Muistan 1990-luvulla olleeni hyvin innostunut postmodernismista ilmiönä. Erityisesti sen vaikutus länsimaiseen ajatteluun, arvoihin ja sitä kautta myös uskontoon suorastaan polttelivat minua. Ilmassa oli suurten muutosten tuntua. Historiallisesti olimme juuri eläneet vaiheen, jossa kylmä sota oli päättynyt, toisen maailmansodan jälkeinen blokkiajattelu menettänyt merkityksensä ja siirtyminen uudenlaiseen maailmanjärjestykseen oli aistittavissa.
Puhuttiin kulttuuristen mannerlaattojen liikkumisesta. Yhteiskunnallista elämää ajatellen monien olemassaolevien rakenteiden ja itsestäänselvinä pidettyjen instituutioiden nähtiin olevan murtumassa. Uskonnollista elämää ajatellen – puhuttaessa kirkoista, seurakunnallisesta elämästä ja teologiasta – muutos oli käsinkosketeltevaa.
Ehkä eniten minua kuitenkin kiinnosti kysymys: mitä tulee tilalle? Millaista on se uusi, jonka nimeen vannottiin ja jonka jopa oikeutetusti nähtiin syrjäyttävän vanha? Jos vanha aikakausi, paradigma olikin vaihtumassa, niin mitä seuraisi tämän jälkeen? Muistan – monien kaltaisteni tavoin – hymyilleeni silloin surumielisen huvittuneesti seuratessani monien traditionalistien vastaan pyristelemistä ja takertumista vanhaan.
Moni kristitty ajatteli jo tuolloin edessä olevan kristinuskon totaalinen loppu länsimaissa. Tämän kristinuskon (Christendom) valtakauden päättymisen nähtiin merkitsevän ennustetun ”laittomuuden” ajan alkua. Näyttihän edessä olevan kristinuskon (sellaisena kuin se länsimaissa konstantinolaisen paradigman mukaisesti oltiin totuttu näkemään) ammoisen valta-aseman murtuminen, historiallisten tunnustuskuntien rapistuminen ja niille lakisääteisesti kuuluneiden privilegioiden kyseenalaistaminen.
Itse ajattelin jo tuolloin kyseessä olevan enemmänkin siitä, että kristinuskon yksi historiallinen muoto oli tulossa tiensä päähän sellaisena kuin sitä oli historiallisten tunnustuskuntien piirissä vuosisatojen ajan harjoitettu. Kyse olisi siis vain uskonnon harjoittamisen ulkonaisen muodon muuttumisesta. Raamatullinen Jeesus-usko elää ja voi edelleenkin hyvin siellä, missä ikinä ihmisten sydämet olisivat avoimet sen sanomalle, evankeliumille.
Niinpä kysymys siitä, mitä tämän murroksen jälkeen seuraa, on edelleen mitä ajankohtaisin: millaisen kulttuurisen muodon Jeesus-usko ottaisi modernin jälkeisessä tilanteessa? Omien havaintojeni perusteella monia muutoksia on tapahtunut, eikä niitä voi kylmästi jakaa vain hyviin ja pahoihin. Muutosten edessä kristillinen teologia on osoittanut muutoshakuisuutensa, historialliset tunnustuskunnat järkkymättömyytensä ja niiden ulkopuolella lisääntyvässä määrin esiintyvä kristillisyys opportunistisuutensa ja ennakkoluulottomuutensa.
Omassa elämässäni olen tuon alussa mainitsemani 90-luvun jälkeen käynyt läpi monenlaisia prosesseja tähän liittyen; seurannut kutsumustani irtisanoutumalla turvallisesta kunnallisesta virasta, luopunut (yhtä lailla kutsumustani seuraten) hyvin alkaneesta pastorin uraputkesta, pyrkinyt tekemään pioneerityötä uudentyyppisen seurakunnallisen elämän synnyttämiseksi päätyen leppoisaksi eläkeläiseksi, jolla on monipuolinen teologinen ym. koulutus ja joka haluaa olla saatavilla oleva resurssi nuoremmille. (Tämä oli blogihistoriani kenties pisin lause, jolla pyrin tuomaan esille sitä, että en puhu näistä asioista ulkokohtaisesti, vaan minulla on ns. ”multaa kynsien alla”.)
Ehkä suurin yllätys kuitenkin on ollut se, että postmoderni jälkikristillisyys ei täyttänytkään sille asetettuja toiveita. Missionaalisesti puhuen, konstantinolaisen paradigman murtumista ei seurannutkaan puhtoinen ja neitseellinen esikristillinen maaperä, jonka piirissä evankeliumi otettaisiin uteliaasti, jopa ennakkoluulottomasti vastaan. Pahimmat kyynikot voisivat tässä kohtaa sanoa, että ”voi, miten sinisilmäisiä sitä ollaan oltu!” tai ”hassua, miten helposti ihmistä voidaankaan jymäyttää!”. No, kieltämättä olen joskus itsekin tuntenut samalla tavoin.
Nyt, erityisesti viime aikaisten havaintojeni perusteella, näyttää kuitenkin siltä, että jälkikristillisyyttä ei seurannutkaan ”tabula rasa”-esikristillisyys, vaan laskelmoivan kylmä ja kova antikristillisyys. Kyse ei olekaan ollut kristinuskon kirjojen hylkäämisestä tai polttamisesta (vaikka sitäkin on ollut), vaan enemmänkin niiden tietoisesta uudelleen, alkuperäistä sanomaa ajatellen harhaanjohtavasti kirjoittamisesta. Kuka haluaisi heittää romukoppaan hyvin palvelleen kristinuskonnon, kun se voidaan kätevästi sorvata oman mielensä mukaiseksi yleiseksi hyväksi kansalaisuskonnollisuudeksi. Antikristushan onkin anti-sijais-kristus ja siitähän länsimaisessa valistuksen jälkeisessä humanismissa perimmältään on kysymys, ihmisen määrittämisestä kaiken mitaksi ja jopa korottamisesta jumalaksi.
Tässä uudenlaisessa lähetystilanteessa kysymys siitä, millaisen kulttuurisen muodon raamatullinen usko Jeesukseen ottaa, osoittautuu ennakoitua paljon vaikeammaksi. Esimerkiksi valtiovalta ei näyttäydykään uskonnollisesti puhuen neutraalina tai (edesmenneen Neuvostoliiton tavoin) ateistisena, putkiaivoisena uskonnonvastaisena toimijana, vaan sillä yllättäen onkin oma, tietoinen uskonnollinen agendansa. Uudessa lähetystilanteessa vallitseekin uskonnollinen sekamelska, jossa aiemmin kristillisinä pidetyt (ja edelleenkin sellaisina esiintyvät) instituutiot suhtautuvat sinuun varauksella, jopa vihamielisesti.
Aiemmin jotkut kristinuskon muuttunutta tilannetta länsimaissa peilanneet teologit puhuivat kristillisen kirkon tarpeesta muuttua lännessä aidosti Kristuksen ristiä kantavaksi yhteisöksi. Kun samaan aikaan toiset, samaan nimeen vannovat yhteisöt eivät haluakaan ottaa ristiään kannettavaksi, niin kysymys siitä, millaisen muodon Kristus kaiken muotoisessa ”post”-tilanteessa ottaa omiensa joukossa osoittautuu paljon oletettua haasteellisemmaksi.
No comments:
Post a Comment