi seuraava suuri etappi hänen elämässään - oli täynnä uuden luomista ja eteenpäin menemistä sillä tavoin. Hän muisti lukeneensa J.R.R.Tolkienin sanoneen ihmisen olevan "alempi luoja". Virtasen mielestä tämä oli sangen loogista, koska hänen vakaan uskonsa mukaan ihminen oli luotu Jumalan kuvaksi tässäkin suhteessa. 

Niinpä matka ei ollut vielä ohi. Oikeastaan se oli vasta alussa, niinkuin C.S.Lewis kirjoittaa kirjassaan Narnian viimeinen taistelu kuvatessaan lopun tapahtumia: "Lukukausi on päättynyt, loma on alkanut. Uni on ohitse, tämä on aamu."

Post-Corona 7

Viimeistään koronavirus on opettanut meille sen, ettei Jumalan valtakunnan työ ole kenenkään muun varassa kuin Pyhän Hengen. Niinpä meidän tulee riisuutua omasta voimastamme, oli se sitten akateemista, kokemuksellista, muodolliseen asemaamme perustuvaa tai mitä muuta tahansa ja pyydettävä Kristusta tulemaan voimaksemme. Meille kristityille, niin yhteisöinä kuin yksilöinäkin, koronakriisissä ei ole kyse selviytymisestä, vaan nöyrtymisestä ja Herran etsimisestä.

Koronan jälkeisessä tilanteessa tulee todennäköisesti näkymään ihmisten hengellisyyden muuttuminen. Jatko tullee olemaan tasapainoilua turvallisuushakuisen individualismin ja yhtä turvallisuushakuisen yhteisöllisyyden välillä. Luulen, että niiden väliin tulee tulevaisuudessa sijoittumaan uudenlaista pien- ja lähiyhteisöllisyyttä. Onko suurten massakokoontumisten ja megakirkkojen aika ohi vai unohtuvatko tällaiset uhat nopeasti?

Luulen nykyisen, yhtä aikaa niin yllättävän kuin globaalinkin koronaviruskriisin vaikuttavan myös ihmisten käsityksiin Jumalasta. Millä tavoin jumalakuva tulee muuttumaan? Veikkaan apokalyptiikan harrastamisen lisääntyvän ja siihen liittyvän erilaista kärsimysmystiikkaa. Tuleeko aiemmin nimenomaan länsimaiseen karismaattiseen kristillisyyteen kuulunut menestysteologia – ainakin sen yksioikoisimmissa muodoissaan – kokemaan romahduksen? Toisaalta voi olla, että haihattelevaa, eskapistista karismaattisuutta tulee esiintymään edelleen, koska se on yleensä hyvin tyypillistä aina silloin kun eskatologinen kiinnostus lisääntyy.

Voi olla, että eräs suuria kysymyksiä kristittyjen keskuudessa tulevaisuudessa tulee olemaan painottuako enemmän luostarin vai lähetyksen suuntaan? Luostarilla tarkoitan tässä sitä kristittyjen piirissä esiintyvää pahalta maailmalta suojautumisen pyrkimystä, joka jo ennen koronaviruskriisiäkin näytti nostavan päätään. Lähetyksellä tarkoitan sitä missionaalista elämäntapaa, joka edelleen saa kristityt hakeutumaan ”pakanamaille” (so. alueille ja foorumeille, joissa Jeesuksen nimeä ei vielä tunneta), oli sitten kysymys jostain etnisestä ryhmästä jossain päin maapalloa tai oman moniarvoisen yhteiskuntamme suojissa elävästä ja vaikuttavasta alakulttuurista.

Kysymys lähetysinnon ja luostari-ihannoinnin välisestä suhteesta, jännitteestä, jopa vastakkainasettelusta on hyvin ajankohtainen. Se herättää myös kysymyksen, kumpi meillä nyt olikaan tehtävänämme, kulttuurisota vai lähetystehtävä?

En usko ghettoutumisen olevan oikea ratkaisu, vaikka ymmärränkin kristillisten arvojen, uskonnonvapauden ja kristityn vähemmistön oikeuksien puolustamisen merkityksen. On kuitenkin eri asia toimia siitä (jo aikoja sitten manan majalle menneestä) olettamuksesta käsin, että kristinuskolla edelleen olisi olemassa jokin itsestään selvä erityisasema suomalaisessa yhteiskunnassa. Elämme nyt jälkikristillisessä, jopa antikristilliseksi muuttuvassa kulttuurissa. Tiedätkö, minua ihmetyttää (ja ehkä vähän huvittaakin), miten jotkut kristityt tuntuvat ottavan miltei henkilökohtaisena loukkauksena sen, etteivät kaikki maailman ihmiset eläkään niin kuin pyhät taivaassa. Luulen, että tämän aika on ohi ja meidän on nyt opittava toimimaan vähemmistönä, joka verkostoituu oikein niin samalla tavoin ajattelevien kuin sellaisten kanssa, joiden kanssa voidaan tehdä ikään kuin projektinomaisesti lyhytaikaista yhteistyötä. Jatkossa kysymys tulee paljolti olemaan tasapainon löytämisestä rohkeuden ja varovaisuuden, hiljaisuuden ja äänensä korottamisen välillä.

Kumpi siis on vastauksemme: Qumran vai Antiokia? Qumran edustaa erämaahan eristäytynyttä uskonnollista yhteisöä, jolle kaikki ulkopuolinen ja erityisesti Jerusalemista johdettu virallinen uskonnonharjoitus edustaa pimeyttä. Antiokia taas oli antiikin ajan suurkaupunki, jossa kristittyjen rantautuessa sinne, alkoi tapahtua ihmeellisiä asioita. Aiempia raja-aitoja rikottiin ja evankeliumi vietiin uusille ihmisille ja ryhmille. Tämä toiminta lisääntyi räjähdysmäisesti ja herätti laajaa huomiota. Siinä ohessa järisytettiin niin silloisen hellenistisen yhteiskunnan kuin koko Roomankin perustuksia.

Antiokiassa muuten alettiin ensimmäisenä kutsua opetuslapsia kristityiksi eli ”kristuslaisiksi”. Lue lisää tästä käänteestä Apostolien tekojen 11. luvusta.

Post-Corona 6

Huomaan, että ajattelussani näyttää nousevan esiin jännite kahden ensi vaikutelmaltaan vastakkaisen näkemyksen välillä. Molemmat ovat perin kristillisiä hyveitä, joille näyttää löytyvän myös vahvat raamatulliset perusteensa. Molemmat niistä nousevat myös merkittävään rooliin ja tarkastelun alle post-koronatilanteessa.

Ensimmäinen näistä on ajatus tai oikeammin velvoite oman kotikaupunkinsa rakentamisesta. Tämä sisältää niin kehotuksen esirukoukseen sen puolesta, kuin kaikin puoliseen muuhunkin toimintaan sen menestykseksi. Esiin nousee kuva Jumalasta Säilyttäjänä ja Rakentajana, joka pystyttää uudelleen Daavidin sortuneen majan, rakentaa uudelleen Jerusalemin muurit ja palauttaa ennalleen koko yhteisön. Tämän Jumala-kuvan perusteella voimme myös ajatella näin tapahtuvan jokaisen kaupungin kohdalla, joka kääntyy Hänen puoleensa ja etsii Hänen tahtonsa tekemistä kaikilla elämänalueilla.

Jälkikristillisessä yhteiskunnassa ajattelen sen tapahtuvan ennen kaikkea alakulttuurisesti. En usko, että on realismia tavoitella kristillisen ajattelun uutta hegemoniaa nyky-yhteiskunnassa. Näen viisaana strategiana nykyisen kaltaisessa tilanteessa – niin koronaviruksen aikaansaaman kriisin kuin vanhojen paradigmojen murtumisenkin kannalta katsottuna – toimia niin kuin viisas vähemmistö toimisi; järkevästi, kohteliaasti ja päämäärätietoisesti omien, syvästi tiedostettujen arvojensa pohjalta. Toiseksi on syytä korostaa kaikenlaisen paikallistasolla tapahtuvan yhteistoiminnan ja verkostoitumisen merkitystä. Ymmärrän (ja tiedän tästä jotain omankin kokemukseni kautta) kilvoittelun vaikeuden toisaalta suhteessa elämäntavalliseen puhtauteen, toisaalta valmiuteen sotkea omat kätensä saveen. Uskon kuitenkin, että Herramme tullessaan haluaa löytävän tämän maan multaa kynsiemme alta.

Viime kädessä olemme kristittyinä kuitenkin vielä matkalla ja menossa kohti todellista kaupunkiamme. Niinpä esiin nousee toinen näkökulma ja toinen kuva Jumalasta; Jumala Tuomarina, joka tulee tuomitsemaan ei vain sinua ja minua, vaan kokonaisia maailmoita, kulttuureja ja traditioita niiden takana olevine enkeleineen. Edessä on tämän maailmanajan päättyminen, mikä haastaa meitä kristittyjä, ei vain odottamaan sitä ja toivottamaan sitä tervetulleeksi, vaan myös jouduttamaan sen tulemista kaikin mahdollisin tavoin, mutta ennen kaikkea sillä tavoin, minkä Herramme nimesi seurakuntansa ydintehtäväksi; tekemällä opetuslapsia kaikista kansakunnista seuraamaan Häntä.

Näiden kahden näkökulman – ja jopa Jumala-kuvankin – välillä on tietty jännitteensä, mikä ilmenee niissä arvoissa ja käytännöissä, jotka niiden pohjalta vedetään. Toisaalta mukana oleminen kristittynä yhteiskunnallisessa päätöksenteossa ja muussa vaikuttamisessa periaatteessa millä elämänalueella hyvänsä, ja panostaminen tämänpuoleisen todellisuuden tekemiseen inhimilliseksi, jopa nautinnolliseksi jokaiselle yhteisön jäsenelle. Toisaalla on taas radikaali evankelioimisen, julistamisen ja missionaalisuuden näkökulma, joka korostaa iankaikkisuusnäkökulmaa ja maallisen elämän turhuutta. Tietyissä tapauksissa tämä voi johtaa myös eristäytymiseen ”pahasta” ja epäpuhtaaksi koetusta maailmasta, jolloin seurauksena on uskonnollinen ja elämäntavallinen ghettoutuminen. Kun missionaalisuus pysähtyy, seuraa usein sisäänpäin kääntyneen essealaisuuden aika.

Ajattelen yhden tasapainottavan vastauksen tähän problematiikkaan löytyvän Paavalin kirjeistä nuorille työtovereilleen ja seuraajilleen, Timoteukselle ja Tiitukselle. Kyseessä on jumalisuuden (kr. eusebeia) käsite sellaisena, kuin hän sitä käyttää pastoraalikirjeissä. (Itse asiassa sitä ei löydetä tällaisena käsitteenä mistään muualta Paavalin kirjeistä.) Lyhyesti jumalisuus voidaan niissä määritellä sitoutumiseksi Jumalaan, elämänsä uhraamiseksi Hänelle ja kasvaminen Hänen tuntemisessaan. 

Paavalin mukaan jumalisuus yhdessä tyytyväisyyden kanssa on suuri voitto. Mikä ihana tasapainottava haaste tämä onkaan modernin ajan kaikin voimin eteenpäin rynnistävälle eetokselle! Ruumiillisesta harjoituksesta on hyötyä vain vähään, kun taas jumalisuudesta kaikkeen. Miksi? Koska juuri siihen liittyy Jumalan maailmassa lupaukset sekä nykyisen kaupungin onnistuneesta rakentamisesta että tulevan kaupungin perimisestä tulevaisuudessa. Siihen jumalisuuteen meidän tulee ennen kaikkea harjaantua.

Tähän tyytyväisyyteen voidaan liittää Paavalin Filippiläiskirjeessä kuvaama aito kristillinen elämänasenne, jossa osataan elää niin niukkuudessa kuin runsaudessakin.

Paavalin kehotus esirukoukseen kaiken maallisen hallitusvallan puolesta, tähtää juuri tämän jumalisuuden toteutumiseen, jossa yhteiskuntarauhan vallitessa on yhtäläinen mahdollisuus ja vapaus sekä oman kotikaupungin rakentamiseen että evankeliumin julistamiseen.

Tämän jumalisuuden salaisuus on siinä, että Kristuksessa Jumala tuli ihmiseksi, joka eli täällä täydellisen vanhurskaan elämän ja sovitti itsensä kautta koko maailman (siis koko luomakunnan!) Jumalan kanssa. Tämän jälkeen mikään arkipäiväinen askare ei enää ole ”vain” maallista aherrusta, vaan Jumalan palvelemista. Se multa, mitä Herran tutkiva katse kynsiemme alta löytää, on lunastettu Hänen verellään, eikä ole enää vähäpätöistä.

Sellaisia länsimaisen kristillisyyden ja kulttuurin lempilapsia, kuten teologiaa ja dogmatiikkaa ajatellen, kaiken tämän (systemaattisen teologian oppijärjestelmien!) tulee Paavalin mukaan olla tämän jumalisuuden mukaisia. Tätä jumalisuutta Paavali kehottaa meitä – muiden kristillisten hyveiden ohella – tavoittelemaan. Jollei näin tapahdu, meillä on vaara tulla niiksi, joilla on hallussaan vain tämän jumalisuuden ulkokuori, mutta sen sisältämä uuden elämän ja uuden maailman voima jää meille ja jälkeläisillemme tuntemattomaksi. Pahoin pelkään omalle kulttuurillemme länsimaissa käyneen juuri näin, emme kai muuten puhuisi jälkikristillisyydestä. Oman aikamme tapahtumien valossa tämä asetelmaa näyttää väistämättä myös johtavan siihen, että jokainen, joka haluaa ojentautua tämän jumalisuuden mallin ja mitan mukaisesti saa kohdata vastusta ja vainoa ympäröivän yhteiskunnan taholta. Niinpä kaiken sen jälkeen, mitä olemme tämän kaupunkimme hyväksi tehneet, meidän tärkein kutsumuksemme kuitenkin on vahvistaa niiden uskoa, jotka näin haluavat elää tämän jumalisuuden mukaisen opin mukaan.

Edellä sanotun pohjalta ajattelen meidän voivan löytää raittiin tasapainon sekä tämän hetkisen kaupunkimme rakentamisen että tulevaan maailmaan ojentautumisemme välillä.

Mikäli olen elossa kesällä, olen tuolloin 64-vuotias. Haluamatta syyllistyä mihinkään sen kummempaan dramaattisuuteen, minäkin voin sanoa nähneeni elinaikanani kristillisen sivilisaation romahtamisen maassamme ja maanosassamme. Näin on käynyt jopa siinä määrin, että antikristilliset voimat (niin näkymättömät kuin näkyvätkin) näyttävät haluavan viedä kulttuurisesta todellisuudestamme jopa viimeisen muistonkin ammoin tätä kaikkea hallinneesta yläkäsitteestä nimeltä kristinusko. Me voimme tunnistaa ja oikeutetusti tunnustaa siinä olleen paljon puutteellisuutta, kirkkokunnallista yksisilmäisyyttä ja ymmärtämätöntä pyrkimystä rakentaa Jumalan kaupunkia vanhan Rooman raunioille.

Yhtä kaikki, mikään ei tee tyhjäksi sitä, että juuri tämän kaupungin rakentaminen on uskottu meidän tehtäväksemme. Jeremian sanoin, ”tavoitelkaa sen kaupungin parasta, johon minä olen teidät siirtänyt ja rukoilkaa sen puolesta Herraa, sillä sen hyvinvointi koituu teidänkin parhaaksenne.” Samaan aikaan meidän on alati muistutettava itseämme ja toinen toistamme, että kaikessa loistossaankin Numenor on kerran oleva tuhon oma.

En sano, että nykyinen koronavirus sitä seuraavine kriiseineen olisi tullut tämän degeneroitumisen seurausta, langetettu ikään kuin rangaistukseksi siitä luopumuksesta, mutta olen varma siitä, että tämä tilanne poikii meille runsaasti mahdollisuuksia uudistua niin moraalisesti kuin hengellisestikin.

# kohtuullisuus, vaatimattomuus, nöyryys, jumalisuus

# paikallisuus, alakulttuurisuus, kurinalaisuus, määrätietoinen vaikuttaminen